Mielipiteen voima

Nyt kun elämä on vissiin kaikilla ollut enemmän tai vähemmän "tauolla" tai ainakin kotisuuntautuneempaa, on minullakin ollut (entistä enemmän) aikaa surffailla interwebsin ihmemaassa. Eniten somessa.

Olen liittynyt uusiin ryhmiin ja sieltä on pulpahtanut vaikka mitä ihmeteltävää. Enimmäkseen se, miten suuri on mielipiteen voima. Eli miten paljon aikaa ja energiaa monet pistävät siihen, mitä muut heistä ajattelevat, tai miten tulisi elää oikein = oman yhteisön tai läheisten normiston (mielipiteiden) pohjalta. Koko somehan - tässä tapauksessa Facebook - on käytännössä olemassa siksi, että siellä jaetaan ja debatoidaan mielipiteitä. Faktojakin joukossa liikkuu, mutta sitten niistä keskustellaan kinastellaan, omien tunteiden ja mielipiteiden moottoroimina.

Mielipideasioista on tullut elämässäni aiempaa selvästi tärkeämpi tai pikemminkin näkyvämpi nyt äitinä ollessani. Tuskin on sellaista elämänvaihetta tai -tapaa, joka kerää enemmän mielipiteitä somessa ja IRL (in real life), kuin pikkulasten vanhemmuus. Paitsi ehkä vegaanius.

Mielipiteitä toki maailmaan mahtuu ja saahan niitä olla ja ilmaista, mutta yllättävän monella tuntuu unohtuvan tai ainakin hämärtyvän, mikä mielipide on. Sanamukaisesti jotain, mitä pitelemme mielessä, koska se sopii omaan pirtaan tai käy meille järkeen. Se taas ei tarkoita, että sama mielipide käy järkeen muille. Tai sen saattaa loogisella tasolla ymmärtää, muttei siihen silti tunnesyistä sitoudu tai koe omakseen.

Paradoksaalisesti itselleni on käynyt niin, että olen ajautunut aiempaa varovaisemmaksi mielipiteineni. Kyllä niitä edelleen somessa huutelen, mutta pyrin (yleensä) empaattisempaan lähestymistapaan. Etenkin kasvotusten mietin paljonkin, voinko sanoa tämän tai voinko sanoa tällä tyylillä, toivottavasti en loukkaa. Vaikken ole koskaan ollut sitä mieltä, että suoran puheen varjolla saa tai tulee sanoa mitä vain, olen selvästi muuttunut "aremmaksi" siinä, mitä uskallan, kehtaan tai viitsin sanoa. En tiedä, johtuuko tämä jostain itsetuntoasiasta - pikkulapsen vanhempana yhtäkkiä tuntuu, että en osaakaan, jaksakaan tai pystykään kaikkeen, mikä ennen oli itseisarvo. Vai enemmän siitä, että ollessani saamapuolella olen myös entistä kirkkaammin oppinut, miltä kritiikki tai ihan neutraaliksikin tarkoitettu palaute voi tuntua.

Emme koskaan tiedä, millainen on sen ihmisen elämäntilanne kaikessa kompleksisuudessaan, jolle jaamme hyväätarkoittavia neuvoja ja ohjeita. Puhumattakaan siitä, jos saman tien hyökätään käännyttämään tai tuomitsemaan, jos toisen teot tai arvot eivät ole samat kuin omat.

Toisaalta en kannata ajatusta, että mitään ei saa sanoa tai että kaiken tulee olla poliittisesti korrektia. Sekin on ihan inhimillistä ja omalla tavallaan tarpeellista, että tulee ristiriitoja, konflikteja tai väärinymmärryksiä. Sitten selvitellään ja ehkä opitaan uutta, kasvetaan ihmisinä (parhaimmillaan. Pahimmillaan mennään trump-moodiin ja vain syytellään muita maailman tappiin).

Ystäväni ja ihailemani suomalainen sanankäyttäjä Sanna Peden on joskus todennut (vapaasti muistamani mukaan), että:
Älä anna minulle brutaalia rehellisyyttäsi.
Mutta milloin vain, anna minulle ystävällinen, empaattinen, rakentava rehellisyytesi.

Jossain vaiheessa elämääni somekommentointi oli minulle jopa kilpailua ja oman paremmuuden testausta sillä, "saanko viimeisen sanan". Voitsiisus. Toisaalta olen jo vuosia pyrkinyt kommentoimaan aiheista, joihin haluan vaikuttaa yhteiskunnallisella tasolla eli ettei kaikki virtuaalisisältö aiheesta olisi yksipuolisesti värittynyttä, eritoten vihapuhetta. Se, mitä näemme ja kuulemme ympärillämme, vaikuttaa siihen, miten asiasta ajattelemme tai vähintäänkin mitä uskomme muiden siitä ajattelevan - eli mikä on yleistä, hyväksyttyä ja ns normaalia. Juuri tämän takia kaikki vihapuhe tulisi kitkeä virtuaalialustoilta (niin pitkälle kuin se koskaan voi onnistua). Emme tarvitse maailmaa, jossa yhdet ottavat oikeudekseen mitätöidä toiset.

Eräs elämäni vaikuttavimpia kokemuksia on ollut osallistuminen scifi-kirjailija Johanna Sinisalon luennolle joskus muinoin Jyväksylän yliopistossa. Ei siksi, että itse luento oli jokin tajunnanräjäytys. Vaan siksi, että Sinisalon sanat jäivät pitkäksi aikaa - yli vuosikymmeneksi - vaikuttamaan siihen, miten katson maailmaa; tai ehkä tajusin silloin, miten olin sitä jo aiemminkin katsonut.

Sinisalon mukaan scifin ja fantasian erityispiirre on, että otetaan jokin aivan tavallinen ja arkinen asia, ja "valaistaan sitä eri kulmasta". Itsestäänselvyys, normi, perinne, käytäntö, käännellään sitä, tarkastellaan, tutkitaan, mietitään, voisiko olla toisin. Ja erittäin usein voisi. Tästä kaikki spekuloiva (mahdollisia maailmoja ja asioita rakentava) kirjallisuus saa käyttövoimansa.

Tästä samasta lähteestä ammentaa myös ihmisenä kasvu. Mielestäni näkökulman vaihto ja kyseenalaistaminen ovat aina terveellisiä. Ei niin totalitarisesti, että hylätään kaikki luottamus vaikkapa poliitikkoihin tai valtamediaan, kuten salaliittoteoreetikot tekevät. Vaan niin, että pohditaan, mistä omat mielipiteet ovat muodostuneet, ovatko ne ajan tasalla, vastaavatko ne todella omia arvoja tai ovatko omat arvot ehkä tarkistamisen tarpeessa. Erityisen kiinnostava kyseenalaistus on, onko jokin omassa elämässä vaikuttava este tai paine luonnonlaki, tuleeko se omasta päästä vai tuleeko se ulkopuolisilta. Väittäisinpä, että 90% tapauksista se on kahta jälkimmäistä, jolloin sen voi a) muuttaa tai b) ohittaa.

Noista alussa mainituista someryhmistä sen verran, että eritoten minua on kiehtonut, huvittanut ja järkyttänytkin kaksi amerikkalaispainotteista ryhmää, joiden teemana ovat tarkka taloudenpito (frugalismi) ja minimalistinen elämäntapa. Valtaosa avauksista käsittelee sitä, miten:

• päästä eroon shoppailuaddiktiosta
• vakuuttaa sukulaiset ja läheiset, että lapset eivät tarvitse tavaramerta ja omaa huonetta vauvasta saakka
• pärjätä vain yhdellä autolla tai vain yhdellä kylppärillä per perhe
• elää "normista poikkeavaa" eli tuhlailuvastaista elämää, kun koko yhteiskunta, naapurit ja ystävät siihen kannustavat/pakottavat. 

Erittäin usein ihmiset kirjoittavat näihin ryhmiin huolestuneina, että "olenko kunnon minimalisti, jos minulla on tavaraa vaativa harrastus kuten askartelu", tai "olenko oikea frugalisti, jos minulla on kaksi luottokorttia yhden sijaan". Muilta ryhmäläisiltä haetaan hyväksyntää, kannustusta ja yhdenvertaisuutta, jota muualta omasta ympäristöstään ei saa tässä asiassa. Näinhän monet harrastus- ja ajanviettoryhmät toimivat. Mutta erittäin harva pysähtyy pohtimaan, että a) ei ole mitään minimalismi-uskontoa tai sääntökirjaa, jota on pakko noudattaa oikein, tai b) mitä väliä, mitä muut sinusta ajattelevat, jos oma elämäntapasi ja arvomaailmasi toimivat sinulle?

Rohkeustutkija Brene Brown on osuvasti todennut, että vain silloin voi olla oikeasti vapaa, kun ymmärtää, ettei tarvitse muiden hyväksyntää. Hän itse oppi tämän kantapään kautta "hylätyksi tulemisen" kokemusten kautta (muutti paljon lapsena eikä ikinä saanut pitää tiettyä kaveripiiriä eli sosiaalisia liimoja). Rohkeinta maailmassa on kuunnella omaa sydäntään silloin, kun kaikki läheiset tai muut ihmiset, joista pitää, joita arvostaa ja joista välittää, ovat vastakkaisella kannalla. Ehkä tämä on koko ihmisenä kasvun pointti: löytää se keskitie, jolla voi olla aidosti oma itsensä, kuitenkin muut huomioiden ja antaen sellaisen huomion ja arvon muiden mielipiteille ja arvoille, mitkä nämä kulloinkin ansaitsevat.

Sisulla läpi harmaan kiven tai hylätyn ratasillan. Jos nuo koivut olisivat kyselleet muilta, kannattaako tässä kasvaa, vastaus olisi ollut ei.