Kaksi viikkoa sitten riehunut maastopalo täällä meilläpäin saatiin hallintaan onneksi äkkiä ja olemme nyt asettuneet arjen normaaleihin uomiin. Töitä, päiväkotiin vientiä, kaupassa käyntiä, joogaharrastuksen elvytystä, yleistä olemista ja rutiinien pyöritystä. Saimme viimein peräti valokuitunetin. Ensimmäisen asuinkuukauden ajan meillä oli vain kännyköiden netti ja dataa paloi kuin kuivunutta puskaa joka ilta Netflixin pällistelyyn.
Yksi tärkeä rutiinini on viikottainen kirjastossa käynti. Olen rakastanut kirjastoja siitä asti, kun ensimmäisen näin alle kouluikäisenä. Kaikki nämä kirjat, tarinat, seikkailut, ihmeellisyydet ulottuvillani, ja vieläpä ilmaiseksi! Täälläkin ensimmäinen toimeni oli etsiä kirjasto ja liittyä asiakkaaksi. Kuntalähiömme pienessä keskustassa on suorastaan unelmien täyttymys eli community centre - monitoimitalo - jossa on iso kirjasto, kahvila ja lapsiparkki.
N on nyt niin tottunut päivähoitoon, että menee mielellään leikkimään lapsiparkkiin sillä aikaa, kun minä käyn kirjastossa ja kahvilla. Tänään olimme kymmenen minuuttia etuajassa ja N takoi pimeän parkin lasiovia, kaikki lelut ihan siellä lasien takana, muttta niin kaukana...
Lapsiparkki ei ole vain aidattu lelunurkkaus, vaan käytännössä päiväkodin veroinen hyvin varusteltu tila ammattihoitajineen. Ainoa ero päiväkotiin on, että parkki on auki vain klo 9-12, maksaa $4/tunti (hyvin nimellinen maksu päiväkotiin verrattuna) ja siellä ei tarjoilla ruokaa. Muuten hyvin samat palvelut ja hoito.
Kirjastossa minua alkoi kiinnostaa uuden kotialueemme historia ja ensi töikseni löysin, että Kwinana-sana on aboriginaalikieltä ja tarkoittaa nuorta naista, neitoa. Kuten monet muutkin rannikkoseudut Länsi-Australiassa, tämäkin on nimetty laivan mukaan. Höyrylaiva SS Kwinana haaksirikkoutui näillämain vuonna 1922 ja kaupungin viralliseksi nimeksi Kwinana tuli 1937.
Olen joskus kertoillut, että Perth muodostuu itse asiassa kymmenistä pikkukaupungeista ja me emme siis virallisesti asu enää Perthin kaupungissa - joka loppupeleissä on melko pieni, vain keskusta ja aivan lähialueet. Mutta asumme Perthin metropolialueella, jolla on 2 miljoonaa asukasta. Sama jos Helsinki muodostuisi pienistä kaupunginosakaupungeista, joilla kaikilla on oma kunnallishallinto. Tässä systeemissä on se etu, että kukin kaupunki vastaa omista lähipalveluistaan ja siksi Perthin metropolialueella on tusinoittain kirjastoja, uimahalleja, kunnallisia kuntosalikeskuksia jne. Ne ovat nimittäin jokaisen osakaupungin kilpailuvaltteja asukkaista ja kunnallisveron maksajista.
Mutta takaisin historiaan. Tosiaan yleisin tapa nimetä paikkoja täällä on ollut laivan tai ensimmäisen valkoisen asuttajan/talonomistajan nimi. Meidänkin seudullamme kaikki kaupunginosat ovat jompaakumpaa - 1800-luvulla kolonialisteja tuoneiden laivojen nimiä, tai ensimmäisten tilallisten nimiä. Tästä seuraa kylläkin pari ongelmaa näin historiantutkijan - ja feministin - silmiin. Nimittäin paikannimistä hyvin harva juontaa alkuperäisiin aboriginaalinimiin, ja Kwinana-sanan merkityksestä huolimatta naisia ei paikannimissä ja niiden historiassa esiinny juuri ollenkaan. Asuttamatonhan tämä kolkka ei ollut valkoisten eurooppalaisten tänne saapuessa, eli paikallisia paikannimiä oli kyllä. Niiden ymmärtäjiä, kääntäjiä, tai asiasta välittäjiä, sen sijaan ei suuresti löytynyt, kun Perthin alueesta tuli Iso-Britannian siirtomaa/valtausalue 1829.
Olen tottakai tiennyt tästä jo aiemmin, mutta kirjasto avasi silmiäni edelleen. Nimittäin lainasin elämäkerran, jonka kuvittelin kiinnostavaksi kurkistukseksi Australiaan ja etenkin (yläluokan) naisten elämään 1800-1900-lukujen taitteessa. Päähenkilö Enid Lindeman oli menestyksekkään viinitilapioneerin pojantytär, rikas jo syntyessään, ja tuli kuuluisaksi lempinimellä Lady Killmore - hän nimittäin meni neljästi naimisiin ja jäi neljästi leskeksi, tosin ilmeisesti ei epäilyttävissä olosuhteissa.
No. Elämäkerran (mies)kirjoittaja avaa tarinan kahden sivun kuvauksella Enidin ulkonäöstä, jota "naiset kadehtivat, miehet himoitsevat". Hän panee erään mieshenkilön tokaisemaan Enidille kasinolla, että "olisit edes syntynyt kunnon muslimiksi, niin olisit päästä varpaisiin peitetty". Kirja jatkuu - ei suinkaan Enidin elämän ja ajatusten avaamisella - vaan hänen ympärillään eläneiden miesten kautta kertomisella. Mitä hänen isoisänsä, isänsä, neljä aviomiestään ja liuta muita miehiä tekivät, saavuttivat, jii än ee. Enidin ajatuksia arvuutellaan tai kerrotaan hänen päiväkirjansa kautta vain muutamaan otteeseen koko kirjassa. Ja ei, elämäkerran idea ei ollut "Enid elämänsä miesten silmin". Ilmeisesti kirjan kirjoittaja, kustantaja ja editoija eivät kukaan panneet merkille, että päähenkilö Edit on itse asiassa vain löyhä liima tarinassa, joka sitoo miesten elämät yhteen.
En ole riittävästi perehtynyt aboriginaalien "pyyhkimiseen" historiasta, jotta voisin kommentoida siitä valistuneesti, muuta kuin sen, että näin on tapahtunut paljonkin. Historia on aina voittajien historiaa eli niiden, joilla on eniten valtaa panna asiat paperille ja kertoa oma versionsa. Toisaalta nykyään historiantutkimus on enemmän ja enemmän kiinnostunut ns. arjen historiasta eli siitä, mitä syrjityt, väheksytyt, vähemmistöt, tai ylipäätään kaikinpuolin tavalliset ihmiset - ei-valtaa-pitävät - kokivat, ajattelivat ja tunsivat eri aikoina.
Nimiasiaan tämä kietoutuu sillä, että en voi olla ajattelematta kaikkia niitä naisia, jotka lähtivät miestensä kanssa vaikeakulkuiselle merimatkalle Australiaa asuttamaan, raatoivat uudisraivaustiloilla, synnyttivät ja hoitivat lapset, hautasivat lapsuudessa menehtyneet, turvasivat nykyisenlaisen Australian kansakunnan synnyn, ja edes heidän nimiään ei ole jäänyt historiankirjoihin tai paikannimiin. En edes aloita kaikista niistä aboriginaaleista, jotka kokivat karmeita asuttajien kynsissä - esimerkiksi palkkaorjuus oli ihan yleisesti hyväksytty asia pitkään 1900-luvun puolelle. Tulokkaiden ja aboriginaalien välit eivät ole pääsääntöisesti olleet hyvät ja Australian valtio itse asiassa tunnisti/tunnusti aboriginaalit Australian kansalaisiksi vasta 1967.
Yrityksiä tallentaa historiaa kokonaisuutena eli muidenkin kuin valkoisten hyvätuloisten/yläluokkaisten miesten kautta on täälläkin toki tehty. Esimerkiksi on nykyään hyvin tunnettu tosiasia, että ensimmäiset botanistit ja kuvittajat - kasvitieteilijät ja kasviluetteloiden piirtäjät - olivat usein naisia ja sitä pidettiin naisille sopivana ammattina/harrastuksena 1800-luvulla.
Muutamia naisten mukaan nimettyjä julkisia rakennuksia/instituutioita Perthissä on, ml. Edith Cowan - yliopisto, Fiona Stanley - sairaala ja lukuisat kuningattareen liittyvät paikat kuten Elizabeth Quay, Perthin uusi joenranta-ravintola-turistikohde. Vielä nykyäänkin Länsi-Australian osavaltiossa kaikkialla muualla paitsi Perthin metropolialueella miesten lukumäärä verrattuna naisiin on suurempi, koska tänne on tultu kultaryntäysten ja muiden kaivosbuumien perässä jo yli vuosisata.
Länsi-Australian osavaltiokirjasto on käynnistänyt mielestäni kiinnostavan projektin nimeltään herstory, hänen tarinansa (naisen), viitaten sanaan history (historia, myös ´miehen tarina´). Tavoitteena on kerätä Länsi-Australian merkkinaisten elämäkertoja joko suoraan heiltä itseltään tai menneiden aikojen naisten tapauksessa heidän sukulaisiltaan.
Niinkuin kaikilla tieteenaloilla, myöskään historia "ei ole valmis", vaan uutta tietoa, uusia näkökulmia ja uusia avauksia tehdään jatkuvasti ja pitääkin tehdä - muutenhan kyseessä ei ole tiede vaan uskomusten ja luulojen kokoelma.
 |
| Australian rannikkoa täplittävät haaksirikkoutuneet laivat, tosin yleensä kaukana pohjassa, veden alla. Meidän asuinalueellemme nimen antanut SS Kwinana on nykyään osa vanhaa teollisuuslaituria - sotienväliseen aikaan kaikki kynnellekykenevät materiaalit uudelleenkäytettiin. Kuvassa joku muu hylky. (C) Australian Traveller. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!