Uudenvuoden toiveet 2021

Uusi vuosi. Tänään uudenvuoden toivotukset sinkoilevat eetterissä ja tänä vuonna ne  näyttävät asettuvan janalle: onko edes oikein toivottaa hyvää uutta vuotta – ihan varovasti toivotaan jotain parempaa – pakosti vuosi 2021 on jotain ihan muuta kuin edeltäjänsä! Tottakai joka vuosi toivotetaan entistä parempaa, mutta tänä vuonna maailmantilanteen ollessa mikä on, toivotuksissa on uutta, toivon ja epätoivon sekaista pontta.

Oma vuotemme 2020 oli sanalla sanoen yllättävä. Toisaalta tapahtumarikas, toisaalta -köyhä. Vuoteen mahtui paljon odottelua ja jumittelua, välillä zeniläisellä tyyneydellä, välillä stressierkkinä öisinkin heräillen. En edes jaksa kirjoittaa mitään ”vuosi pakettiin” postausta, johan tätä vuotta on paketoitu monta kuukautta. Eli hypätään suoraan tulevaan, uutta vuotta kartoittamaan.

En ole uudenvuodenlupailijatyyppiä. Olen toki joitain lupauksia tehnyt itselleni vuosien mittaan, mutta yleensä en edes muista vuoden puolivälissä, mikä se lupaus olikaan. E:n perheessä lupaukset sen sijaan ovat tärkeitä ja aina kun olemme viettäneet uuttavuotta hänen perhepiirissään, kaikkien on kuulunut sanoa ääneen oma lupauksensa – sosiaalinen paine potkii kohti lupauksen pitämistä, arvannen.

Tänä vuonna vältin tämän perinteen, vaikka E intoili ennen nukkumaanmenoa eilen (itse olin petissä jo iltakymmeneltä, E vasta puolenyön jälkeen), että aamulla sitten luvataan! Olin vaan että juujoo, tänään en pukahtanutkaan asiasta. Sen sijaan tänä aamuna leikkikentällä – kyllä vain, taaperoperheessä kukonpieremän aamuhetkeä vietetään leikkipuistossa – mietin toisenlaista asiaa: uudenvuoden toiveita.

Toivon tältä vuodelta kolmea asiaa: inspiroivempaa työtä, läheisiä ystäviä, sekä mahdollisuutta päästä taas Suomeen sukuloimaan. Tietenkin toivon myös terveyttä ja taloudellista varmuutta itselle ja muille, mutta ne ovat varmasti kaikkien ikitoivomuslistalla. 

1. Inspiroivempi työ. Palasin toimistohommiin yli puolentoista vuoden tauon jälkeen ja yllätyksekseni olen tykännyt paluusta. Töihin on kiva mennä, siellä on kiva pakertaa, ja kotiin on kiva tulla. Mutta. Tämä vuosi on kristallisoivasti kirkastanut, että haluaisin tehdä työkseni jotain hauskaa. En niinkään mitään sirkushuvitus-standup-komiikkaa, vaan työtä, jossa voisin tuoda muille (ja itselle) iloa. Olen jo vuosikymmenen ajatellut, että ainoa varteenotettava työnkuva on sellainen, jossa ratkotaan vakavia ongelmia. Tästä syystä lähdin aikoinaan pois kulttuurialalta. Tuntui, että tekemiseni olivat ”pinnallista puuhastelua” samalla, kun maailma palaa: on köyhyyttä, kurjuutta, eriarvoisuutta, luonnontuhoa, väkivaltaa. Nyt vuosia ihmisten ongelmia ratkottuani – ja vuoden koronaongelmia seurattuani – kilisee eri ääni kellossa ja suomukset ovat tippuneet silmiltäni kulttuurialaa ajatellen. 

Elämä on arvaamaton, lyhyt, sokea sukellus tapahtumiin, joita voimme hallita vain tiettyyn rajaan saakka. Miksi ihmeessä se pitäisi käyttää murehtimiseen, huoliin, stressiin, pelkkien vaikeuksien setvimiseen? Olen todella huono sietämään minkäänlaista maailmantuskaa oman pään leviämättä eli sosiaalityöntekijäksi tai muuksi ammattipelastajaksi minusta ei ole. En pysty auttamaan pois yhtään lasta kadulta tai suojelemaan yhtään koalaa maastopaloilta yksin. Mitä jää jäljelle? Se, että tekee elämästä elämisen arvoista muille ja itselle, niillä keinoin, joita pystyy käyttämään. Mitä tämä tarkalleen tarkoittaa uraksi käännettynä, en tiedä. Mutta yritän löytää vastauksen tänä vuonna.

2. Läheisiä ystäviä. Vuosi 2020 koronarajoituksineen alleviivasi ankarasti sitä, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin. En toki yksin ollutkaan, mutta moni muu oli. Ja omassakin tapauksessani yhteydenpito ystäviin kärsi pahasti, koska tapaamisia piti rajoittaa niin paljon. Suomessa ollessamme ikävöin ystäviäni Perthissä ja nyt taas täällä ikävöin ystäviä ja sukulaisia Suomessa. Viime vuosi toisaalta toi zoomit ja boomit, etäkokoukset ja videolinkit. Mutta. Skype on parempi kuin ei mitään, mutta ei se koskaan korvaa oikeaa fyysistä läsnäoloa, saman tilan jakamista, vaikka hiljaa yhdessä istumista, saunomista, telkkarintuijotusta, välillä jotain kommentoiden ja sanaillen. Toivon hartaasti, että koronarokotus toimii ja se saadaan pian laajaan jakeluun, koska ihmiset kuuluvat toistensa seuraan, eivät omien kotiensa tiilien sisään.

Läheisten ystävien toive kattaa sekä nykyisten ystävyyksien ylläpidon, että uusien syntymisen. Muutimme uudelle alueelle puolen tunnin päähän työpaikastani, mutta melkein tunnin matkan päähän muutamista vanhimmista täkäläisistä ystävistäni. Kyllähän matka aina ajaen tai junalla taittuu, mutta ei se tule olemaan jokapäiväistä eikä ehkä jokaviikkoistakaan ramppuuta. Eli nyt alkaa operaatio uuden seudun uudet ihmiset – tutustutaan!

Muutenkin viime vuosi jotenkin takoi kalloon sen totuuden, että ystävyyksien kulta-aika on takanapäin elämässä. Tarkoitan sitä, että lapsena, nuorena, kouluikäisenä, opiskeluaikana ystävillä on erittäin iso rooli arjessa, kaikessa. Aikuisuuteen väistämättä ja ikävä kyllä näyttää kuuluvan se, että lukio- tai yliopistoaikainen luontainen päivittäinen yhteydenpito ei ole realistista. En ole läheisriippuvainen ja pärjään hyvin yksinkin, mutta kyllä ajoittain kaipaan kovastikin jonkinlaista omaa heimoa, klaania, tiimiä johon kuulua. Tällaisia löyhiä porukoita toki täällä on, mutta omaa sukua tai tiivistä ystäväsakkia ne eivät korvaa. Eniten minua harmittaakin kaukana asumisessa, että läsnäolo, ajanvietto, tiivis yhteydenpito perheenjäseniin ja sukuun rajautuu lyhyisiin Suomen-lomiin.

3. Suomessa käynti. Australiaan paluussa minua ihan eniten huolestuttaa, että Australia – etenkin osavaltiomme Länsi-Australia – on niin reaktiivinen koronauutisten suhteen ja rajojen sulkua käytetään liipasinherkästi pandemianestokeinona. Osavaltioiden välisiä rajoja suljettiin taas vuorokauden varoitusajalla, mikä pisti joulusukuloijien lennot aivan sekaisin. Täällä liikkuu nyt julkisuudessa sellainen ajatus, että matkustus ei palaa ennalleen koko vuonna 2021 ja hotellikaranteenivaatimus ulkomailta palatessa säilyisi ainakin vuoden loppuun, ellei VUOSIA eteenpäin.

Tämä tarkoittaa, että meille ei tule Suomesta kukaan käymään emmekä itse pääse sukuloimaan, koska meillä ei ole enää jatkossa varaa saati henkistä jaksamista istua läpi montaa kallista hotellihuonevankeutta. En halua tätä mahdollisuutta edes ajatella tämän pidemmälle, koska se on niin ankea. Voin vain mielikuvissani jakaa sen tuskan, jonka tämä vuosi on monille australiansuomalaisille aiheuttanut rajasulun muodossa: tiedän, että moni kaipaa viiltävän kipeästi läheisiään Suomessa eikä tapaaminen näytä nyt mahdolliselta aikoihin.

Siksipä oman suvun läsnäolon puuttuminen tekee paikallisista ystävistä entistäkin arvokkaampia ja kaikista heistä olen valtavan iloinen.