Kyl mää nii pal ihmettelen

Taas sekalainen litania hämmästelyä ja kummastelua.

1) Aukioloajat Perthissä ja koko WA:ssa. Olen aiemminkin maininnut, että täällä tykätään panna kaupat kiinni kuudelta, tavallisemmin jo puolelta. On jotenkin järjenvastaista, että jos joskus harvoin arkiviikolla ehtii johonkin isompaan mall'iin eli ostarille kiertelemään, kenkäkaupat ja erikoisliikkeet sulkevat ovensa viideltä. En tajua, kenen ostosrytmiin tämä aikatauluttaminen on suunniteltu. Keskustan isommat ruokakaupat (kaksi kappaletta Woolworths-marketteja) ovat auki peräti yhdeksään asti illalla, mutta tämä tuli mielestäni voimaan vasta äskettäin ja aiemmin marketit menivät kiinni seitsemän aikaan. Perthin erikoisuus on keskustan late night shopping Thursday: torstaisin kaupat ja erikoisliikkeet ovat auki yhdeksään, tavanomaisen kuuden sijasta. Harmi vaan, että vuosi täällä asumista ei ole päntännyt päähäni, että iltashoppinki tapahtuu torstaisin - ei perjantaisin, kuten mielestäni jostain syystä olisi loogista. Useammin kuin kerran olen kuvitellut kierteleväni vaatekauppoja perjantai-iltana (ehkä aidot perthiläiset bilettävät perjantai-iltaisin vaatekauppojen kiertelyn sijasta?), ja ovet on lyöty lukkoon nenäni edestä, koska olisi pitänyt älytä olla liikkeellä edellisiltana. Ehkä vuoden II jälkeen torstai on jo syövytetty mentaaliseen ostoslistaani. Toisaalta, eipä täällä tule paljoa osteltua, sillä edelleen vaateliikkeiden ja kenkäkauppojen tarjonta on mielestäni majoriteetisti mautonta ja laadutonta. Voin rehellisesti tunnustaa, että en olisi vuosi sitten ikunakuunapäivänä uskonut intoilevani mahdollisuudesta päästä jälleen pian perushankintojen mekkaan, Kuopion H&M:lle juhannuksen Suomi-lomallani.

2) Urputin useammassakin postauksessa aiemmin, miten täällä on tapana antaa kaikki työohjeet vähintään kahteen, ellei neljään kertaan. Suomalainen tietysti tunnollisesti kirjoittaa ylös uuden tehtävän ohjeistuksen jo ensimmäisellä kuulokerralla ja kaksi-kolme toistoa päälle alkavat kohtuullisesti ärsyttää - en ole hidas tai typerä, älysin jo. On tullut nyt huomattua, että toisto ei ole henkilökohtaisten ominaisuuksieni aliarviointia vaan ihan järkeenkäypä tapa maassa, jossa ihmiset eivät kertakaikkiaan kuuntele kuin neljäsosan tai puolet siitä, mitä juuri sanoit. Ohjeistan itse töissä säännöllisesti muita, kun virasto julkaisee raportteja ja löydöksiä nettisivuillaan. IT-puoli hoitaa teknisen julkaisun ja itse toimitan julkaistavan sisällön heille sellaisten dokumenttien osalta, jotka liittyvät omaan työhöni. Kahdeksan kuukauden aikana olen julkaisuttanut lähemmäs puolensataa raporttia, ilmoitusta ja noottia, joten voisi luulla, että prosedyyri on kaikilla hallussa. Etenkin, kun IT-osasto julkaisee muidenkin tuotoksia, eli nettisivu päivittyy varmaan kymmenellä dokumentilla viikossa, vähintään. Annan joka kerta julkaisuun liittyvät ohjeet sekä suullisesti että meilitse, mutta kun vaan ei niin ei. Joka kerta ohjeistani on tiputettu joku osa pois (keskeltä tai lopusta), ja joudun korjaamaan toisten työtä tai teettämään kaiken uudelleen, mikä luonnollisesti ärsyttää kaikkia osapuolia. Suurpiirteiseksi itseäni aiemmin luulleena olen löytänyt tykkänään uuden nillittäjäpuolen persoonastani. Jos kerran tehdään niin tehdään kunnolla, ja jos ohjeet on nenän edessä niin niitä on tarkoitus noudattaa viimeiseen lauseeseen saakka, kuten viime kerralla ja sitä edellisellä kerralla... ja myös ensi kerralla.

3) Täältä käsin huomatut outoudet suomalaisessa kulttuurissa. Wessit, ainakin valkokaulustyöläiset, näyttävät olevan hyvin harkitsevaista väkeä sikäli, että esimerkiksi vitsailu pyritään pitämään mahdollisimman neutraaleissa aiheissa. Syrjiviksi, rasistisiksi, seksistisiksi tai kaksimielisiksi tulkittavia vitsejä tai läpänheittoa en ole kuullut vielä yhtään kertaa, mikä on toisaalta loistojuttu ja hienosti eritaustaisia ryhmiä huomioivaa. Toisaalta kanssakäymisestä saattaa kadota kaikki terä ja väri, jos kaikki yrittävät olla niin maan peijakkaan hienotunteisia ja asiallisia jatkuvasti. Riskinä on kaurapuuroistuminen sikäli, että mistään ei uskalla enää sanoa mitään [vrt. äskettäinen uutisointi siitä, miten amerikkalaisissa päättökokeissa ei saa olla kysymyksiä, jotka sivuavat mitään uskontoa, evoluutiota jne., jottei kukaan vain loukkaannu]. Ei täällä sentään Amerikan ihmemaan linjalla vielä olla, mutta esimerkiksi telkkarimainokset ovat kaikki hyvin asiapitoisia - tässä on tuote ja tuossa on hinta. Ironiaa, nokkeluuksia, mustaa huumoria tai mitään reippaampaan sanailuun vivahtavaakaan on niistä turha etsiä. Myöskään absurdius, sarkasmi ja Monty Python/Black Adder - tyyppinen äkkiväärä huumori eivät ole läheskään niin suosittuja tai harjoitettuja hauskan muotoja täällä kuin brittitaustan perusteella luulisi. Toisaalta täältä pumpuloidummasta ilmapiiristä katsoen suomalaiset iltapäivälehdet lävähtävät silmille kaikkine seksi-, tissi- ja vilautusaiheineen. Katso kuumat kuvat! Jo vilahti! Kuka petti ja ketä ja missä? Suuri seksitutkimus! Täh, oliko uutisointi yhtä värittynyttä ja yksipuolista jo silloin, kun itse maassa asuin, vai onko muutos tapahtunut vuodessa?? Samaten suomalaisten tapa puhua ja vitsailla alkaa näyttää yllättävän roisilta ja kaksimieliseltä täältä käsin, ja useammin kuin kerran olen ällistellyt, miten joku kaveri uskaltaakin sanoa jotain noin suorasukaista vaikkapa Facebookissa, tai töissä työkaverilleen tai pomolleen - ei täällä vaan. Linja jostakin näiden kahden maan väliltä voisi olla hedelmällisin, luulen.

4) Katsoin tässä päivänä muutamana perin absurdin elokuvan Rare Exports. Vuoristo-Lapissa eli jossain Norjan puolella upeissa maisemissa kuvattu suomalaiselokuva kertoo, mitä sitten tapahtuu, kun ulkomaalainen kaivausryhmä etsii ja löytää Venäjän puolelle Korvatunturia syvälle maahan haudatun todellisen, alkuperäisen joulupukin tonttuineen. Santa onkin väärinkirjoitettu ja väärinymmärretty muoto nimestä satan, onhan pukin alkuperä kaukana skandien pakanallisissa kekriperinteissä ja pukin ulkomuotokin enemmän vuohipukin kuin cocacolapukin mallia alkujaan. Fantasia-action-komediaksi luokiteltu elokuva on julkaistu Aussilassa 2010 ja muutama täkäläistuttu on sen nähnytkin. Voiluoja sentään, tällainenko on nyt käsitys suomalaisista tässä maassa, herää ensimmäinen kysymys. Elokuva on mustassa huumorissaan mainio, mutta rouheat ja karkeat henkilöt eli kaksi isä-poika-parivaljakkoa sekä näiden naapurismies, kiroilevat, murahtelevat, haukahtelevat ja huutavat siihen malliin kuin vain suomalainen osaa. Luonnollisesti yksi päähenkilö on poromies-teurastaja ja toinen jonkinsortin yleiskiväärimetsästäjämiekkonen. Toisaalta elokuva kuvaa mielestäni erittäin kauniisti yksinhuoltajaisien sanatonta ja eleetöntä, hellää välittämistä pojistaan. Fantasia-action tietenkään ei koko suomalaisuutta kuvaa ja elokuva nappaa vain yhden tai muutamia meikäläisten piirteistä heijastettavakseen, mutta äkkiseltään kyllä tuntuu, ettei juuri kauempana voisi kaksi kulttuuria olla - aussien ja suomalaisten siis. Rento ja leppoisa, aurinkoinen elämästänauttija mutta pahimmillaan laiska kohtaa karun, hiomattoman ja vähäpuheisen, mutta 'tielläni on lohkare, vängerrän sen edestä, vaikka se olisi viimeinen tekoni'-suorittajan. Ei ihme, jos ei aina ajatusmaailma kohtaa suuntaan ja toiseen.

Joulusatu juhannuskatsottavaksi. Rare Exports: Tommi Korpela, Jorma Tommila, Onni Tommila ja Peeter Jakobi (c) www.imdb.com