17.3.2013

Hyvä viikonloppu, parempi mieli

Lauantain pyörimme E:n kanssa Kalamunda National Parkissa. Tarkoitus oli valita yksi tai useampi vaellusreitti ja kiertää ihmettelemässä ja valokuvaamassa Perth Hills'ien eli Perthin kukkuloiden maisemia. Google Mapsiin luottaminen ei tosin tuottanut täydellistä tulosta tällä(kään) kertaa, vrt. perjantaiseikkailuni autovuokraamon osoitteen kanssa. Ajoimme Kalamundan keskustan ohi - viehättävä ja idyllinen pikkukylä muuten, ja syksyisten farmarimarkkinoiden kaunis pitopaikka - Spring Roadille, jolla käynti luonnonpuistoon googlen mukaan oli. Spring Roadin päässä on pieni parkkipaikka ja kyltti National Park. Mitään ohjeita, viittoja, nuolia tai reittioppaita ei sen sijaan ole missään. Saati vessoja.

Täällä normaalisti on yleisöalueilla, kuten uimarannoilla ja luontopolkujen alkupäässä julkiset, siistit vessat. Tästä osasimme päätellä, että mikään virallinen aloituspolku tämä parkkipaikka ei ehkä ollut. Lähdimme silti urheasti etenemään joenpohjan näköistä uomaa. Valittavina olivat suunnat jyrkkää rinnettä ylös tai alas. Järkeilimme, että ylöspäin meno on kannattavampaa, sillä autolle paluu olisi ainakin alamäkeen eli helpompaa. Muutaman sadan metrin päästä edessä oli risteys, ja tästä jälleen muutaman kymmenen metrin päässä risteys. Tulimme kumpikin tulokseen, että a) meillä ei ole karttaa, b) luonnonpuisto on monta kymmentä kilometriä leveä ja pitkä, ja c) polkuja/teitä ei ollut viitoitettu, joten on parasta palata autolle ja hankkia jostain infopisteestä kunnon kartta ja ylipäätään varmistus siitä, että olemme oikean polun päässä. Kunnon retkeläisten tavoin söimme kuitenkin eväät ensin, parinkymmenen minuutin vaelluksen jälkeen.

Autolle marssiessamme E bongasi erään kuivettuneen puskan suojista liikettä. Blue-tongued bobtail (tiliqua rugosa), ei aavistustakaan mikä tämän sinikielisen pallohäntäliskon nimi on suomeksi. Biologi E rynnisti pusikkoon vaahteramäen Eemelin innokkuudella ja harhautti liskoa tikulla, napatakseen sitä toisella kädellä niskan takaa nostaakseen sen katselukorkeudelle. Biologin kanssa seurustelun huono puoli on, että koko ajan saa jännittää, mikä sitä puree, raapaisee, potkii tai pistää. (Ranskalaisella) E:llä ei ole mitään itsesuojeluvaistoa edes Australian mahdollisesti ja todennäköisesti myrkyllisten eläinten suhteen, ja olen kiskonut miestä paidanhelmasta kauemmas, kun joku jännittävä jättimäinen hämähäkki vetää intoilijaa puoleensa magneetin lailla. "Ei niin lähelle, älä koske jos et tiedä onko se myrkyllinen" on normilausumani nykyään, huomaan. Liskon sinisestä kielestä piti kuulemma saada hieno lähikuva. Lisko ei ollut yhteistyöhaluinen ollenkaan. Se kyllä lipoi ja ärisi kieltään näytellen, mutta aina sillä hetkellä, kun kamera ei laulanut. Lopulta kuva saatiin ja päästiin eteenpäin.

Kalamundan keskustasta löytyi Zigzag Cafe niminen infopiste, jossa työskenteli kaksi hidasta mutta sitäkin rakastettavampaa eläkeläisrouvaa. Kyselimme heiltä vinkkejä vaellusreiteiksi, mutta joko emme näyttäneet tarpeeksi vakavastiotettavilta trekkaajilta, tai he eivät pystyneet hillitsemään sisäistä isoäitiään, sillä saimme kartat vain helpoille reiteille. E sai erityistä paheksuntaa osakseen sandaaleista - "ensi kerralla laitat lenkkarit, poikaseni", totesi toinen rouva ojentaessaan kartan. Selittelyt siitä, että E on tämänhetkiseltä ammatiltaan retkeilyopas, eivät rouvia vakuuttaneet. Kartoista saimme selville, että aloittamamme joenpohjareitti oli itse asiassa oikea vaellusreitti, mutta vaativimmasta päästä.

Koska aikaa oli rajatusti, päätimme valita semihelpon kierroksen Jorgensen-luonnonpuistossa. Tämä retki oli muuten kiva, mutta liiankin helppo. Reitti pohjautuu 1970-luvun golfkentän väyliin ja "polku" on kuin raivaustraktorilla työstetty - 20 metriä leveä hiekkapohjainen kiitorata keskellä metsää. Valitsimme jokaisessa mahdollisessa kohdassa kapeamman jälkikäteen muodostuneen polun virallisen reitin rinnalta, mutta koska nämä epäviralliset polut eivät ole merkittyjä, oli paras pitää silmällä valtaväylää. Osa Jorgensen-puiston reitistä yhdistyy Bibbulmun Trackin pätkiin. Bibbulmun on pitkänmatkan vaellusreitti, jolla on yhteensä mittaa tuhat kilometriä. Me siis vaelsimme kyseisellä polulla ehkä muutamia satoja metrejä omalla lyhyellä visiitillämme.

Ketään muita ei metsässä kulkenut, joten hyvinkin omassa rauhassa sai olla. Olen aiemminkin ihmetellyt, miten karri- ja marrimetsät (erilaisia eukalyptuksia) ovat niin hiljaisia. Lintuja ei näe eikä kuule juurikaan. Tosin hetikohta tämän ääneen sanottuani alkoi jostain edestämme kuulua apinalauman kaltaista hohotusta ja hekotusta. Ääni tuli asteittain lähemmäs, ja suoranaiseksi remakaksi se yltyi kaikkialla ympärillämme. Voin vain kuvitella, miltä on tuntunut olla ensimmäisten uudisraivaajien joukossa ja kuulla moinen mekkala joskus illan tai yön hämärissä, uudessa tuntemattomassa maankolkassa. Ei yhtään ihmetytä, jos mielessä on käynyt, että metsän henkiä. Kookaburria, nauravia lintujahan ne tietysti. Ilmeisesti oli reviiririita päällä, sillä näimme noin 3-4 lintua lentämässä edellä ja vastaavasti kolme lintua jahtaamassa.

Kaikki linnut hiljenivät, kun edelliset lensivät 50 metrin päähän ja jäivät sinne. Jälkimmäiset pysähtyivät alle 10 metrin päähän meistä ja antoivat tulla aivan puun alle ottamaan hienoja kuvia (E:n professionaalimmalla zoomilla varustetulla kunnon kameralla, oma pokkarini ei tällaisiin suorituksiin yllä). Muut eläinnähtävyydet reissulla olivat kyyhkyset, pink and grey galah'it, harakat eli magpiet, sekä magpie lark eli harakanoloinen lintu, vähän kuin suomalainen västäräkki mutta mustavalkoinen (ei harmaata) ja suurennussäteellä 200% isonnettu. Kun takaisin parkkipaikalle päästyämme marssin itse autoon varjoon ja juomaan, E pyyhälsi vielä takaisin metsään parisataa metriä ja oli onnistunut löytämään kaksi uutta sinikieliliskoa, joita kuvasi. Eli hyvä saalis. Alla maisemia ja tunnelmia Kalamunda National Parkista sekä Jorgensen Parkista.





Grass tree'hen kasvava siemenkotavarsi. Siemenet ovat todella teräviä, varsi on kuin piikikäs kaktus. Kuulemma aboriginaalit ovat käyttäneet varsia soihtuina, ilmeisesti palaa hyvin ja pitkään. 
Yllä: kookaburrapuun alla.
Alla: kohtaaminen sinikieliliskon kanssa. Lisko tuskin tykkäsi, mutta oli kohteena/uhrina vain muutaman minuutin. 

Tällainen kieli epelillä on. 
Sunnuntain aktiviteetiksi muodostui ex tempore reissu Perthin messukeskukseen ruokamessuille. Päädyin lähtemään yleisestä uteliaisuudesta N:n (väliaikaiskämppis) seuraksi katsastamaan gluteenittomien tuotteiden tarjonnan. Pääsymaksu tällaisiin tapahtumiin ihmetyttää minua, sillä olen aikas satavarma, että jos sisäänpääsy olisi ilmainen, nämäkin kohtuuhiljaiset messut olisivat saaneet kovasti uutta potkua. Ja jos pääsystä ei tarvitsisi pulittaa $15, tämänkin viisitoistadollarisen voisi käyttää itse tuotteiden ostoon ja kuluttaa vähän hövelimmin, koska "pääsihän tänne ilmaiseksi". Saimme kumpikin messukassin, joka sisälsi ihan pätevän oloisen keittokirjan gluteenittomaan kokkailuun, kuivamuonapakkauksen (kikhernepataa) sekä joitain messutarjous- ja arvontalipukkeita.

Koska itse en tarvitse gluteenittomia tuotteita, ostelu jäi aika vähiin - hinnakkaita kun ovat. N:n kassi tosin täyttyi mukavasti mm. leivästä, joka maistui ihan oikealta kunnon moniviljaleivältä gluteenittomuudestaan huolimatta. Tähän saakka maistamani kun ovat olleet lähinnä murenevia jauhoisia läpykkäitä. Myslikojulla pyysin lisätietoa maukkaasta soijajugurtista, jota mysliin oli sekoitettu. Esittelijä kaiveli 5 litran purkin jugurttia jääkaapista, Mylanda-nimistä. Kummasti oli lehmän kuva purkissa, ja ehdinkin jo säikähtää, että onko nyt edessä rasittava maitoallergiareaktio, kun "soijajugurtti" olikin lehmänmaitoa. Onneksi sekaannus selvisi ja maistamani mysli oli kuin olikin tuttuun Soy Life-jugurttiin sekoitettu. Tässäpä sunnuntain draama-annos, "melkein söin maitopitoista tuotetta mutten sitten syönytkään, huhhuh!". Hyvä vain tällainen kriisien vähyys!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen välittömästi tarkistuksen jälkeen ja vastaan pian :)