22.4.2013

Ranskan maaseutu osa II

Linnojen lisäksi ehdin nähdä myös pikkukylän elämää Ranskassa. Ranskalaisillahan on tunnetusti maine, etteivät he erityisemmin pidä englanninpuhujista. Omalla vähällä kokemuksellani väittäisin, että kyse on enemmän tai vähemmän väärinkäsityksestä. Ranskalaiset eivät juurikaan osaa englantia, ja eivät siksi voi eivätkä edes yritä sillä kielellä vastata. Pariisissa asiakaspalvelussa vastaan tuli varsin nyreitä tyyppejä, mutta enpä haukkuisi mitään muuta suurkaupunkia surkeammaksi. Isossa kaupungissa alalle kuin alalle mahtuu niitä, joita ei kyseinen ammatti voisi vähempää kiinnostaa. Ja isossa kaupungissa on myös aina uusia asiakkaita ja uusia työmahdollisuuksia, eli ei ole mikään pakko miellyttää ja yrittää sitouttaa paikalle pölähtäviä turisteja vakioasiakkaiksi.

Pariisia syrjemmällä puolestaan kommunikointi sujui aivan luontevasti siten, että minä puhuin englantia ja vastapuoli ranskaa. Ymmärsimme kumpikin, vaikkemme osanneetkaan toisen kielellä vastata. Näin pärjäsi nähtävyyksissä ja matkamuistomyymälöissä sekä leipomossa, lihakaupassa ja hedelmä- ja vihannespuodissa. Mutta myönnän auliisti, etten tajunnut kuin joka kymmenennen sanan keskustelusta, jota esimerkiksi isäntäväkeni vilkkaasti kävi lounasravintolan tarjoilijan kanssa. Koulu, lapset, siinäpä ne kuulemani teemat, ja sen jälkeen kaikki nyanssit ja yksityiskohdat vilistivätkin yli hilseen.

Eräänä iltana löysin itseni tuhannen hengen kyläpahasen seurantalolta kuuntelemasta kyläläisten ja maajussien kanssa rempsakkaa mustalaisjazzia (tällä nimellä konsertti myytiin). Olin todennäköisesti ainakin 15 vuotta seuraavaksi nuorinta yleisönjäsentä nuorempi, mutta hälläpä väliä. En ole kummoinenkaan livemusiikin ystävä ja hankkiudun harvoin keikoille saati festareille, mutta väkisinkin jammailin jakkarallani kaikkien lippahattupäisten ja slipoveripaitaisten kyläläisten yleisömeressä haitarin, parin kitaran, kontrabasson ja rumpujen tahtiin. Seurueeseeni kuului viisikymppinen brittipariskunta suoraan Emmerdalesta, mies itsekin muusikko ja paikallisen autotallibändin jäsen. Heillä oli kuulemma uusi rumpali, vasta-alkaja, mutta niin mukava, ettei tätä kehdannut torpata bändistä uloskaan. ”Vaimo leipoo kylän parasta pizzaa ja tarjoilee sitä meille bändin jäsenille, kun harjoittelemme heidän autotallissaan. Emme voisi parempaa diiliä tehdä, joten antaa rumpalin paukuttaa vähän epätahtiin”, mies uskoutui.

Seurueen britit myös taivastelivat ranskalaisten organisointikykyä (kyvyttömyyttä). Liput oli jazzkeikalle pitänyt ostaa ennakkoon, mutta silti seurantalolle jonotettiin hitaasti ja hartaasti. Jonotuksen syy paljastui, kun ovensuuhun istutetut lipputarkastajat, eläkeläisukkelit, tutkivat jokaisen lipunmaksaneen nimen listastaan. Sen jälkeen tutkittiin, mihin pöytään kukin oli sijoitettu – saliin oli siis aseteltu pitkiä valkopöytäliinaisia pukkipöytiä jakkaroineen, ja näihin paikkakortit jokaisen nimellä. Ranskalaisiin pippaloihin ei marssitakaan kuin hollitupaan, huomaan. Kun parisataa vierasta oli saatu ohjattua kukin omaan pöytäänsä, alkoivat levottomat katsojat jo haikailla juomisen perään. Kukapa nyt konsertista nauttisi ilman viinilasillista. Baari kuitenkin aukaistiin vasta, kun lippu-ukit saivat urakkansa päätökseen ja juomatiskin aukaistua. Keikan alku oli jo siirtynyt tunnilla, mutta paikallisia tämä ei näyttänyt hetkauttavan. Jokaiselle vielä lasi kouraan ja vasta sitten musiikki soimaan. Hyvät olivat jamit.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!