17.4.2013

Perthistä Pariisiin

Suomen-reissu alkoi kiertoteitse, Ranskan kautta. Pölähdin Charles de Gaullen lentokentälle viikko sitten,  tavoitteena oli hankkiutua saamaani osoitteeseen Montmartrelle E:n ystävien luo. Tämän toteutin parhaaseen Amazing Race-tyyliin lähijuna- ja metrokarttaa suurennuslasilla syynäten, sekavia asemakylttejä puolijuoksutahdissa tavaten sekä perässä pompahtelevaa vedettävää matkalaukkua raahaten. CDG-lentokentältä kulkee lähijuna suoraan Pariisin keskustaan, mutta koska junia lähtee jokaiseen muuhunkin ilmansuuntaan ja Ranskan kaupunkiin, ei Pariisin-juna löydy ihan heti. Kylttejä on niukasti ja näyttötauluilta näkee vain kaukojunien aikoja ja lähtölaitureita. Vihdoin älysin tarkistaa myös aseman eteläisen uloskäynnin pohjoisen lisäksi, ja löytyihän se Pariisin suuntakin.

Voin sanoa, että Pariisiin ei kannata lähteä kainalosauvoin, pyörätuolilla eikä oikeastaan terveinkään jaloin, jos metroa ja lähijunia aikoo käyttää. Esteettömyydestä ei ole kuultukaan, ja hissejä on asemilla tarjolla vain satunnaisesti, sama pätee rullaportaisiin. Keskikokoinen matkalaukku alkaa mukavasti painaa viimeistään kolmansissa portaissa. Pariisissa on ainakin 12 metrolinjaa ja päälle lähijunat, ja metrokartta näyttääkin lähikuvalta Mikado-pelistä tai sotkeutuneista lankavyyhdeistä. Pariisilaiset eivät näytä myöskään opasteista piittaavan, ja kylttejä on, jos on huvittanut laittaa. Ohjeet eri lähtölaituireille on sokkeloisilla metroasemilla opastettu pelkästään metrolinjan numerolla ja värillä, lähtö- ja pääteasemiin ei kylteissä viitata ennen kuin lähestulkoon laiturilla.

Ihme kyllä Pariisin-visiitilläni ajoin vain kerran väärään suuntaan, ja löysin aina oikean laiturin ja päätepisteen. Opettelin jo aikoinaan Budapestissa asuessani lukemaan kylttejä mahdollisimman kaukaa, vaivihkaa ja ohikävellessä, jottei tarvitse pysähtyä kohdalle ja näyttää turistilta (koska pelkäsin hysteerisesti hypoteettisia taskuvarkaita, jotka vaanivat turisteja). Sama taito näköjään pelaa myös kolminkertaisella määrällä metrolinjoja. Pullahdin maanpinnalle Montmartren taiteilijakaupunginosan laitamilla ja kiikutin tavarat kyläpaikkaan: parhaaseen pariisilaiseen malliin tämän kuvataiteilija-muusikkopariskunnan koti sijaitsi kuusikerroksisen satavuotiaan kerrostalon kattohuoneistoissa, kapoisten narisevien portaiden päässä, ei hissiä. Matkalaukku tuntui säkilliseltä lyijyä, tiiliskiviä ja tietosanakirjoja tässä vaiheessa.

Koska minulla oli Pariisissa vierailuaikaa niukalti, päätin tempaista kaikki keskusta-alueen nähtävyydet saman tien. Ensin Montmartrelle (kuuluisa Moulin Rouge-kabareebaarista sekä kukkulaa 1800-luvulla asuttaneista, historiankirjoihin jääneistä kuvataiteilijoista) ihmettelemään kapeita polveilevia katuja ja boheemia tunnelmaa. Boheemi tunnelma tosin hukkuu jonnekin tavaraa tyrkyttävien mustalaisten (pahoittelut mahd. loukkaavasta termistä, mutta gypsyiksi heitä siellä kutsutaan), tavaraa tyrkyttävien helppoheikkien, muoto- ja pilakuvia tyrkyttävien tusinataiteilijoiden sekä yleisen markkinahumun ja kaduilla vellovien turistimassojen alle. Ohhoh, oli yllätys, vaikkei ehkä olisi pitänyt olla. Jos kohde on maailmankuulu ja minä haluan sen nähdä, on suunnilleen kahdensadan prosentin mahdollisuus, että jokainen muukin matkailija haluaa nähdä saman paikan.

Vaelsin pienen haeskelun ja kartantulkinnan jälkeen Sacre Coeur-kirkolle, joka törröttää kukkulan korkeimmalla paikalla Taj Mahalin kopiolta näyttäen. U-p-e-a. Ja mitä onkaan sisällä? Hartaan tunnelman sijasta jättimäisiä infojulisteita, kynttilänmyyntikojuja (pyhimyksille sytyttämistä varten), automaatteja, jotka lyövät muistomitaleita ja -kolikoita rahaa vastaan. Ja tuhansia turisteja.

Sacre Coeur eli Pyhä Sydän on kaikesta huolimatta näkemisen arvoinen, jo kirkon mittavilta portailta avautuvien, Pariisin yli pyyhkivien näköalojen takia. Täältä Seine-joen toiselta puolelta näin myös ensivälähdyksen Eiffel-tornista. Kun suunnistin takaisin (mitä tahansa ensin löytyvää) metroasemaa kohden, jäin tutkimaan karttaa kadunkulmaan ja ihmettelin, miksi koululaisryhmät - joita oli joka paikka täynnä koko kaupungissa - jäivät kadun toiselle puolelle osoittelemaan ja kuvaamaan suuntaani. Kai Pariisissa nyt on ennenkin karttaa lukevia turisteja nähty? Vilkaisu ylös ja pään päällä sojotti tuulimyllyn siipi. Moulin Rougehan se siinä, tai siis sen paikalle rakennettu moderni kopio. Kuva varmuuden vuoksi plakkariin, vaikkei kopiorakennus kovin vakuuttava ollutkaan. Ja suunta kohti Louvrea ja Notre Damea. 

Louvreen ei pääse sisälle ihan noin vain, sillä jonottamiseen saa varata aikaan jopa tunnin ellei enemmänkin. Aiemmat kokemukseni jättimäisistä taidemuseoista (Eremitaasi Pietarissa ja La Reina Madridissa) ovat opettaneet, että koko museota ei ole mitään tsäänssiä kiertää yhdessä päivässä. Mona Lisan näkeminen houkuttaisi, kuten kaikkien muidenkin renessanssi-taidemaalarimestarien teosten, mutta ei voi mitään. Aikaa ei kannata tällä reissulla uhrata pelkästään yhteen paikkaan. Taivallan päättäväisesti kohti muutaman korttelin päässä, Seine-joen keskellä sijaitsevaa Ile de la Cite'ta. Ja Notre Damen kirkkoa kyseisellä saarella. Notre Damen kellonsoittaja-tarinasta tuttu kirkko on yhtä näyttävä ja vaikuttava kuin mielikuvitella voi. Mutta mitä on kirkon edessä? Käsittämätön vanerirakennelma, 'kunniakatos' tai jonkin sortin silta- ja katsomohässäkkä kirkon 850-juhlavuoden takia. Kirkolle vievä tie ja näköalat on tukittu tällä käsittämättömällä väsäelmällä.

No, itsekin kipuan kuitenkin katsomoon kirkon julkisivua ihmettelemään ja kuvia räpsimään. Onhan tässä järkeä, tavallaan. Saa istua paikallaan ja pääsee myös aavistuksen katutasoa korkeammalle kuvaamaan kaukana ylhäällä keikkuvia julkisivupatsaita, kattotorneja ja gargoileja, hirviöfiguureja. Mutta itse olisin halunnut nähdä rakennuksen jo kaukaa koko komeudessaan. Notre Damen sisältä löytyy käsittämättömän upeita lasimaalauksia ja koristeellisia ikkunoita, sekä komeita patsaita ja veistettyjä koristeita. Notre Damen puiset, takorautakoristeiset ulko-ovet ovat käsityötaidon mestarinäyte. Sisältä löytyvät myös jo tutuiksi tulleet kynttilänmyyntipisteet ja muistomitalin lyöntimasiinat. Markkinahumulta ja matkamuistoilta ei välty edes täällä kaikkein pyhimmässä.

Kuljeskelen saarelta kauemmas ja Seinen vasta- eli etelärannalta löydän vahingossa pienen konditorian, josta puuttuvat turistimassat ja markkinahumu. Vitriineissä on appelsiinin kokoisia käsintehtyjä tuoreita marenkeja ja toinen toistaan houkuttelevampia kakkuja, torttuja ja piirakoita. Oijoi... Lämmittely piparminttuteekupposen ääressä kera raparperipiirakan "palasen" (leipälautasen kokoinen!) maistuvat hyvin viimaisessa, +1-asteisessa säässä. Pariisin kevät on tänä vuonna roimasti myöhässä. Tietenkin juuri sinä vuonna, kun olen buukannut kauan toivomani matkan. Puut ovat paljaita, ilma on tuulenpuuskien myötä purevan kylmä. Ruoho on vasta paljastunut lumen alta, ja krookukset, narsissit ja tulppaanit ovat parhaimmillaankin vasta nupuillaan. Kukkaloistoa ja hiirenkorvia, leppeästä länsituulesta puhumattakaan, on turha toivoa!

Illansuussa valitsen taas ratsukseni metron ja hurautan muutaman kilometrin päähän Seinen toiseen mutkaan, Eiffel-tornille. Metroasemalta on reipas kävely tornin juurelle. Taas matkalla saa väistellä pääosin afrikkalaistaustaisia miehiä, joilla on kaikilla samat eiffeltorni-avaimenperiä ja muita trinkettejä pursuilevat valikoimat turisteille tarjolla. Jälleen käyttöön Budapestista opittu "minä asun täällä" kävelytahti ja määrätietoinen katse suoraan eteenpäin, kukaan ei yritäkään lähestyä tai tuputtaa matkamuistoja. Eiffeltornin juurella on yllättävän tyhjää: valtavan tornin alle mahtuu helposti monta sataa ihmistä, eikä alue silti vaikuta ruuhkaiselta. Pääsiäisen jälkeinen, mutta ennen kesälomia oleva aika on näköjään kohtuullisen turistitonta sesonkia Pariisissa, vaikka matkustavaisia on toki tällaisessa maailmankuulussa kohteessa aina.

Päätän kiivetä Eiffel-torniin, ja sisään pääseekin jonottamatta. Turvatarkastaja portilla vilkaisee kyllästyneesti laukkuni suun suuntaan, vaikka kylteissä julistetaan, että "näytä kaikki tavarasi ja ole yhteistyöhaluinen päästäksesi sisään". Eikun matkaan, kipuamaan 700 askelta. Kävellen tornissa pääsee noin 2/3-osamatkaa ylös ja huippu jää näkemättä, mutta itseäni kiinnostaa nähdä maisemien lisäksi rautaisen tornin rakenne. Muuten, torni on ruskeaksi maalattu, ja se on koristeellisempi kuin kuvista ja pienoismalleista tajuaakaan. *Kuvia seuraa, kun löydän jostain muistikortinlukijan*. Portaiden päässä on tasanne, josta saisi ottaa hissin tornin huipulle, mutta jäätävänviimainen sää, kylmettyneet kameraa puristavat näpit ja pimenevä ilta eivät houkuttele tästä hissistä enää maksamaan. Aika lähteä majapaikkaa kohti. Luonnollisesti ystävien kanssa nautitun runsaan bistro- eli perinteisen ruokapaikkaillallisen jälkeen. Jet lagin kourissa, ruuan, viinilasillisen ja kaiken kävely ja nähdyn jälkeen voin sanoa, että nukutti hyvin.

Pariisin metrokartta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!