23.4.2013

Suomen plussia ja miinuksia

Havainnointia Suomesta.

1) Missään ei ole niin hyvää karkkia kuin Suomessa. Ehkä nippanappa Ruotsissa, Malacon ja Maraboun kotimaassa. Näistäkin Malaco on sitäpaitsi yhdistynyt suomalaisen Leafin kanssa, joten Suomi vetää omilla mittareillani pidemmän korren. Olen käynyt jo pari kertaa ihan asiakseni ihmettelemässä Prisman tai vastaavan irtokarkkilaarimetrejä. Ostettukin on, tunnustan. Kyllä riittää valinnanvaraa, ja jokaisesta laarista löytyy jotain hyvää. Kanadan ja Australian karkkivalikoima rajoittuu mauttomiin sitkeisiin viinikumityyppisiin hedelmäkarkkeihin, joukossa kaakaoköyhää suklaata ja teollisenmakuista lakua.

Kirpeät kolapullot ja vastaavat ovat ainoita, joita ihan mielellään syö silloin tällöin, loput menevät lähinnä viime hädässä ja paremman puutteessa. Jos Perthissä ostan lakua, haen sitä joko Pandan lakuja myyvästä turkkilaisten kulmakioskista (Adelaice Terracen ja Hill Streetin kulma, vinkkivinkki perthiläiset); tai ostan suosiolla tuotetta nimeltään luonnonlaku (Natural Licorice) marketista. Tämä on lähimpänä suomalaista tuorelakua. Suklaa on jokseenkin mitäänsanomatonta ja ostankin yleensä tummaa suklaata, jota riittää palanen tai pari kertaistumalta. Tai TimTam-suklaakeksejä, Australian ylpeyttä, joita pitäisi oikeaoppisesti syödä keksit kaakaoon tai kahviin imeyttäen (kai?).

Loputtomien karkkihyllyjen kääntöpuoli on tietysti se, että Suomessa on helppo olla sokeririippuvainen - ainakin minun. Suomessa asuessani ostin joka viikonlopuksi mukavan pussillisen vähän kaikkea Makuunista tai Filmtownista, ja muistikuvien pyyhkiytymisestä huolimatta olen jokseenkin varma, että viikollakin tuli jotain mussutettua. Tämän päälle vielä suomalainen kahvileipäkulttuuri, eli kahvikuppia ei juoda ilman makeaa suupalaa tai paria. Avot, jenkkakahvahan sieltä sukkahousun suulta tursuaa. Mitään aukotonta selitystä sille, miksen syö nykyään samaa määrää sokeria, en keksi.

Mutta epäilen, että karkeilla käynnistetty jatkuva sokerihimo on Perthissä katkennut, koska mitäänsanomatonta sikäläistä tarjontaa ei tee mieli. Pullat ja kakkupalatkin jäävät vitriiniin helpommin, kun elimistön päätavoitteena ei ole sokerihumalan ylläpito. Olen myös oppinut jonkinsorttiseksi kahvihifistelijäksi Perthissä - Australiassa kahviin panostetaan aivan eri tavalla kuin Suomessa -, joten pelkkä kahvi riittää makunystyröille, ilman sen ominaismakuja sotkevia sokeripommeja. Paitsi että Perthin Venn-galleriakahvilan "terveysmuffinit", banaani-täysjyvä-sellaiset, vievät kyllä kielen mennessään kahvin kanssa tai ilman!

2) Kuiva sisäilma. Perthin itsetuulettuvien [lue: hatarien] talojen jälkeen suomalaisasuntojen lämmitetty, rutikuiva sisäilma ei yllättäen olekaan kiva juttu, vaan vetää poskiontelojen limakalvot aivan tukkoon ja turvoksiin. Kääk, eihän täällä saa henkeä! Minä olen se, joka väkisin aukoo ikkunoita tuulettaakseen, kun muut haluaisivat istua lämpimässä. Myös tämä sisälläoleskelukulttuuri on vaikea sopeutumispaikka ulkona villinä viilettäneelle. Pääseehän täälläkin ovesta ulos, mutta ei huvita mennä, koska ulkona a) tihuttaa, b) sataa räntää, c) tuulee luihin ja ytimiin, d) on harmaata ja kalseaa, e) mitä siellä tekisi, kun eivät muutkaan ole ulkona?

Suosittelen ulkosuomalaisille koti-ikävän hoitoon reissua Suomeen johonkin ankeaan vuodenaikaan, kuten nyt vaikkapa huhtikuussa, etenkin jos kevät on myöhässä. Puoliksi sulaneiden likaisten lumiplänttien alta pilkistää kalvakka laonnut nurmikko - koirankakkoineen päivineen. Taivas on täysin väritön, ei edes harmaa. Valju ja kelmeä. Turisteja tähän maahan ei kannata tuoda tähän aikaan, luulevat tulleensa Mordoriin. Paitsi että marraskuu vie ehkä Mordor-tunnelmiin vielä tehokkaammin.

Itselleni säätila on kahta suurempi ongelma, sillä talvivaatteissa on liian kuuma ulkoilla, mutta välikausivaatteissa aavistuksen liian kylmä. Koska inhoan sydämeni pohjasta kerrospukeutumista (ahdistaa, hiertää, kuristaa, puristaa, hankaa, ensin palelee ja sitten hiottaa), en voi väittää nauttineeni tästä visiitin osasta. Pisteenä iin päälle täällä on parhaillaan menossa hiekoitushiekan pölinäkausi, eli lumet sulivat juuri teiltä ja tiet kuivuivat niin, että varmasti pölisee. Siellä täällä aloitellaan putsausta. Pari ensimmäistä päivää kitalakeen liimautui hiekkakelmu. Onneksi sentään en ole siitepölyallerginen, sekin vaihe on alkamaisillaan, osin alkanutkin.

3) Ihmiset. Sekä plussaa että miinusta. Suomalaiset ovat suorastaan herttaisen käytöstavattomia, näkökulmasta riippuen tökeröitä töksäyttelijöitä tai naiivin aitoja luonnonlapsia, joita eivät suuren maailman fiinit eleet hetkauta. Ensikosketuksen sain jo Helsingin lentokentällä, kun odotin sattumalta taksijonon tuntumassa sukulaiskyytiä. Ohitseni kulki ihmisiä, jotka kysyivät, odotanko taksia. "En, kiitos", vastasin. Tuijottivat hölmistyneinä kiitos-sanaa ihmetellen. Eihän me sulta mitään sellaista kysytty, josta tarvitsee kiittää?

Myöhemmin Helsingin-visiitillä aloin posmottaa bussissa englantia selkärankareaktiona, kun matkakorttini ei toiminutkaan. Bussikuski vain tuijotti, ilmeenkään värähtämättä tai kommentoimatta sanallakaan, kun vaihdoin kielen lennosta suomeen "Eiku"-tokaisulla. Sittemmin kiilasin marketissa iäkkäämmän mieshenkilön rollaattoreineen, kun jokin värikäs tuote veti puoleensa. "Anteeksi kovasti", sanoin ohimennessäni. Anteeksipyytelyn hämmentämä mies jäi moneksi minuutiksi mutisemaan, että eihän tässä nyt kellään niin kiire ole etteikö ohi saisi mennä, ja sopiihan tuosta kulkemaan jne jne.

Aiempana esimerkkinä mainittakoon Perthistä Suomeen lähettämäni sähköposti, joka koski viisuminhakua. Pyysin tiettyjä asiakirjoja. Vastaukseksi kohteliaaseen tiedusteluun sain ytimekkään virkkeen: "Hei. Asia ei kuulu minulle, mutta ohjaan kyselysi kollegalleni." Viesti oli kuin olikin ohjattu eteenpäin, ja paperit tulivat ripeästi postitse. Mutta tehokkaasti oli meilistä karsittu täytesanat kuten kiitos yhteydenotostasi (tai peräti -otostanne, teititellen), valitettavasti ei ole aluettani, ystävällisin terveisin, hyvää jatkoa, mitä ikinä Australiassa normaalia viestikanssakäymistä. Kun luin viestin ääneen kollegoilleni, he luulivat, että minua oli tylytetty ellei peräti ojennettu. Eihän toki: täysin normaali, nopea ja tiivis vastaus suomalaisittain.

Täällä ympärilläni kuuluu jatkuvasti tällaista kohteliasta sanailua:
"Hei otatkonää suolasta vai makkeeta kahavis kanssa?"
"Täh?"
tai
"Missäs on tän lounasbuffetin maito?"
"Ei siihen kuulu maito, se on vesi, mehu tai kotikalja."
"No aika p*ska".

1 kommentti:

  1. Hahaa, kovin on tutun kuuloisia havaintoja Suomesta / suomalaisista :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!