18.6.2017

Joukkoon kuulumisen voima eli suomi-identiteetistä

Me Perthin Suomi-koulun aktiivit vietimme eilen "koulutuspäivää", eli saimme puhujavieraaksi Lontoon Suomi-koulussa pari vuosikymmentä sitten vaikuttaneen henkilön, E.L.n. Hän puhui meille aiheesta, mitä on huomannut oman lapsen kehityksessä siitä saakka, kun tämä kävi Suomi-koulua ja on nyt aikuistunut; sekä millaiset asiat aikoinaan Suomi-koulussa olivat lasten mielestä kiinnostavia ja millä intoa kielenoppimiseen pystyy pitämään yllä erikielisessä arjessa.

Lisäksi tänään Perthin suomalaiset viettivät juhannusjuhlia ennätysmääräisenä, paikalla kävi arviolta jopa 70 ihmistä, kun aiemmin juhliin on osallistunut enimmillään 40-50. Oli todella kiinnostavaa ja opettavaista kuulla kommentteja sekä ulkosuomalaisilta, suomalaisten vanhempien lapsilta että suomalaisten puolisoilta siitä, mitä suomalaisuus heille merkitsee. Kokoan yhteen huomioita eiliseltä ja tältä päivältä siitä, millainen merkitys on identiteetillä elämälle ja hyvinvoinnille.

Olen itse mukana Suomi-koulun toiminnassa yleisestä mielenkiinnosta opetukseen, sekä yhteisöllisyyden ilosta, mutta oma elämäni olisi aivan hyvää ilman koko toimintaa. En siis ole aiemmin edes ymmärtänyt arvostaa aktiivisuuttamme niin paljon kuin sitä voisi ja kannattaisi; enkä myöskään ole tajunnut, miten iso merkitys Suomi-yhteisöillä voi olla eritoten niille, joilla on suomalaisia juuria, mutta jotka eivät ole asuneet Suomessa koskaan tai pitkiin, pitkiin aikoihin.

Jokainen ulkomailla asuva vanhempi todennäköisesti tietää, miten vaikeaa on takoa lapselle suomea, kun koko muu elämä tapahtuu paikallisella kielellä. Lapset yleensä oppivat ymmärtämään suomea ainakin jonkun verran (riippuen paljonko sitä puhutaan kotona ja onko kumpikin vai vain toinen vanhempi suomalainen), mutteivät välttämättä halua vastata suomeksi. On myös mahdollista ellei peräti todennäköistä, että kielenoppiminen on stressinaihe, velvollisuus ja hankaluus, jota lapsi välttää, jos vain voi. Olen itse tästä syystä jopa pohdiskellut, että jos perheellistymme, kannattaako edes yrittää takoa suomea lapselle, koska hän joutuisi oppimaan suomea, ranskaa ja englantia yhtä aikaa. Muttamutta. Mieleni on kyllä muuttunut viime päivinä.

E.L. painotti eilen identiteetin merkitystä kielenoppimiselle. Hänen kokemuksensa mukaan suomalaiseksi itsensä tunteminen ja kiinnostus Suomea kohtaan ovat ne tekijät, joilla kiinnostus kielenoppimiseen syntyy ja kestää.

Jos lapsella ei ole tunnesidettä Suomeen tai suomalaisuuteen, kieli on vain yksi kotiläksy ja vaiva muiden joukossa. E.L. luetteli hyvinä mielenkiinnon ylläpitovinkkeinä mm. säännölliset ja tiheät juttuhetket Suomen-sukulaisten kanssa puhelimella, Skypellä tai sosiaalisessa mediassa, suomalaiset lastenvideot ja -musiikin, sekä sen ajatuksen juurruttaminen, että suomi on vanhemman ja lapsen salakieli, jännittävä klubi. Suomessa (usein) käyminen tietenkin auttaa asiaa, jos se vain on mahdollista.

Lontoon Suomi-koulusta parhaita muistoja lapsille olivat tuottaneet yhteiset juhlat ja sellaiset tekemiset, jotka ovat Suomessa tyypillisiä ja tavallisia, mutta paikallisoloissa tuntemattomia tai tehdään eri lailla. Niistä syntyy erityisyyden tunne, uniikkiutta omaan identiteettiin. Esimerkiksi suomalaiseen joulunviettoon kuuluvat tontut, kun taas englantilaiseen ilmeisesti eivät.

Myös Perthin Suomi-koulussa suosituimpia tekemisiä ovat pelit ja leikit, sekä juhlat, kuten pääsiäinen tipuineen ja rairuohoineen, vappu huiskineen ja simoineen sekä joulu tonttuineen ja tip tap-lauluineen. Vietämme myös kaikille suomalaisille avoimissa juhlissa juhannusta ja laskiaista. Eräs kaikkein pidetyimmistä koulutapahtumista on ollut metsäretki, joka huipentui makkaranpaistoon tikunnokassa nuotiolla. Aussit grillaavat aina ja kaikkialla, mutta grillissä, eivät nuotiolla. Niinkin pieni erilaisuus sai tapahtuman jäämään lasten (ja aikuisten) mieliin.

E.L.n oma lapsi, nyt aikuisena Lontoossa asuva, on kuulemma erittäin ylpeä suomalaisjuuristaan ja tällaista tunnetta tietenkin olisi mahtava välittää Perthin Suomi-koulua käyville. En itse ajattele enkä tarkoita, että kenenkään tarvitsee yrittää tuntea olevansa huonompi tai parempi kuin muut (eli että suomalaisuus on jotenkin parempi kuin australialaisuus tai toisinpäin), vaan tavoite on, että jokainen voi olla kotonaan omissa nahoissaan ja olla ylpeä siitä mikä, kuka on.

Juhannusjuhlissa päädyin juttusille erään suomalaistaustaisen, Perthissä syntyneen miehen kanssa, joka avoimesti kertoi, että Perthin Suomi-kirkko ja Suomi-koulu ovat parhaita asioita mitä hänelle on tapahtunut, koska hän viimeinkin saa tuntea kuuluvansa johonkin. Australia 80-luvulla, miehen lapsuudessa, ei ollut samanlainen eri kulttuureja arvostamaan pyrkivä paikka kuin nykyään, vaan erilaisuutta katsottiin kieroon. Siispä hän ei ole koskaan tuntenut oikein kuuluvansa joukkoon, ei Perthissä eikä Suomessa käydessään.

Nyt, kun täällä on riittävästi ulkosuomalaisia ja suomalaistaustaisia kahden kulttuurin asukkeja yhteisöksi asti, hänkin on löytänyt oman henkisen kotinsa. Oli yllättävää ja liikuttavaa kuulla, miten iso merkitys pienen porukkamme vapaaehtoistoiminnalla voi olla.

Kotona juttelin E:n kanssa asiasta, koska hänkin on kasvanut Ranskassa Englannista kotoisin olevan äidin ja ranskalaisisän lapsena. Kuulemma syrjintää esiintyi myös Ranskassa, ja muut lapset joko ilkkuivat "epäranskalaisuutta", tai väittivät, ettei E ole oikeasti englantilainen (edes puoliksi), koska hän ei tiennyt ihan jokaikistä kysyttyä englanninkielistä sanaa.

E:kin olisi kuulemma kaivannut englanninkielistä seuraa kaksikielisyytensä tueksi ja kaksikulttuurisen identiteetin suojaksi. Mutta minkäs teet 80-luvun pikkukylässä Ranskan maaseudulla, ei sinne noin vain ilmaannu englanninkielisiä leikkikavereita. Toista varmaan nykyään, kuten vähän kaikkialla, koska sosiaalinen media ja netti yhdistävät expatteja ja maahanmuuttajia varmaan jo joka maassa.

Näistä tarinoista ja esimerkeistä aloin pohtimaan jälleen kerran, miten haavoittava voima on rasismi ja syrjintä. Juuri siitä joukon ulkopuolelle sulkemisesta syntyy ääriliikehdintä ja väkivalta, koska mieleen jää vain katkeruus ja kosto "toisia" kohtaan, niitä joita ei tunne omakseen ja jotka eivät ottaneet omakseen. Tähän tutkitusti perustuu ISISin ja muiden hullujen ääriryhmien vetovoima - lupauksesta ottaa joukon jäseneksi, tehdä tärkeäksi, arvokkaaksi, omaksi. Halu kuulua joukkoon, olla hyödyllinen ja tarpeellinen, arvostettu ja hyväksytty jäsen, on kuitenkin jo Maslow'n tarvehierarkiankin mukaan yksi meidän jokaisen perustavanlaatuisimpia tarpeita.

Joukkovoima tekee myös juhlista mukavampia ja herkullisempia. Leipureita ja syöjiä riittää :)


2 kommenttia:

  1. Very interesting read. I think someone who has not grown up with a sence of deep connectedness to a culture can effect their sence of self worth as a human being with feelings of perpetual displacement. It could be quite isolating for someone in which they could easily turn to drug and alcohol abuse or radicalised by extremist groups trying to fulfill a empty hole in a way. Again Great read!

    VastaaPoista
  2. Thank you Unknown. Yes, that's in essence what I think and tried to sum up in this text. Feeling displaced can be a difficult burden; and I just realised today what a major effect not belonging or belonging can have on a person's life.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!