Kodista, kotona, kotiin

Olen viime kuukausina - oikeastaan viime vuodesta saakka - miettinyt paljon käsitettä koti. Mitä tarkoittaa koti, mitä tarkoittaa kodittomuus, mitä tarkoittaa displacement eli evakkous tai pakolaisuus? Tämä johtuu siitä, että viime vuonna jäimme koronajumiin Eurooppaan emmekä päässeetkään palaamaan kotiimme Australiaan. 

Epätietoisuutta kesti neljä kuukautta emmekä sen aikana tienneet ollenkaan, onko paluumahdollisuus ensi viikolla, ensi kuussa vai ensi vuonna. Voin sanoa, että vaikka olimmekin lähes koko ajan sukulaisten ja läheisten ympäröimiä ja luona, oman kodin puute puraisee yllättävän kovaa, kun tilanteeseen tipahtaa yhtäkkiä (ja taatusti myös silloin, jos joutuisi kodittomaksi pikkuhiljaa esim. talousvaikeuksien kumuloitumisen myötä). 

En ala uudestaan selostaa läpi koko saagaa, mutta pähkinänkuoressa: Australia sulki rajansa kaikilta paitsi kansalaisilta maaliskuussa 2020. Siitä lähtien lentojen määrä kutistui olemattomiin, hinnat singahtivat taivaisiin, ja meiltä(kin) peruttiin kaksi lentoa ennen kolmannen onnistumista. Lentoyritysten välillä oli joka kerta kahdeksan viikkoa, koska lentohinnat ylittivät budjettimme moninkertaisesti ja jouduimme jahtaamaan siedettäviä hintoja sekä odottamaan rahojen palautusta (joka ei edes 100% tapahtunut). Lisäksi arvoimme kiivaasti, kannattaako yrittää paluuta vai käyttää säästöt Euroopassa oleskelun jatkamiseen, odottaa aikaa parempaa. No, aika parempi ei koskaan koittanut, rajat ovat yhä kiinni, ja paluuta odottaa yhä kymmeniätuhansia ausseja. 

Mutta tarkemmin asiaan koti. Koti juontuu termistä kota ja "kotiin" arvellaan alunperin tarkoittaneen paluuta moniin kotiin, omaan kylään, omaan asuinpiiriin. Tajusin tässä eilen taaperon kanssa ulkoillessani, että kota on telttamaisen majan lisäksi myös siemenkota: kasvamisen alkupaikka, kuori tai suoja, jonka sisällä olemme kaltaistemme kanssa. 

Viime vuosi sukulaisten nurkissa ja tien päällä tavallaan vahvisti kodin merkitystä, toisaalta romutti sen kokonaan. 

En enää niinkään välitä kodin yksityisyydestä. Ennen minua hieman ahdisti, jos piti jakaa koti vieraiden kanssa, siis kyläilijät viipyivät turhan pitkään, ihan illanvietossa, tai sukuloimassa. E:n äiti on asunut luonamme välillä kolmekin kuukautta putkeen ja kyllä se minua nyppi, vaikka miten yritin esittää, että ei tässä mitään. Nyt, kun olen itse jakanut muiden kodin/koteja kauan, yhtäkkiä asialla ei ole suurta väliä. Kutsun tosi mielelläni ihmisiä meille kotiin, tuttuja ja vieraita. Ei sillä niin väliä ole, kauanko viipyvät tai mitä he ajattelevat kodistani (onko siistiä, onko sisustus heidän makuunsa tms). Kunhan on turvallinen katto pään päällä, seinät, joiden sisällä elää perhe-elämää, eikä liikaa tavaraa sotkuksi ja tukkeeksi. 

Ostimme talon. Hups vain. Ostos tapahtui jotakuinkin tällaisen jakamamme ajatusprosessin kautta:

• Tarvitsemme talon.
• Tämä on talo.
• Otetaan se.

Ostimme kolmannen näkemämme talon, puhtaasti sijainnin, käytännöllisyyden, edullisuuden ja kunnon perusteella. 

Alkuperäinen ajatuksemme oli, että asutaan vuokralla nyt ainakin vuosi. Jotta näkisimme, minne haluamme asettua. Mutta puolessa vuodessa kirkastui se ajatus, että asumisesta on pakko maksaa jollekin jotain kuitenkin. Miksei sitten omaa lainaa vuokranantajan lainan sijaan, jos ja kun lainan vain saamme. Viime vuosi nimittäin muutti ratkaisevasti myös suhtautumistani rahaan. 

Ennen minua stressasi paljon enemmän, teenkö hyvän vai huonon ostoksen, tuleeko takkiin, tuleeko ongelmia, tuleeko lisäkuluja. Varmaankin laman lapsena ajatus on iskostunut syvälle sisimpään: ei pidä olla velkaa, ainakaan paljoa, aina voi mennä vielä huonommin ja sitten kärsitään.

En olisi vielä vuosi sitten edes uskaltanut ostaa taloa, ajatellen, että jotain vikaa ja häikkää siinä on kumminkin ja sitten rempataan ja fiksataan maailman tappiin. Nyt, menetettyämme suht paljon rahaa lentolippu-matkatoimistokonkurssissa, tämä pelko on jotenkin realisoitunut ja siten - yllättäen - hiipunut. Raha on vain rahaa loppupeleissä ja sitä voi aina hankkia lisää, hitaasti mutta varmasti. 

Viime vuonna kokemamme "kodittomuusjakso" on pyörinyt mielessäni paljon ja olen siitä myös anteliaalla kädellä blogannut. Jopa siihen pisteeseen, että olen saanut lukijoilta ja lähipiiriltä kommenttia, noottia, liiallisuudesta. Miksen voi vain päästää irti, antaa olla, mennä eteenpäin? Onko pakko pyöriskellä vaikeassa kokemuksessa, puskea sitä toisten kasvoille?

Mielestäni elämässä jää aika pinnalliselle tasolle, jos kokee ongelmia ja senkun seilaa niistä ohi johonkin naiivinpinkkiiin auringonlaskuun. Tietenkään ei pidä jäädä hautomaan katkeruutta tai negatiivisuutta, mutta ongelmista voi ja minun mielestäni pitää oppia. Mitä minä opin? Koti on perusihmisoikeus. On järkyttävää, että vielä nykyäänkin on paljon - tuhansittain, miljoonittain - heitä, joilla ei kotia ole. 

Australiassa kodittomuus todentotta puskee kasvoille eri tavalla kuin Suomessa. Tämä johtuu kahdesta pääsyystä. A) Australiassa on USAn jälkeen maailman toisiksi suurin huumeongelma väkilukuun suhteutettuna. Huumeet ja päihteet aiheuttavat sekä vuokranmaksukyvyn rapautumista että häätöjä. B) Australian rakennuskannasta vain murto-osa on ns tuettua asumista eli julkissektorin rahoittamaa.

Suomen suurin vuokranantaja on Helsingin kaupunki ja Suomen valtio on rahallisesti/lainalla tukenut jopa kolmasosan Suomen asunnoista rakentamista. Australiassa asunto- ja talorakentaminen on pääsääntöisesti yksityisillä harteilla ja esimerkiksi Perthin kaupunki ei omista juuri ollenkaan vuokra-asuntoja. Perthin metropolialueella on kaupunginosia, joissa ei ole yhtään julkisomisteista kotia. Niilläkin asuinalueilla, joilla julkista rakentamista on "paljon", se ei ylitä 10% koko rakennuskannasta. Helsingissä puolestaan julkista asuntokantaa on monissa lähiöissä 40-50% (eli kuntien, yleishyödyllisten yhtiöiden, yliopiston ja valtion omistamia ja vuokrallelaskemia).* 

*Jakomäki, Kumpula, Koskela, Ala-Malmi, Kurkimäki, Vesala, Maunula, Kallahti, Pikku Huopalahti, Kivikko, Länsi-Herttoniemi, Meri-Rastila ja Itäkeskus. https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/4105291

Australia ei ole samassa mittakaavassa oikeistounelma kuin USA, mutta moni suomalaisille tuttu arvo on päinvastainen. Perthissä ihan yleisesti kuulee, että oma koti on jonkinsortin palkinto, todiste siitä, että pystyy ansaitsemaan rahaa, olemaan kunnon kansalainen, pitämään huolta omaisuudesta. Oma iso koti omalla isolla pihalla on ns. australialainen unelma, vrt American Dream. Täällä koetaan, että julkissektorilla vuokralla asuminen on vähintään epäilyttävää (täytyy olla luuseri, että sinne joutuu), ei missään nimessä tavoiteltavaa. Vrt Suomessa moni on onnessaan, jos onnistuu saamaan esimerkiksi Helsingin kaupungin vuokra-asunnon. 

Täällä koti pitää itse ostaa, maksaa, lainoittaa, mielellään rakentaa. Eniten täällä tuetaankin uuden rakentamista ja aina kun asunnoista on pulaa - kuten nyt -, valtio ja osavaltio alkavat lobata avustuksia tai verohelpotuksia omakotirakentamiseen. Ei siis niin, että käynnistettäisiin jokin uusi kerrostaloaluesuunnittelukisa, kuten Suomessa yleisesti tehdään. 

Kaupunkitutkijan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden silmin tämä logiikka on hurjaa. Mieluummin raivataan eukalyptusmetsää 60, 70, 80km keskustasta uuden omakotilähiön alta kuin kaavoitetaan lisää kerrostaloja jokaisen lähijuna-rautatieaseman tuntumaan. En suoraan sanoen tiedä, miten kauan tätä voi kestävästi jatkaa. Työmatkat ja työssäkäyntialueet venyvät kohtuuttomiin, ihmiset jumittavat tunnin suuntaansa moottoritiellä ruuhkissa, yhä useampi perhe hinnoitellaan ulos omasta kodista kokonaan. Jos ei ole riittävät tulot tai luottotiedot kunnossa, pankki ei todellakaan tule kättä puristamaan lainapapereita varten. Tälläkin hetkellä Länsi-Australiassa asuu perheitä sukulaisten autotallissa, vajassa, autossa ja jopa teltassa, koska ei vain rahat riitä ostaa tai vuokrata yksityiseltä. 

Kodista, kodittomuudesta, kuulumisesta puheenollen. Eräs Australian kipeistä kohdista on erittäin tiukka rajapolitiikka, siis jo ennen koronaa ja omien kansalaisten sulkemista maasta ulos tai sisään. 

Vuonna 2001 Australian valtio päätti, että maahan ei saa enää tulla vesiteitse viisumitta - maahanpyrkijöiden määrä oli jatkuvasti kasvanut ja pakolaisten/siirtolaisten lastilaivat olivat jatkuvasti merihädässä kuten Välimerellä nykyään. Ymmärrän, että jokaisen valtion tulee itse voida päättää, kuka maahan saa saapua. Toisaalta, Australia on muiden länsimaiden tavoin allekirjoittanut YK:n Pakolaissopimuksen v 1951, jonka mukaan kaikilla vainoja tai vaaroja pakenevilla on  oikeus hakea turvapaikkaa mistä tahansa maasta. Pakolaissopimus kumpusi Toisen Maailmansodan kauhuista ja silloin kaikki YK:n jäsenmaat kokivat, että ei koskaan enää. Vuonna 2001 Australia oli ilmeisesti jo unohtanut 50 vuotta aiemmat tapahtumat. 

Osallistuin eilen mielenosoitukseen, jossa vaaditaan Australian nuorimman poliittisen vangin (tietoinen, vahva sanavalinta) vapauttamista eristyksestä. Hän on 4-vuotias tyttö nimeltä Tharnicaa, Sri Lankan Tamil, jonka vanhemmat pakenivat Australiaan veneillä hakemaan turvapaikkaa vuosikymmen sitten. Tuolloin Sri Lankan sisällissota oli vasta päättynyt. Tharnicaa on siskonsa, 6-vuotiaan Kopikan kanssa syntynyt Australiassa, Queenslandin Biloelan kylässä. Heidän vanhemmillaan oli lasten syntymän aikaan lailliset viisumit ja perhe oli kotiutunut Biloelaan, työssäkäyntiä ja ystäväpiiriä myöten. 

Mutta. Viisumien vanhennuttua Australian rajavartiosto vei perheen kotoaan väkipakolla lentokoneeseen karkottaakseen nämä Sri Lankaan, maahan, jossa tyttäret eivät ole koskaan käyneet, ja jota vanhemmat pelkäävät kuollakseen. Australian Korkein Oikeus päätti kesken lennon, että perhettä ei voi karkottaa, koska viisumi-oikeusprosessi on yhä kesken. Siitä saakka, vuodesta 2018, perhe on elänyt eri pakolaiskeskuksissa, tällä hetkellä kaukaisella Joulusaarella. Joulusaaren pakolaiskeskus oli jo suljettu "epäinhimillisenä", ja se avattiin vain tätä yhtä perhettä varten. Perheen eristäminen saarella on tähän mennessä maksanut meille veronmaksajille yli kuusi miljoonaa dollaria. Tällä hetkellä Tharnicaa 4v on Perthissä lastensairaalassa, koska hänellä todettiin hoitamaton keuhkokuume. Tyttö evakuoitiin Perthiin vasta 10 päivän ankaran sairastamisen jälkeen, kun hänellä todettiin hengenvaarallinen verenmyrkytys. 

Australian johtavat poliitikot väittävät, että perhettä ei voi päästää takaisin Australiaan asumaan, koska se avaisi reitin jälleen ihmissalakuljettajille. Ikäänkuin Australian rajavartiosto menettäisi kaiken toimintakykynsä, jos 4-vuotiaalle osoitetaan inhimillisyyttä. Kyseessä on poliittinen shakkimatti, jossa pääministeri ei pysty perääntymään osoittamatta olleensa väärässä tai ainakin kohtuuton, toisaalta enemmistö kansalaisista ja terveysalan ammattilaisista alkaa olla sillä kannalla, että pikkulasten lukitseminen piikkilankojen sisään kaukaiselle saarelle ei ole oikein. Perheen tytöillä ei ole edes omia sänkyjä, koko perhe joutuu nukkumaan yhdessä sängyssä. Tharnicaalta jouduttiin myös poistamaan osa hampaista aliravitsemuksen aiheuttamien hammasvaurioiden vuoksi. 

Tämä maailman lähes rikkaimmassa valtiossa. 

Olin mielenosoituksessa, koska kun oma 2v poikani oli kovasti kipeänä tänä vuonna, meitä kehotettiin viemään hänet päivystykseen, kun korkea kuume oli jatkunut 12h. Näin teimme. Pelkäsimme, toivoimme, hoidimme, teimme kaikkemme viikon. Virustauti selätettiin monen eri lääkärin ja hyvän terveydenhuollon avulla, johon meillä on Australian kansalaisina oikeus.  

Nyt toinen nelivuotias makaa samassa sairaalassa, jossa minunkin lastani on hoidettu, eikä hänelle annettu muuta kuin parasetamolia ja ibuprofeenia ensimmäiset 10 päivää. Ei kunnon lääkärintarkastusta, sairaalahoitoa, apua, nesteytystä, mitään. Väärän kansalaisuuden vuoksi. 

Tämä ei ole oikein. 

Vuosi poissa Australiasta selvästikin tiputti suomuja silmiltäni, sillä olen nykyään paljon kriittisempi tätä maata - siis sen politiikkaa - kohtaan kuin aiemmin. Voiko tänne oikeasti asettua, takaisin, pysyvästi? Toisaalta, kuten sanoin, mielestäni ongelmia ei voi vain seilata karkuun. Kuka tätä maata muuttaa jos en minä, kaikki me, jotka olemme näitä samoja asioita huomanneet ja niitä manailleet?

Kun saavuin mielenosoitukseen eilen, suomalainen ystäväni esitteli minut paikallisille tutuilleen. Kun yksi aussi ihmetteli, mistä näitä suomalaisia riittää (etenkin mielenosoituksiin), ystäväni vastaus oli: suomalaisilla on vähän tällainen luonteenlaatu. Sisulla ja sydämellä. 

Kuva-arvoitus. Missä allekirjoittanut?