Kävellen kohti sovintoa - aboriginaalit ja valkoiset

Olen asunut Australiassa viikkoa vaille vuosikymmenen, mutta Australian alkuperäisväestöstä, aboriginaaleista, olen kirjoittanut vain kolme kertaa (tässä, tässä ja tässä). Tämä ei ole moka tai ohitus, vaan tietoinen valinta. On todella vaikea kirjoittaa aiheesta, josta a) ei ole paljoa omakohtaista kokemusta, mutta b) jossa on helppo tehdä hallaa väärillä sanavalinnoilla. 

En tunne yhtään aboriginaalia henkilökohtaisesti. Minulla on ollut jokunen aboriginaalikollega, mutta en ole toimisto-päivään päälle heihin tutustunut. Tähän ei ole mitään erityistä syytä, sen kummempaa kuin muidenkaan kollegoiden osalta. Joistain tulee kavereita, toisista ei. Eli kaikki sanottavani on uutisten, toisen käden tietojen, muualta kuullun ja ohimennen nähdyn varassa. Kuitenkin tuntuu aika oudolta - jopa väärältä - asua maassa, jossa on pitkä oma kulttuurihistoria, eikä mainita tästä puolesta mitään. Aihe, josta ehkä eniten pystyn puhumaan omakohtaisesti, on valtaväestön suhtautuminen aboriginaaleihin ja muutos, jonka olen itse nähnyt vuosikymmenessä. 

Ensin jokunen fakta. 

Australiassa on kaksi alkuperäisväestöryhmää, aboriginaalit ja Torresinsalmen saarelaiset. Heitä on yhteensä 3,3% Australian asukkaista eli noin 800,000 henkeä. Kuitenkin eri heimoja on yli 500 ja kieliryhmiä on yli 250. Australiassa oli arvioiden mukaan suunnilleen sama määrä alkuperäiskansaa myös vuonna 1788, kun valkoiset aloittivat mantereen valtauksen – tosin joidenkin tutkijoiden mukaan määrä on voinut olla nykyistä puolet enemmän. 

Perthin seudun aboriginaaliheimoa yleensä kutsutaan nimellä Noongar (kirjoitusasu vaihtelee). Länsi-Australiassa asuu neljä muutakin heimoa (nation) jotka puolestaan jakautuvat moneen muuhun alaryhmään. Suhteessa eniten aboriginaaleja asuu osavaltion pohjoislaidan tropiikissa sekä keskiosissa aavikolla, kun taas muut etniset ryhmät ovat asettuneet Perthin seudulle, lounaisnurkkaan ja rannikkoa pitkin. Kun muutin Perthiin 2011, aboriginaalikulttuuri ei täällä näkynyt oikeastaan mitenkään. Ei taidetta, kieltä, kulttuuria, tapoja, nimistöä, juuri ollenkaan, muutamaa turistikrääsäkauppaa lukuunottamatta. 

Valtaväestö laajasti ottaen suhtautuu aboriginaaleihin samoin kuin Suomen valtaväestö suhtautuu romaneihin. Epäluulojen, huhujen, rasismin ja joskus omakohtaisten huonojen kokemusten värittämänä. Jos nyt ihan suoraan paketoin pahimmat ennakkoluulot, niin valtaväestön ajatus on: aboriginaalit välttelevät työtä, ryyppäävät päivät pitkät, ovat tappelupukareita niin kotona kuin kadulla, odottavat valtiolta ilmaista rahaa ja ovat kaikin puolin epäkelpoja nyky-yhteiskunnan kansalaisia. 

Koska olen asunut myös Kanadassa, mikään aboriginaaleista kuulemani ei yllätä. Nimittäin tätä aivan samaa julistaa moni Kanadan valkonaama oman maansa alkuperäisasukkaista. Ja historia, sortoa, traumoja ja jälkiseuraamuksia (mm. alkoholismi, kotiväkivalta) myöten, on erittäin samanlainen. Toisaalta loogista, koska kummassakin tapauksessa siirtomaavalta asenteineen oli sama, Iso-Britannia. 

Viimeisten vuosien mittaan jonkinlaista asennemuutosta on kuitenkin tapahtunut. Esimerkki: Australialla ei ole itsenäisyyspäivää, mutta täällä juhlitaan Australian (valkoisen) maihinnousun päivää maan perustamispäivänä – 26 tammikuuta. Kuitenkin viime vuosina aboriginaalien huoli päivän merkityksestä on vahvistunut ja alkanut saada huomiota myös muiden etnisten ryhmien, ml. valkoisten joukossa. Nimittäin alkuperäisväestölle maihinnousun päivä ei ollut juhlapäivä, vaan parisataa vuotta jatkuneen sorron lähtölaukaus. Nyt Australiassa on voimistunut liikehdintä, että Australia-päivää pitäisi siirtää, jotta se olisi kaikille ilon päivä. 

Vielä aate ei ole saanut poliittista painovoimaa taakseen. Moni valkoinen on täällä sitä mieltä, että a) miksi pitää mielistellä aboriginaaleja, b) mikseivät he voi vain antaa jo olla, ja c) eikö millä tahansa päivällä ole juuri se merkitys, minkä sille antaa? 

Niin, miksi ei voi vain antaa olla? 

Vuonna 1788 alkanut Australian valtaus tuotti pari vuosisataa vääryyksiä. Niiden lista on liian pitkä yhteen blogipostaukseen, mutta erittäin karkeana typistyksenä: 

Vuodesta 1860 vuoteen 1970, valtiolla oli oikeus teettää aboriginaaleilla pakkotyötä. Tämä ei ollut edes rangaistus sanan varsinaisessa mielessä, eli varattu vain vangeille. Vaan esimerkiksi Länsi-Australiassa valtiolla oli oikeus ottaa huostaan yli 12-vuotiaita lapsia kodeistaan, jos kotioloissa oli moittimista, ja lähettää nämä kaukaisille farmeille keittiöpiioiksi, lammaspaimeniksi, maatöihin; työvuoron pituus jopa 16 tuntia päivässä. Tämä asia on vasta vastikään paljastunut, ja osavaltiot ovat nyt alkaneet maksaa korvauksia pakkotyöhön lähetetyille – tosin korvaukset ovat vain muutaman tonnin luokkaa, monen vuoden pakkotyöstä sekä kotoa riistämisestä. 

Pakkotyö ei alkanut vuonna 1860, vaan jo sitä ennen ja sen rinnalla aboriginaaleja hallittiin eri tavoin pakottamalla. Länsi-Australiassa eräs orjuuden muoto oli helmensukellus, jonka takia eritoten aboriginaalilapsia kuoli, hukkui liian rankoissa oloissa. 

Eräs kipeimmistä sortotoimista on ollut aboriginaalilasten järjestelmällinen huostaanotto kodeistaan. Kuten Kanadassa ja monissa muissa Brittiläisen Kansanyhteisön maissa, valkoisella valtaluokalla oli oma kuvansa siitä, millaista lastenkasvatuksen kuuluu olla. Tällä viikolla Kanadasta paljastui karmea löytö, 215:n lapsen ruumiit intiaaneille tarkoitetun sisäoppilaitoksen alta. Samanlaista hirveyttä ei ole Australiasta paljastunut (ainakaan vielä...). Kuitenkin Australiassa oli valtion virallinen linja 1905-1967, että ”puoliveriset” lapset otetaan pois aboriginaaliäideiltään ja annetaan valkoiseen perheeseen kasvatettavaksi. 

Aikakauden oletus oli, että aboriginaaliheimot ovat kuolemassa sukupuuttoon (tai niitä pyrittiin ajamaan sukupuuttoon), joten ”puoliveriset” voitaisiin ”pelastaa” valkoisiksi. Heitä painostettiin tai pakotettiin unohtamaan aboriginaalimenneisyytensä, ml. kieli ja kulttuuri. Ei tarvitse paljoa mielikuvitusta käyttää tajutakseen, miten karmea trauma tällaisesta seuraa niin vanhemmille kuin lapsillekin. Viimeiset Stolen Generation- eli varastettujen sukupolvien edustajat ovat nyt viisikymppisiä, eli tämä ei ole muinaista historiaa, vaan elävää nykypäivää. 

[Toisaalta Stolen Generation-traumasta on syntynyt toisenlainen ongelma, valkoiset eivät uskalla puuttua esimerkiksi syrjäisissä aboriginaalikylissä tapahtuviin vääryyksiin lapsia kohtaan; näitä ikävä kyllä on, ml kotiväkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä]. 

Aboriginaalit saivat virallisesti Australian kansalaisuuden vasta vuonna 1967. Kansa, joka täällä asui kymmeniätuhansia vuosia ennen valkoisia, tuli omassa maassaan tunnustetuksi vasta reilut 50 vuotta sitten. Ennen kansalaisuusoikeuksia aboriginaalit eivät esimerkiksi saaneet omistaa kiinteistöjä tai maata (tämä tosin vaihteli osavaltiokohtaisesti). 

Vasta vuonna 1992 Australian Korkein Oikeus päätti, että Australia ei ollutkaan ”terra nullius” eli ei-kenenkään-maa brittien saapuessa 1788, kuten valtaväestö oli siihen saakka uskonut/väittänyt/halunnut ajatella. Vaan maa alunperin kuului aboriginaaleille, ja se otettiin heiltä laittomasti. Mitään korvauksia päätös ei kuitenkaan tuonut, mutta johti kuitenkin Native Title Act´iin eli Alkuperäisväestön Maaoikeuksien lakiin, jonka mukaan aboriginaaleilla on oikeus liikkua, telttailla, metsästää, kalastaa, ottaa juomavettä ja tavata toisiaan kruunun mailla. Karkeasti typistäen, laki antoi aboriginaaleille paljon samoja oikeuksia, jotka kaikilla suomalaisilla on Suomessa ihan jokamiehenoikeudella. 

Perthissä kuulee laajasti valtaväestön suusta, että ”eikö näiden asioiden voi jo antaa olla”. Päästäkää irti. Painakaa villaisella. Ei enää jakseta jauhaa. Get over it. Rajuimmat vääryydet kun ovat tapahtuneet silloin, kun valkoiset nykysukupolvet olivat vasta lapsia, tai eivät edes olemassa. 

Kuitenkin kun tajuaa, miten äskettäistä kaikki väärinkohtelu on, ainakin minulla on ihan eri fiilis asiasta. Vaikeita asioita ei pidä vaatia unohtamaan, vaan ne pitää kohdata. Vaikka se olisikin tukalaa. On nimittäin hyvin eri asia olla se lapsenlapsi, jonka isoisä teki jotain raakaa – kuitenkin omasta mielestään asiallista - valtion virassa, kuin se lapsenlapsi, jonka isoisä kärsi uhrina ja siirsi kohteluaan eteenpäin omassa perheessään. 

Tänään Perthissä vietetään Reconciliation-(sovinto)viikon juhlaa. Reconciliation on kattonimike sille, että menneisyydessä – ja nykyään – tapahtuneet vääryydet, nimenomaan sortotoimet, koitetaan paikata ja hyvittää. 

Kyynikoiden silmissä Sovinto typistyy siihen, että jokaisella valtion virastolla pitää olla ”sovintosuunnitelma”: taulukko, jonka avulla pyritään edistämään valtaväestön ja aboriginaalien hyviä suhteita esimerkiksi rekrytoinnin kautta. Tai, paholaisen asianajajan silmin, kiillottamaan omaa kulissia asiassa. Sovinto näkyy myös siinä, että jokaisessa valtion julkisessa tapahtumassa tulee olla Welcome to Country eli aboriginaali-heimonvanhin pitämässä pieni tervetulopuhe. Aina ei heimovanhinta ole saapuvilla, joten myös joku tarpeeksi korkea valkoinen pamppu voi pitää rinnakkaisen puheen nimeltään Acknowledgement of Country eli maan tunnustaminen. Siinä kiitetään traditional custodians eli alkuperäiskansoja siitä, että saamme olla heidän maillaan. 

Toimi on täysin symbolinen ja osan mielestä se on tärkeä aspekti Sovintoa, osan mielestä ulkokultaista puuhastelua. Oma mielipiteeni liukuu kummankin jananpään välillä, vähän riippuen siitä, kuka ja millaisessa tilaisuudessa rituaalin toimittaa. Tätä voisi ehkä verrata siihen, että Suomessa jokaisessa valtion tapahtumassa ensin kiitetään saamelaisia siitä, että saamme jakaa saman maan. Suomalaisten on varmasti vaikea samaistua, koska myös suomalaiset ovat olleet samalla niemellä vuosituhansia, ja alkuperäisasukkaan käsite on sumuistunut verrattuna Australian 250 vuotta jatkuneeseen mamu-asutukseen vs 65 000 vuotta aboriginaalihistoriaa. 

Aktivistien puheissa Sovinto tarkoittaa sitä, että Australiasta oikeasti tulee tai tehdään oikeudenmukainen, yhdenvertainen ja rasismivapaa maa. Miten lähellä tai kaukana tavoite on, riippuu kuulijasta, puhujasta, tilanteesta. Missään tapauksessa Australia ei ole ”valmis”, kuten ei mikään muukaan maailman maa. Kuitenkin muutosta viiden vuosikymmenen, tai ihan kymmenen vuoden, takaiseen on nähtävissä. 

Osallistun vuosittain erilaisiin Reconciliation-tapahtumiin ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa todistin, että näissä oli a) massoittain kaikenväristä väkeä ja b) aboriginaalit näkyivät selkeästi ylpeinä juuristaan ja kulttuuristaan, eivät jonkinlaisena ”after thought”ina eli sivujuonteena tai päälleliimattuna asiainkaunistelueleenä. Tänään osallistuin Reconciliation Walkiin eli Sovintokävelyyn, joka alkoi Perthin museolta ja päättyi Yagan-aukiolle. Tapahtumassa oli tuhansia ihmisiä - selkeästi reilusti enemmän, kuin järjestäjät olivat odottaneet, hyvä näin! 

Museo ja aukio ovat kumpikin uusia lisiä Perthissä ja ensimmäisiä aidosti näkyviä aboriginaalikulttuurin muistomerkkejä. Museo uudistettiin tyystin vuosina 2020-21 ja nyt sisältää ensimmäistä kertaa kattavasti aboriginaaliesineistöä, taidetta ja tietoutta, ml. sortotoimien historian. Aukio valmistui 2018 ja on nimetty kuuluisan valkoisia valloittajia vastustaneen Noongar-heimojohtajan mukaan. Kuitenkaan tätä ennen Perthissä ei ole mitenkään juhlistettu aboriginaalien puolta asiassa, vaan maataan puolustaneet aboriginaalit on pikemminkin kuvattu ja muistettu ”väkivaltaisina villeinä”. 

Loppuun disclaimer, että Australian eri osavaltioissa ja kaupungeissa asiaa on käsitelty eri tahtiin ja eri tavoin. Itärannikkolla saatetaan olla pidemmällä Sovinnonkin suhteen, Länsi-Australia elää osittain vieläkin jonkinlaista Klondyken kultaryntäyksen aikaa ja ”first come first served” eli kuka ehtii, ottaa, mentaliteettia myös aboriginaalien kohtelun oikeuttajana.

Perthin museolta Sovinto-tapahtumasta tänään.