3.4.2015

Arjen kulttuurierot

Eli suomalainen katsekontaktikoulutuksessa. Sananmukaisesti. Mutta ennen koulutusta,  esitelmänpitokurssia, niitä muita arjen eroja.

Suomalainen herää aamulla, laittaa kahviveden tulille (ei ole keitintä, koska kahvipressosta on tullut uusi suosikki) ja kaivelee voileipätarpeet kaapista. Moniviljapaahtista, cheddar-juustoa, kurkkua tai tomaattia, ehkä banaani jälkiruuaksi. Ranskalainen on herännyt jo pari tuntia aiemmin ja lähtenyt töihin ilman aamupalaa, pelkän pikakahvin voimin. Ranskalainen inhoaa pikakahvia, mutta juo sitä, koska ei aamuviideltä heränneenä jaksa/viitsi joka aamu touhottaa pressolla ehtaa arabicapapu- eli laatukahvikupillista. Suomalainen sen sijaan on australialaistunut ja juo vain kunnon kahvia, oli kiire töihin tai ei. 

Suomalainen ei voi käsittää, miten ranskalainen pystyy lähtemään kotoa ilman aamupalaa. Aamupala on päivän tärkein ateria, tietää suomalainen. Siksipä viikonloppuisin suomalainen tuputtaa aamupalaa myös ranskalaiselle, joka joskus syökin voileipiä, vaikkei ymmärrä suolaisen aamupalan viehätystä. Makeaa sen olla pitää. Enemmän ranskalainen innostuu crumpeteista eli ilmavista voipannareista hillon kera. 

Suomalainen menee töihin. Lähijunavaunussa istuu kansallisuuksien kirjo, ja valikoima kaikenlaisia ammatteja. Suomalainen ihmettelee taas kerran, miksi sairaanhoitajat menevät töihin työvaatteet päällä. Onkohan ihan hygieenistä? Kaikki muutkin työasua käyttävät ovat työasuissaan jo junassa, mutta apteekin kassan tai hammaslääkärin respan työasu ei aiheuta samaa hygieniaihmetystä. Myös hi-viz(high visibility eli huomiotyövaate)-miehet ovat liikkeellä, siis raksa- ja tietyöntekijät. Yleensä he ajavat omilla autoilla käytännöllisyyden takia, mutta junissa istuu aina muutama betonipölyllä ja maalitahroilla kyllästetty raskaan työn raataja. 

Suomalainen astuu hissiin päästäkseen toimistokerrokseensa. Hissi täyttyy keskenään rupattelevista ausseista, joilla on kaikilla iso muovikantinen takeaway - pahvimuki. Hissi tulvii hyvän kahvin tuoksua. Suomalainen ihmettelee, eivätkö ihmiset keitä kahvia kotona, vai eivätkö he kestä työmatkaa ilman toista puolen litran kupillista. Suomalainen ihmettelee myös, miten suomalaisilla voi olla maine kovina kahvinkittaajina, kun aussikulttuuri näyttää pyörivän kahvin voimalla: esimerkiksi kahden neliön kokoisen takeaway-kahvimyymälän perustaminen on ihan käypä bisnesidea. Myös oma kahvipaahtimo on monen unelma, joidenkin jopa toteutunut sellainen. 

Suomalainen hakee oman kupillisensa työpaikan keittiöstä ja kahviautomaatista, joka tekee juuri ja juuri kelvollista nespresso-kahvia. Keittiössä jälleen kerran joku sanoo: "et kertonut minulle, että olet menossa naimisiin!" Suomalainen ihmettelee itsekseen: enhän minä sinua niin hyvin tunne, että olisin moista kertonut (etenkään, kun en kertonut edes omalle perheelleni). Aussi ei voi ymmärtää, miksi suomalainen salailee näin tärkeää uutista, eikä halua hehkuttaa ennen ja jälkeen 24/7. Suomalaisen 55:stä työkaverista 45 on häiden jälkeen erikseen käynyt kysymässä, että miltäs se avioelämä nyt tuntuu. Suomalainen ei tiedä mitä vastata, muuta kuin "ihan samalta kuin ennenkin, eli just hyvältä."

Suomalainen etenee tälle päivälle buukattuun pakolliseen koulutukseen: esitelmätaidot. Kurssi aloitetaan siten, että tavanomaisen esittelykierroksen - nimi, työnkuva, mitä toivot saavasi irti tästä kurssista - jokaisen tulee pitää hetkessä sävelletty miniesitelmä, jossa kerrotaan edellämainittujen lisäksi myös jotain henkilökohtaista kuten mitä harrastaa, mistä pitää, tai mitä kukaan ei vielä tiedä sinusta. 

Muut kertovat vuolaasti ja yksityiskohtaisesti harrastuksistaan, perheestään, noloista tilanteista, tai hääpäivästään irlantilaisessa linnassa. Suomalainen kakaisee ulos ne ehdottomasti vaaditut (nimi jne) ja sen, että odottaa asunnon valmistumista. Ei edelleenkään sanaakaan kuukausi sitten olleista häistä, tai sukulointilomasta, tai lempiharrastuksista, tai mistään oikeasti henkilökohtaisesta. Ei vain rullaa ulos luontevasti näin yhtäkkiä yllättäen, kun enhän minä teitä oikeasti tunne.

Miniesitelmää käytetään stancen eli esiintymisasennon hiomiseen. Ei saa pitää käsiä ristissä selän takana tai kropan edessä, millään tavalla. Ei käsiä lanteille, eikä taskuihin. Ei saa seistä nojaillen eli paino vain toisella jalalla - etenkään ei saa vaihdella painoa niin, että päätyy huojumaan puolelta toiselle. Seistään tasaisesti kummallakin jalalla, kädet joko sivuilla rennosti roikkuen, tai käsillä jatkuvasti elehtien. Enintään saa käyttää "sääennustaja"-käsiä eli hetkeksi laittaa kämmenet päällekkäin tai sormet ristiin pallean korkeudelle eleiden välissä. Toisten edessä seisominen kädet roikkuen tuntuu paljaalta. Ei auta. Kuulemma muut asennot näyttävät joko ujostelulta tai ylimielisyydeltä. Katson jälkikäteen videolta oman esitelmäni ja ihme ja kumma: rennot sivukädet toimivat. Näyttää luontevalta, vaikka tuntuu idiootilta. 

Kurssi etenee. Tehdään lisää harjoituksia. Äänenvoimakkuusharjoituksessa keräännytään ensin piiriin, jossa opettajan johdolla "hyökätään" kuviteltu miekka tanassa kohti piirin keskipistettä, huutaen samalla täyteen ääneen HOH!! Kuulemma avaa äänijänteet. Sitten kukin menee yksitellen luokan eteen lausumaan Seinfeld-sarjasta tuttu these pretzels are making me thirsty, "nämä suolakeksit tekevät minut janoiseksi". Kunkin on esitettävä sama lause kolmesti, eri äänenvahvuuksilla asteikolla 1-10 sen mukaan, mikä numero yleisöstä heitetään. 

Ykkönen on teatterikuiskaus eli kuiskaus, jonka yleisökin kuulee. Kymppi on urheilukentän yli kuuluva kailotus. Kaikkien on esiinnyttävä kerran voimakkuudella kymppi, mutta seisten täysin neutraalisti paikallaan ja yleisöä silmiin katsoen. Aika perun vaikeaa. Olen halutessani kovaääninen enkä pelkää äänenkäyttöä, mutta joudun uusimaan suorituksen kolmesti, koska "kanakaulailen" eli kroppa ja pää automaattisesti syöksähtävät huudon mukana samaan suuntaan, vaikka piti olla neutraalisti. 

Sitten treenataan katsekontaktia. Meidät jaetaan pareihin, asetumme istumaan vastakkain puolen metrin päähän toisistamme, välissä ei ole pöytää. Paria pitää katsoa silmiin kolme minuuttia, katsekontaktia rikkomatta, puhumatta sanaakaan ja mahdollisimman vähin virnuiluin ja naurunpyrskähdyksin. Jos nauraa liikaa, joutuu aloittamaan alusta. Opettaja kehottaa katsomaan vuorotellen kumpaankin pupilliin, jotta tuijotus ei ala tuntua liian vaivalloiselta. 

Opettaja ottaa kellosta aikaa. Pariani naurattaa väkisin, itse tuijotan stoalaisella tyyneydellä takaisin, kunhan voitan alkuvaivaannuksen. Suomalainen ymmärtää, että jos ohjeet annetaan ja oikein auktoriteetin toimesta, niitä tulee myös noudattaa, tuntui miten pöljältä tahansa. Muuten joutuu vaikeuksiin. Kuten toistamaan saman tehtävän. 

Kolmea minuuttia hiljaisuutta seuraa uusi tehtävä, kolmen minuutin 'puhe' samalle parille, kumpikin omat kolme minuuttia käyttäen. Katsekontaktia ei edelleenkään saa rikkoa. Pari saa olla jutussa mukana normaalikeskustelun tapaan, eli kysellä, nyökytellä, hymistä, myönnellä... On paljon vaikeampaa selostaa täydet kolme minuuttia aiheesta 'onnistunut loma' toista kiinteästi silmiin katsoen kuin istua mykkänä, huomaan. Silmät yrittävät vääntyä väkisin yläviistoon tai sivuille miettimään, mitä sanoa seuraavaksi. Tahdonvoimalla runnon pölinän läpi katsekontaktia kertaakaan rikkomatta. Jälkikäteen aussit sanovat, että olipa paljon helpompaa puhua ja katsoa kuin istua hiljaa ja katsoa. Suomalainen ei ala ääneen vängätä vastaan. 

Sitten pidetään oikea esitelmä, joka videokuvataan. Koska olen jo tehnyt itsestäni pellen työpaikan pikkujouluvideoissa (teemme joka vuosi jonkun pöljän näytelmävideon, joka näytetään juhlissa), ei kuvaaminen sinällään ahdista. Hermoilen kuitenkin vanhaa tuttua ongelmaa: ääntämistä ja sanojen muistamista. Tankeroenglannin pelko on niin syvälle juurtunut/juurrutettu stressinaihe, että sitä saa vielä näin neljän vuoden jälkeenkin asiakseen liennyttää. Esitelmäni on sama, jonka pidin aiemmin oikeassa työtilanteessa. Puhun sen läpi parhaani mukaan. Jälkikäteen sekä kollegat että opettaja antavat palautetta, sekä positiivista että parantamisen aiheita.

Hyvää esitelmätyylissäni kuulemma on, että vaikutan luontevalta, varmalta ja ammattitaitoiselta. Näytän siltä, että tiedän mistä puhun (hyvä). Näytän siltä, että minulla on oikeus olla täällä, puhumassa juuri tästä asiasta (hyvä nro 2). Puhun artikuloiden eli selkeästi ääntäen (yllätyshyvä nro 3). Sitten tulee negatiivista korjaavaa palautetta. Kuulemma voisin olla lämpimämpi ja inhimillisempi. Tarvitaan enemmän eleitä ja katsekontaktia, enemmän elämää, oikeaa ihmisyyttä. Opettaja tiivistää: 'voisit lisätä vähän small talk'ia, ja sellaista yleistä jutustelun tuntua. Haluamme tietää, kuka sinä olet ihmisenä. Persoonana. Olisi hyvä jos et olisi niin... työorientoitunut ja asiallinen.'

Alla todistuaineistoa, etten ole aina asiallinen. Houkuttelin vapaapäivänä E:n joen rannalle leikkimään, tekemään 'kasvitaidetta'. Alimassa kuvassa pihapuussamme asuvan lorikeetta-papukaijaparven jäseniä. Perhanan kovaäänisiä pikku sateenkaaripalloja. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!