Eristyksissä Perthissä

Jos Perthiin muuttaa, saa tottua ajatukseen, että asuu saarella. Saarta eristää muusta maailmasta lännessä meri, idässä hiekka-autiomaa, ja pohjoisessa ja etelässä pikkukylien ketju, joka lopulta johtaa asumattomaan bush'iin, erämaahan. Neljä aktiivista koluamisvuotta Perthissä tarkoittaa, että tämän kaupunkisaaren kulmat on aika lailla nähty.

Perth on WA:n osavaltion ainoa iso kaupunki. WA osavaltiona on yhtä suuri kuin Länsi- ja Keski-Eurooppa. Muut kaupungit WA:ssa ovat max. 30 000 asukkaan kaupunkeja (Busselton, Bunbury, Geraldton, Kalgoorlie ym.) ja niitäkin on vain kourallinen. Lopuissa kylistä asukkaat lasketaan tuhansissa ja pienimmissä vain sadoissa. Pienet kaupungit ja kylät on äkkiä koettu pääkadun päästä päähän, eikä niihin asiakseen lähde useampaan otteeseen turisteilemaan.

Pääsiäisenä olisi ollut mainio pitkä viikonloppu karistaa Perthin pölyt jaloista, mutta täältä maailman reunalta ei noin vain karata. Lento yhtään minnekään vie vähintään neljä tuntia ja viisisatasen per nenu. Minkäänlainen äkkilähtö-huvireissaus, kuten suomalaisten harrastamat pikapyrähdys Berliinissä tai Tukholman-risteily eivät ole vaihtoehtoja. Singaporeen ja Balille saa joskus halvempia tikettejä, mutta koska olemme kummassakin olleet äskettäin, nämä pyyhkiytyivät listalta.

Suomessa minulla oli tapana käydä muuten vaan viikonloppureissussa vaikka Helsingissä tai Tampereella, jos omasta kaupungista loppui tekeminen. Perthissä tällaista aktiviteettia ei ole olemassakaan kuin lähikaupungissa shoppailemassa tai kulttuurimatkalla käynti. Täällä oppii itse kukin sietämään eristyneisyyttä, ei auta.

Pidän Perthistä ja olen neljässä vuodessa ehtinyt tutustua jopa ällistyttävän suureen määrään hienoja ihmisiä, joista on muokkautunut luotettava kaveripiiri. Itse kaupunki ei kuitenkaan muutu isommaksi tai jännittävämmäksi vuosien raksuttaessa. Jos suunnittelet muuttoa Perthiin, harkitse tarkkaan, onko eristyneisyys sinua varten. Luonnonystävälle, eräihmiselle ja rantalomailijalle sijainti on nappivalinta, koska merenrantaa kallioineen, hiekkarantoineen ja dyyneineen piisaa, samoin kuin eukalyptusmetsää. Mutta jos on enemmän kaupunkiaktiviteetteihin suuntautunut, kannattaa varautua siihen, että yhden kaupungin on riitettävä kaikkeen arjessa.

Tajuan, että valitan hyväosaisten ongelmista, mutta utelias luonteenlaatu vetää uuden ääreen. Uusi alkaa olla hivenen kortilla täällä. Onneksi voi aina aloittaa uusia harrastuksia tai kokeilla uutta aktiviteettia. Pääsiäismaanantaille ilmaantui hauska uusi porukka-aktiviteetti kaverin organisoimana, sillä monella muullakin oli sama 'ää, ei oo mitään tekemistä' ongelma. Suuntasimme tunnin matkan päähän pohjoiseen sandboarding'ia eli hiekkalautailua kokeilemaan.

Täällä monien kansallisuuksien maassa vuodenaikajuhlia kuten pääsiäistä ei vietetä koko kansan toimesta samalla kaavalla, vaan kaikki tekevät omien perinteidensä ja mieltymystensä mukaisia juttuja. Pääsiäiskoristeita ei kauppojen suklaapupuja ja -munia enempää näe, eivätkä kevättä ennustavat virpomaoksat ja hiirenkorvat syksypääsiäiseen sopisikaan. Camping on ausseille rakas elämäntapa ja niinpä pääsiäisen pitkä viikonloppu oli houkutellut puoli Perthiä pikkuruisen Guildertonin kylän leirintäalueelle grillaamaan, telttailemaan, uimaan ja piknikille.

Meidän joukkue oli kuitenkin lähestulkoon ainoa, joita Guildertonin kuuluisien korkeiden, jyrkkien hiekkadyynien olemassaolo kiinnosti laskettelumielessä tai muutenkaan. Kummallista sikäli, että dyyneillä temmeltäminen olisi varmasti lasten mieleen.

Dyyneille ei ole autotietä, vaan sinne pääsee vain ylittämällä n. 40 metriä leveän joen, tai kiertämällä jalkaisin pari ekstrakilometriä poluttomassa, upottavassa hiekkavarvikossa. Kavereitamme ei kylmä jokivesi pysäyttänyt, vaan kymmenen ihmistä pakkautui vuorotellen kahteen yhden hengen kanoottiin. Kuivana ei päässyt yli kukaan, koska kanootit pyörivät ympäri ylipainon alla. Lisähaasteena piti pitää lasketteluun tarkoitetut pahvit kuivina.

Itseäni ei kylmässä vedessä pulikointi sytyttänyt yhtään, ja E lähti sankarillisesti kanssani kiertämään dyynille maateitse. Minä raijasin Ikea-kassillista laskettelupahveja (pahviroskiksesta edellisenä iltana näpistettyä) ja E kantoi eväs- ja vesipulloreppua. Pääsimme perille kohtauspaikkadyynin harjalle ensimmäisinä, vaikka tallustamiseen kului puoli tuntia.

Muut ratkoivat vielä kanoottien pulmapähkinää: kaksi menee yli, yksi palaa takaisin kahdella kanootilla, taas kaksi meloo yli, yksi palaa takaisin, unohtaa toisen kanootin airon, pakataan kahteen kanoottiin liikaa väkeä, koska kärsivällisyys alkaa loppua, pyörähdetään ympäri ja kastellaan peruuttamattomasti kännykät, hukataan avaimet... Lopulta olimme kuitenkin kaikki dyynin harjalla valmiina laskuun. Lennokas syöksy pahville ja hurja kiito huipulta hiekka pöllyten!
Eikun.

Todellisuudessa pahvi ei luista pätkääkään. Mattapintainen ruskea pahvi ei liiku, ei inahda, vaikka miten pehvalla hinkuttaisi ja potkisi vauhtia. Se siitä Ikea-kassillisen kanniskelusta tuulenpuuskien, hiekanpöllytyksen ja risukoiden läpi. Onneksi muutamilla oli mukana bodyboard eli puolimittaisen surffilaudan näköinen, liukkaalla pinnoitteella päällystetty styroksilauta.

Bodyboardilla homma hoitui sutjakkaammin, tosin tässäkin vauhti riippui laskijan painosta. Surffaukseen tottuneet hyppäsivät laudan päälle mahalleen lennosta ja sehän kiisi kuin pulkka. Meikäläinen sai juuri ja juuri riittävästi vauhtia, että meiningissä oli jotain mieltä. Koska lautoja oli vain kolme ja meitä laskijoita tusina, jonotusaika venyi väistämättä.

Lautailu on hauskaa ensimmäiset puoli tuntia, sen jälkeen raskaan 30 metriä pitkän hiekkarinteen ylös tarpominen alkaa verottaa liikaa. Kolme laskua per pää ja innostus ja rieha alkoivat kummasti hiipua. Yksi pariskunta lähti uimalla takaisin kohti autoaan ja leirintäaluetta, kun heille tuli märkäpuvuissa liian kuuma. Toinen pariskunta seurasi pian perässä, koska tuli liian nälkä ja heikko olo. Tässä vaiheessa me loputkin päätimme palata leirintäalueelle yhteiselle piknik-lounaalle. E ja minä lähdimme jälleen maareittiä, muut veteen tottuneina joen yli.

Dyynille päin kävelimme maastoautojen uraa pitkin, mutta takaisinpäin halusin oikaista, koska a) olin varma, että jokivarren seuraaminen linnuntietä on nopeampaa ja b) kumpuisessa maastossa mutkaisella maastoajoreitillä palloilu ei ole terveellistä, jos ei halua jäädä maasturirevittelijän alle.

Pieleenhän se lähti menemään välittömästi. Miehenkorkuinen risukko ja kumpuileva maasto eivät antaneet yhtään periksi, ja suoraan läpi olisi päässyt enintään sapelin kanssa. Australian rantakasvillisuus on hämmästyttävän vihamielistä, sillä tiheämpää, okaisempaa piikkilankatappuraa saa hakea. Itse olin vieläpä liikenteessä puolipitkissä legginseissä eli mahdollisimman vähällä säärisuojalla riipiviä oksia ja mahdollisia käärmeitä vastaan. Lapset, ei näin.

Syynäsin maastoa parhaani mukaan skannatakseni mahdolliset myrkkykäärmeet ajoissa. Ei mitään missään, hyvä! Kunnes E vahingossa polkaisi hiekasta esiin ruskea-kelta-raitaisen käärmeenpoikasen. Tiger snake, tiikerikäärmehän se siinä. Maailman vaarallisimpia käärmeitä. E napsi käärmeestä innoissaan kuvia (onneksi sentään kunnioittavaa välimatkaa pitäen), kun itse vahdin puolipaniikissa omaa neliömetriäni nähdäkseni, ettei mistään tursua käärmeen sisaruksia. Onneksi ei. Kyynärän mittainen tiikerikäärme kaivautui hiekkaan salamavauhtia ja katosi sinne. Sukulaisiaan emme nähneet.

Turhauttavaa siksak-etenemistä kulkukelvottomassa pusikossa jatkui kolme varttia, kunnes vihdoin bongasimme sen polun alkupään, jota pitkin dyynille lähdimme. Aikaa leirintäalueelle paluuseen kului kaksin verroin menomatkaan nähden. Kun löysimme piknik-kaverit, olivat kaikki jo hyvässä vauhdissa syömässä valmiiksi katetulla viltillä. E sai nöyrtyä, koska oli dyyniltään ilakoinut kuuluvasti, miten me valitsimme paremman ja nopeamman taktiikan kuin kanoottitiimi. Instant karma.

Tulipahan suoritettua päivän liikunta-annos raskaassa hiekassa tarpoen. Piknik, etenkin jälkkäriksi ostetut suklaalevyt, -keksit ja -muffinit, katosivat parempiin suihin ennätysvauhtia. Alla tunnelmia.