27.4.2015

Sotaveteraanien muistopäivä ANZAC - heille, jotka uhrautuivat

Olen pitkän viikonlopun ajankuluksi etsinyt ja lukenut uusia blogeja, mm. erilaisista reissuista. Kaikilla vaikuttaa olevan hirmu jännä elämä: on trekkausta Himalajalla, koskenlaskua Indonesiassa, sukellusta Filippiineillä, hobittilaan tutustumista Uudessa-Seelannissa, tai YK:n toimistossa työskentelyä Kabulissa, Afganistanissa.

Oma elämä kuulostaa rinnalla tasaisenpaksulta tallustukselta. Kunnes asiakseni mietin ja tajuan, että juuri eilen olin maastopyöräilemässä vihreänkuultavassa eukalyptusmetsässä Australian punaisen hiekan pöllytessä ympärillä. Ja E:lle tämän vuoden eksoottisimmat hetket olivat luistelu järven jäällä pakkasauringon kimalluksessa Suomessa; sekä makkaranpaisto retkilaavulla lumisten havupuiden alla, kun oli ensin itse pilkkonut halot nuotioon. Eli kunkin oman elämän hetket ovat eksoottisia jollekin toiselle, miten arkisesta puuhasta sitten olikaan kyse. Pitäisi vain muistaa tämä "uusin silmin" näkökulma ja pysyä kiitollisena niistä konvehdeista, mitä elämän suklaarasia tarjoilee (F. Gump).

Kiitollisuus on tämän viikonlopun teema Australiassa isommaltikin. Lauantaina 25.4. vietettiin perinteistä ANZAC-päivää, eli Australian ja Uuden Seelannin armeijoiden juhla- ja muistopäivää. Päivämäärä juontuu 1. Maailmansodasta, Gallipolin (Turkin rannikolla) taistelusta, jossa ANZAC-joukot yrittivät vallata alueen katkaistakseen Turkin ja Saksan yhteistyön liittoutuneita vastaan.

Tuloksena oli raaka verilöyly, joka on muistoissa aussien ja uusseelantilaisten Normandian maihinnousu, tosin tuloksena oli tappio eli Turkki ei taipunut. ANZAC-päivällä on iso merkitys, koska 1. Maailmansota oli ensimmäinen, johon Australia ja Uusi-Seelanti osallistuivat omina kansakuntinaan, vaikka ovatkin edelleen nimellisesti Iso-Britannian osia. ANZAC-päivä on mielestäni hyvin samanlainen kuin Suomen itsenäisyyspäivä, eli sitä vietetään hartaudella ja kunnioituksella veteraaneja muistellen - myös muiden myöhempien sotien.

Päädyimme puolivahingossa katsomaan ANZAC-paraatia lauantaiaamupäivästä, sillä luulimme, että se oli jo mennyt, kun lähdimme pyöräillen keskustaan. Päinvastoin, satuimme reitin alkupisteeseen kympin arvoisille kuvauspaikoille juuri parahiksi, kun paraati alkoi.

En ole ennen nähnyt tätä vuosittaista paraatia eli en tiedä, onko se joka vuosi samanlainen, vai oliko tämä vuosi poikkeuksellisen näyttävä Gallipolin taistelun satavuotisjuhlan kunniaksi. Mutta jos jotakin nyky-aussit osaavat hyvin, se on inclusive culture eli kaikkien mukaan ottaminen. Paraatin yleisönä sekä marssijoina oli nuoria ja vanhoja, vauvasta vaariin, kaikenlaisten kulttuurien ja etnisyyksien kirjoa.

Vaikka täällä(kin) ilmenee ajoittaisia rasismin löyhähdyksiä, pääsääntöisesti aussit ovat varsin toleranttia porukkaa ja antavat kaikkien kukkien kukkia niin kauan, kun nämä muut kukat eivät aktiivisesti yritä häiritä aussikukkien tapoja. Paraatissa nimittäin marssivat eivät pelkästään Australian ja Uuden-Seelannin armeijan veteraanit, vaan monen muunkin tänne asettuneen kansallisuuden veteraanit.

Veteraaneja, soittokuntia, tai veteraanien edustajia (jäljellejääneitä perheenjäseniä) oli marssimassa esimerkiksi Irlannista, Kreikasta, Iso-Britanniasta, Puolasta, Amerikasta, Kanadasta, Etelä-Koreasta, Vietnamista ja Intiasta. Lisäksi mukana oli useampia partiolaisjärjestöjä. En ole varma, olivatko eri veteraaniryhmät mukana, koska Australia ja ko. maat ovat joskus tehneet sodissa yhteistyötä, vai olivatko he mukana, koska ylipäätään edustavat sotaveteraaneja - ei väliä, minkä sodan. Paraatista huokui hiljainen asenne, että "kaikki sodat ovat tragedioita ja kaikki jotka ovat niihin kauhuihin joutuneet ja niistä selvinneet, ovat sankareita". Yleisö taputti kaikille ohi marssineille, oli kyse sitten puolalaisista, vietnamilaisista tai niistä varsinaisista ANZAC-joukoista.

Mielestäni on hieno kädenojennus Turkilta, että Gallipolissa järjestetään joka vuosi muistotilaisuus, jonne myös aussit ja uusseelantilaiset (ja muunkin maalaiset) ovat tervetulleita. Uskaltaako tällaista ääneen sanoakaan, mutta milloinhan voisi odottaa, että venäläiset ja suomalaiset järjestäisivät yhteisen muistotilaisuuden Talvi- ja Jatkosodan veteraaneille ja sodissa kaatuneille..? Ensimmäisestä maailmansodasta on toki enemmän aikaa, eikä sen henkilökohtaisesti muistavia taida olla enää montaa elossa. Ajallinen etäisyys varmasti auttaa haavojen paikkaamisessa. Alla tunnelmia paraatista.
Kiweillä eli uusseelantilaisilla oli mukana maoritanssija.


















"[Kunnia] heille, jotka palvelivat; jotka antoivat huomisensa, jotta meillä olisi tämä päivä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!