14.8.2020

Puolitoistavuotiaan päiväkirja

Ajattelin päästää meidän pikkutaaperon ääneen siitä, millaista elämä on täällä Ranskanmaalla, tai ylipäätään reissun päällä. N, pian 17 kk, kertoo:

Taa jukjuk tsädää äh, aa aa gaa oo nounou tsung kong kong [simultaanitulkkaus päälle] -

Olen N, asun täällä isossa talossa äidin, isin ja Grannyn kanssa, kuulemma Grannykin on mummu vaikka minulla on jo Suomessa Mummu. Suomessa oli myös Ukki jota täällä ei ole. Soitan Mummulle ja Ukille välillä kuvapuheluita ja se on kivaa. Mummu ja Ukki aina leikki minun kanssa ja lauloi ja katsoi eläinvideoita ja antoi banaania ja keksejäkin välillä. 

Mummu ja Ukki ei asu täällä, mutta täällä asuu ihan huippu ystävä, keltainen iso kissa, minun kokoinen. Se tulee aina pikku luukusta sisälle ja maukuu! Minä mau´un takaisin ja juoksen heti silittämään. Äiti juoksee minun mukana, hänestäkin ilmeisesti kissa on mahtava. Paitsi siitä en tykkää kun äiti ottaa aina minua käsivarresta kiinni ennenkuin ehdin kunnolla silittää. Äiti haluaa, että vain hipustelisin vähän kissan karvapintaa, mutta äiti ei yhtään tajua, että paljon parempi on ottaa kunnon tukku karvaa nyrkkeihin ja vähän taitella kissan häntää mutkille. 

Kissan silmät, korvat, nenä ja viikset on jännimmät, niitä yritän tökätä sormella, mutta silloin isi eli Papa sanoo kovaan ääneen nounou ja taas ne estää minua. Yhtenä päivänä huomasin, että kissan hännän alla on jännä ympyrä joka on aika likainen. Osoitin sitä ja kerroin kaikille, että dööti. Äiti ja Papa ja Granny hurrasi kauheasti, kuulemma sanoin niin hienosti ja dööti oli Papan ensimmäinen sana pienenä. Varmaan Papakin silloin pienenä huomasi likaisen ympyrän. 

Täällä talossa asuu muitakin ihmisiä, mutta heitä ei saa häiritä. Heidän nimi on "asiakkaita". He ovat aina alapihalla ja me ollaan yläpihalla. Se on hyvä, koska yläpiha on paljon isompi ja siellä on jyrkkä mäki, jolla kasvaa kukkia ja nurmikolla on omenoita. Omenoita on hirmu hauska heitellä alamäkeen. En kyllä yleensä jaksa heitellä niitä niin kauaa kuin äiti haluaisi, koska mäessä on niin kiva juosta. Taas äiti ottaa minua käsivarresta ja sanoo, että pitää olla varovainen, koska mäessä voi kaatua. No olen minä kaatunutkin pari kertaa, entäs sitten? Tietysti sillä hetkellä vähän tärähtää ja itkettää, mutta ei sen pitäisi antaa pilata hyviä juoksuvauhteja. Äiti ei aina tajua. Yleensä silloin, kun en enää jaksa omenoita tai puhalluskukkia ja äiti ei anna minun juosta, haluan mennä alapihalle kala-altaalle. Sinne saa mennä, vaikka se onkin asiakkaiden pihalla, mutta vain äitin tai Papan kanssa. 

Sitä en käsitä, miksi äiti ja Papa nipottaa kivien heittelystä. Kala-altaaseen saa heittää kiviä, mutta ylhäällä mäen päällä olevaan toiseen altaaseen ei saa. Papa vie minua aina sinne yläaltaaseen pulikoimaan, mutta en ymmärrä, miksei samalla voisi tehdä isoja aaltoja heittelemällä kivenmurikoita. Kivistä kuuluu hirmu hieno polskaus ja varmasti yläallas polskahtaa kovempaa kuin ala-allas, koska se on syvempi. Yläaltaaseen ei saa myöskään heittää leluja eikä käpyjä, tosi rasittavaa pitää mielessä, mitä minnekin saa heittää. 

Kerran yritin heittää ison lohkareen yläaltaaseen ja äiti kiikutti minut äkkiä takaisin yläpihalle talon viereen ja antoi pesuvadin ja pesuvadissa vähän vettä. Ei se lohkare molskahtanut yhtään niin komeasti vatiin kuin uima-altaaseen, mutta ihan hauskasti kuitenkin. Eli äiti tajuaa kuitenkin jotain molskauttamisesta. Joskus äiti vie minua tietä alas sillalle ja sillan alla virtaa puro, jonne kivet myös molskahtaa erityisen komeasti. Sillankaiteissa on jotain outoa tahmaista harsoa mitä on hauska repiä, vaikka äiti aina välillä kiljahtelee, että älä koske hämähäkkiin!

Silloin kun ei ole kiviä heiteltäväksi, Papa vie minua aika kauas kotoa puistoon. Ensin on sellainen kenttäpuisto, Papa sanoo sitä niityksi. Siellä voi juosta, mutta juokseminen ei ole hauskaa kauaa koska se käy vähän tylsäksi, jos ei ole mitään esteitä ylitettäväksi. Sitten menemme kauempaan puistoon jonka nimi on leikkipuisto. Se on ihan paras paikka. Joskus siellä ei ole muita kuin me, ja silloin me leikitään kaikissa laitteissa Papan kanssa kahdestaan. Papa auttaa minua kiipeämään kiipeilytelineessä ja työntää vauhtia keinussa, se on kivaa. Mutta sitä en taaskaan tajua, miksei kiipeilytelineessä saa muka olla yksin. Kyllä minä osaan, vaikka Papa väittää, että sieltä voi horjahtaa. Onneksi Papa sentään ymmärtää, että liukumäestä pitää saada laskea yksin. Joskus, kun äiti vie minua leikkipuistoon, äiti on ihan tylsä ja jarruttaa vauhteja, taas pitää minua käsivarresta kiinni kun lasken liukua. 

Joinakin päivinä leikkipuistossa on paljon mini-ihmisiä, Papan sanojen mukaan lapsia. Se on hauskaa! Lapset eivät oikein puhu mitään minulle tai siis jos puhuvat, ei heistä saa selvää. Menen yleensä ihan heidän eteensä seisomaan ja katsomaan, olisiko jollakin uudella lapsella jotain sanottavaa. Mutta he vain tuijottavat takaisin. Kummaa. Parasta on, jos lapsilla on mukana leluja. Mutta siitä en tykkää, kun ne haluavat viedä lelut mukanaan pois. Mikä järki on tuoda leikkipuistoon leluja, ja sitten ottaa ne pois niiltä, jotka haluavat leikkiä vielä? Papa aina vaatii, että annan lelut takaisin, enkä ota mitään kenenkään kädestä. Mutta miten minä saan ne lelut jos muut lapset vaan pitelevät niitä, yleensä aika tiukasti ja monet parkuvatkin, jos minä haluan katsoa jotain ihan omasta kädestä. Aikuisilla on ihme sääntöjä. 

Papa on kuitenkin muuten hauska, yleensä, ja erityisen hauska se on silloin, kun rakennamme jättilegoilla. Papa osaa tehdä hienoja torneja ja rakennelmia, jotka ovat minua isompia. Mutta joskus meille tulee Papan kanssa riitaa, koska se vaatii, että en saa ottaa palikoita pois hänen rakennelmastaan. No miksen saa? Mistä minä sitten saan palikoita? Papa väittää, että lattialla ja lelukassissa olevat palikat ovat minulle. Mutta ei ne ole yhtä hyviä, koska Papan palikat ovat jo rakennelmassa, eli ne tarttuvat selvästi paremmin ja muutenkin ovat kivemman värisiä ja lähellä. 

Ja sitäpaitsi minun mielestä Papan rakennelmat ei ole aina niin hienoja kuin Papa luulee, vaan niistä tulisi parempia, jos minä otan osia pois. Papa ei tajua. Kerran äitikin sanoi, että anna pojan ottaa. Mutta Papa ei antanut, sanoi vain, että pitää oppia, että toisen rakennuksesta ei saa ottaa, muuten kaverit joskus tulevaisuudessa suuttuvat. En kyllä tiedä mitä ne kaverit on jotka suuttuvat, en minä ainakaan niiden kanssa halua olla ja rakentaa. 

Silloin Papa on tyhmä kun se ei tajua, että haluan olla äitin sylissä vain ja halia. Papakin yrittää joskus tulla siihen väliin ja minun pitää kaksin käsin työntää se pois. Sitten se vielä kutittaa parransängellä vaikka minä jo selvästi sanoin, että nyt minä olen äitin kanssa ja piste! Mutta kyllä äitikin on välillä tyhmä. Ainakin silloin, kun estää minua heittämästä kiviä ja vääntämästä kissan häntää ja vaatii, että nukun, koska on pimeää. Miten se pimeä liittyy siihen, milloin nukuttaa? 

Joskus käymme paikassa, jossa on paljon eläimiä erilaisissa aitauksissa. Siellä on isoja ja pieniä lintuja, ja apinoita, ja vuohia, ja leijonia. Erityisesti tykkään niistä linnuista joita muutenkin näkee, niiden nimi on kuulemma sorsa. Ja siellä on myös hauskoja pikkulintuja, joita voi jahdata, ja muurahaisia, joita seurata sormella, vaikka äiti jankuttaakin että älä siihen maahan tuijota vaan tuonne aitaukseen missä on gaselleja. Kerran join maitoa pullosta ja istuin vaunuissa ja äiti ja Papa vaan töllöttivät jonnekin puuaidan taakse ja Papa tähtäili sillä hassulla putkella, jonka se aina ottaa mukaan aitauspaikkaan. Kuulemma sillä saa "kuvia". Minulta loppui maito ja kukaan ei ottanut pulloa vaikka ojensin sitä. Heitin sen maahan ja äiti ja Papa riehaantuivat, koska pullo kieri puuaidan raosta ja meni jollekin "gorillalle". En ymmärrä, miksi piti nostaa haloo, kun kuitenkin saimme sen saman pullon takaisin myöhemmin ulosmenoportilla?

Siitä en tykkää, että joka päivä minut pannaan vaunuihin ja työnnellään. Tavallaan se on mukavaa välillä, jos jalkoja väsyttää, mutta miksi ne ylipäätään vaativat, että pitää nukkua? Entä jos ei nukuta? Minua ei ikinä nukuta, kun aletaan työnnellä. Sitten havahdun uudessa paikassa ja yleensä se uusi paikka on jotenkin kytköksissä ruokapöytään. Yhtenä päivänä olimme paikassa nimeltä ravintola, vaikka olemme usein olleet paikassa nimeltä ravintola eikä se juuri ikinä näytä samalta kuin edellinen ravintola. Eli joku huijaa tässä. 

Ravintolassa on ruokapöytä, istumme sen ympärillä ja syömme. Minun lempiruokia on makaroni, kananmuna ja juusto. Vaikka äiti ja Papa sanoo, että ei pelkkiä lempiruokia voi syödä. En kyllä käsitä, mikä järki on syödä ruokia, jotka ei ole lempiruokia. Ravintola eroaa kodista siinä, että ravintolassa on monta ruokapöytää ja muita ihmisiä, jotka usein vilkuttavat minulle. Viime aikoina ravintoloihin on tullut kumma tapa, että kaikki istuvat siellä naamallaan kangasta. 

Tämä kangashomma on vähän outo, se alkoi jonkun aikaa sitten ja äiti ja Papakin pitävät kangasta naamalla. Kun ihan ensimmäistä kertaa näin tämän, halusin ottaa kankaat pois, mutta ne on kiinnitetty joustavalla narulla korviin. Oli tosi vaikea kiskoa kangas edes vähän edestä pois ja vielä vaikeampaa se oli, koska äiti koko ajan nyki kangasta takaisin ja hoki, että ei saa vetää, äiti tarvii. Mihin se sitä tarvii, ei ole ennenkään tarvinnut? Kotona kangashassuttelu ei jatku, mikä on hyvä. En tykkää siitä, että naamasta näkyy vain osa. Ja äiti aina pussaa omaa naamakangastaan kun yrittää pussata minua, se on vähän omituista. 

Illalla katson Kuormuri Leoa Papan kännykästä tai Grannyn ruudulta. Samoin autossa vaadin kovaan ääneen, että saan katsoa Kuormuri Leoa. Autonistuin on epämukava ja ikkunasta ei näy Kuormuri Leo. Sitäpaitsi jos en katso, en tiedä, mitä Leo puuhaa. Äiti ja Papa ei aina tajua tätäkään vaan sanoo, että olen jo katsonut riittävästi. Mutta enhän ole, koska en tiedä, mitä kaikkea muuta Leo aikoo ja osaa ja rakentaa. Leolla on kavereita, nimeltään Lifti ja Skuuppi. Muitakin hyviä auto-ohjelmia on ruudussa, ja sellainen hauska kaveri nimeltä Blippi. Mutta ei Blippikään ole yhtä hauska kuin kissa. Kissan nimi on ilmeisesti O-Ou, koska äiti aina sanoo O-Ou, kun kissa tulee luukusta sisälle ja minä huomaan sen. 

Sitten mennäänkin taas nukkumaan, koska on pimeää, vaikka pimeällä olisi kiinnostava tutkia, mitä kaikkien nurkkien kätköissä ja kulmien takana on. Aikuiset ei tajua. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!