12 h autossa - roadtrip Monkey Miaan

Meno- eli matkustusjalkaa kutkuttaa meillä kummallakin, mutta ulkomaille ei ole yhdessä asiaa, koska E:n passi on enää voimassa pari kuukautta ja uutta ei järkevästi saa, ennenkuin hänelläkin on plakkarissa Australian kansalaisuus tämän vuoden loppuun mennessä. Ranskan konsulaatin kanssa asiointi oli sen verran nihkeää aviopapereita hakiessa, että passitappelu ei jaksa innostaa, kun aussipassin saa haettua minkä tahansa postin kautta, kunhan kansalaisuus on. 

Seikkailuhinkua voi toki sammuttaa kotimaanmatkoillakin. Siispä road tripille. Kävimme pitkän viikonlopun verran Monkey Mia - rannalla, joka on Perthistä reilut 850km pohjoiseen (12 h pysähdyksineen). Rantoja on toki Perthissäkin ja Perthin ympärillä vaikka muille jakaa, mutta Monkey Mian erikoisuus ovat rannassa päivittäin vierailevat delfiinit, joita yleisö saa ruokkia. Lisäksi tämä Francois Peron- kansallispuiston eräs niemennypykkä on todella luonnonkaunis ja leireilijöiden suosiossa. Emme ole siellä ennen käyneet, joten auto täyteen retkeilyyn sopivaa kamaa ja konepelti kohti kohdetta. 

Kun Perthistä lähtee ajamaan etelään Margaret Riverin viininviljelyaluetta kohti, matkalla on pari kaupunkia (Busselton, Bunbury) sekä Margsin alueella viinitiloja, olutpanimoita, oliiviöljytuotemyymälöitä ym. nähtävää ja käyntikohdetta. Kun lähtee pohjoiseen, matkalla ei ole juuri mitään, bushin eli puskan lisäksi. Ainoa kaupunki reitillä on Geraldton, 35 000 asukasta; muuten matkalla on jotakuinkin yksi kyläpahanen per sata kilometriä. 

Huomasimme reissulla, että Monkey Miaan kannattaa lähteä aivan ensi töikseen Perthiin saavuttuaan, jotta siitä saa eniten irti. Reitin erämaamaisemat ja eristyineisyys ovat oma nähtävyytensä, mutta vain silloin, kun se ei vielä ole tuttua Perthissä asumisen ja monien muiden autoreissujen vuoksi. Samoin jylhät rantakalliot, turkoosi meri, sitkeäntuuhea rantakasvillisuus ja vaaleat hiekkarannat tekevät aivan eri lailla vaikutuksen, kun ne eivät jo ole osa jokapäiväistä elämää monen vuoden ajalta. 

Ajoimme Geraldtoniin torstai-iltana, pysähdyimme yöksi AirBnb:n kautta löytyneeseen taloon, ja jatkoimme Monkey  Miaan perjantaina. Takaisin kotiin ajoimme yhtä soittoa sunnuntain mittaan: alkuperäinen idea oli jakaa tämäkin ajo kahteen osaan Geraldtonin-pysähdyksellä, mutta "vain" viiden tunnin päässä kotoa tuntui, että no ajetaan samaan syssyyn ja päästään kotisänkyyn nukkumaan.

Yllä ja alla: Monkey Mian ja Perthin välimatka, ei näytä paljolta Australian kartalla. Alakuva paljastaa, että etäisyys on suunnilleen luokkaa Helsinki-Rovaniemi. Mukava viikonloppuajo. 

Jos AirBnb ei jo ole kaikille tuttu, kyseessä on "virtuaalimajatalo", eli ihmiset tarjoavat omia kotejaan (yleisimmin yhtä huonetta) yöpaikaksi netin kautta. Sekä isäntä että vieras arvioivat toisensa jälkikäteen ja arvostelu menee julkiseksi nettiin: näin taataan, että kokemukset ovat hyviä eikä kukaan joudu sietämään epäasiallista tai siivotonta kotia tai vierasta. Testasimme palvelua ensi kertaa ja hyvin toimi!

Saavuimme Geraldtoniin klo 23 aikaan ja emäntämme oli lupauksensa mukaan jättänyt avaimen sähkökaappiin ulko-oven viereen. Sisään avaimilla vieraaseen tupaan, oikea makuuhuone löytyi merkattuna, ja asetuimme taloksi koskaan tapaamatta talon asukasta. Hän oli jo nukkumassa kun saavuimme, ja lähti töihin ennenkuin heräsimme. Keitimme puurot ja kahvit kuten kotonakin, siistimme jälkemme ja jatkoimme matkaa, ovi lukkoon perässä. $40 eli kolme eurokymppiä pulitimme tästä pit stopista ja mahdollisuudesta nähdä (jälleen yksi) ehta aussikoti.

Tällainen rent a friend eli vuokraa tuttava on luottavaisuudessaan peräti koskettavaa ja ihmisten parhaita puolia korostavaa: me uskoimme, että saamme mitä tilaamme, ja emäntämme uskoi, että olemme kunnon ihmisiä vailla yösijaa (kirvesmurhaajien sijasta). AirBnb:n bonuksena saa nähdä aitoa elämää ja koteja ympäri maailman sieluttomien hotellien sijasta.

Eritoten 12 tuntia kestäneellä paluumatkalla (pysähdyksineen) oli aikaa paitsi laulaa ääneen - E yritti pitää tunnelmaa yllä radiotaajuuksien ulottumattomissa lallattamalla the Flight of the Concords- sketsiryhmän lauluja, joista kylläkin muisti vain muutamia pätkiä sieltä täältä... Aikaa jäi myös pohtia syntyjä syviä ja mm. muistella kaikkia aiempia autoreissuja. Tälläviisiin:

Vaikka olen arkielämässä vannoutunut julkisliikenteen käyttäjä, edustaa auto minulle vapautta ja seikkailuja.

Olen ajanut halki Skandinavian heti ajokortin saatuani 18-vuotiaana. Norjan vuonoja, Ruotsin nypitynsiistejä pihoja ja Tanskan hiekkarantoja ihaillessa tajusin lopullisesti, että veri vetää muualle kuin Suomeen. Maailma on täynnä kaunista, ihmeellistä ja erilaista nähtävää ja paras elämä (itselleni) on sellainen, jossa tätä aarrearkkua saa tutkia mahdollisimman vapaasti.

Olen ajanut halki Euroopan: Baltian maiden, Puolan, Itävallan, Italian, Ranskan ja Saksan, ja varmaan muutaman muun joita en muista tai joiden kohdalla nukuin, kun muut ajoivat. Tajusin, miten iso ja monipuolinen manner Eurooppa on, mutta toisaalta yhtenäinen ja ystävällinen: rajoilla ei tarvinnut pysähtyä, ja kaikkialla ihmiset suhtautuivat avomielisesti ulkomaalaisiin - onhan useimmilla keskieurooppalaisilla sukulaisia tai ystäviä muissa maissa.

Ranskalaisten perheenjäsenet saattavat työskennellä Belgiassa tai Sveitsissä, saksalaisten Alankomaissa, ja niin päin pois. On todella harmi, jos Iso-Britannian EU-ero saa aikaan dominoefektin, jossa tämä vaivalla luotu ja verellä maksettu (monissa sodissa ennen ja aikana toista maailmansotaa) yhtenäisyys vaarantuu.

Olen ajanut halki Kanadan preerian, keskilännen Saskatchewan-osavaltiosta Kalliovuorille kristallinkirkkaita turkoosijärviä ja kuulasta vuori-ilmaa ihailemaan. Preerian tasaisuudessa, viivasuorilla teillä tulee miettineeksi intiaanien tai korrektimmin first nations (ensimmäiset kansat) kohtaloa. He elivät vuosituhansia harmoniassa luonnon kanssa, pitkin preeriaa vaeltaen, ja nyt alue on pelkkää vehnäpeltoa, teitä ja rekkoja, jotka palvelevat pääasiassa öljyteollisuutta ja kulutushuumaa. Onko kehitys aina edistystä?

Vaikka en haikaile takaisin historian hämäriin, jolloin moni asia oli huonommin (lääketiede, tiede ylipäätään, naisten ja vähemmistöjen asema jne.), useinkin mietin, että nykymeno on vähintään päätöntä tietystä näkökulmista: rahan, tavaran ja kuuluisuuden palvonnan osalta. Donald Trump on tästä hyvä esimerkki.

Olen ajanut aavikon halki Egyptissä kahteenkin otteeseen: ensin Niilin varrella ja toisen kerran Siinain niemimaan kärjen poikki. Kolmen tunnin matkan Luxorista Assuaniin saa matkustaa vain convoy´ssa eli letkassa tai kulkueessa, jota saattaa poliisi. Toisaalta siksi, ettei kukaan jää haaksirikkoon rengaspuhkiautoon aavikolle, toisaalta siksi, että turisteja halutaan varjella mahdolliselta terrorismilta ja maata maineen menetykseltä.

Siinain kärjessä sen sijaan saa ajaa aivan kuten lystää, koska poliiseja on harvaanasutulla alueella vähän, ja todennäköisyys esim. tutkaan jäämisestä on mitätön. Tämä ei ole välttämättä ilon asia, koska kuskisi posottaa kahtasataa, kun on kiire lentokentälle.

Egyptissä opin, millaista on elää leimattuna kansana. Egyptiläiset (muiden arabien lailla) eivät esimerkiksi voi saada Working Holiday-viisumia eli nuorten suosimaa pätkätyö- ja reppureissausviisumia länsimaihin 9/11 tapahtumien jälkeen. Niinpä esimerkiksi nuori kuskimme, 19v. poika, ei pysty muuttamaan isosiskonsa luo Amerikkaan englantia opiskelemaan taatakseen itselleen turistioppaan uran Egyptissä.

Oma etuoikeutettu asema huimaa päätä, kun tajuaa, miten monella ei ole läheskään samoja mahdollisuuksia elämässä kuin meillä E:n kanssa, ja me olemme länsimaalaisittain ihan keskikastia! Eli aika onnekkaita ja rikkaita me suomalaiset, aussit ja eurooppalaiset ylipäätään olemme maailman mittapuulla.

Entäs se Monkey Mia? Oliko visiitin ja maineensa veroinen?

Monkey Mia on Department of Parks and Wildlifen eli ympäristöviraston delfiinitutkimusasema, mutta samassa pisteessä on myös RAC:n eli paikallisen autoliiton luksusleirintäalue, resort. Resortissa vierailusta tulee maksaa ympäristövirastolle luonnonpuistojen pääsymaksu $10/hlö, majoitusmaksun lisäksi siis, jos resortissa yöpyy. Rahalle saa kyllä vastinetta. Alue on pieni paratiisi, jossa ihmiset ja eläimet elelevät sulassa sovussa: delfiinit vierailevat rannassa joka päivä, ja pelikaaneja ja muita lintuja on tientukkeeksi asti.

Delfiiniruokinta tapahtuu niin, että ympäristöviraston oppaat tulevat rantaan kertomaan delfiineistä pienen tietoiskun kolme kertaa aamun mittaan, ja jokaisen varttituokion päätteeksi delfiinit saavat kalan, pari per pullonokka. Kaikki ruokittavat delfiinit ovat villejä aikuisia naaraita, jotka on valittu sillä perusteella, että niiden "delfiiniystaidot" ovat riittävän kypsät: ne etsivät ja saalistavat itse ruokansa, ruokkivat myös poikasiaan, eivät luota vain näihin ympäristöviraston almuihin eivätkä ole alkaneet kerjätä ruokaa turistiveneistä. Jos ruokintaan hyväksymättömät delfiinit yrittävät paikalle, näille ei vain anneta mitään. Oppaat tunnistavat delfiinit ulkonäöstä.

Ennen vuotta 1995 delfiinejä ruokittiin paljon auliimmin ja silloin jopa 90% niiden poikasista kuoli, koska emot eivät oppineet pitämään niistä huolta eivätkä poikaset oppineet pärjäämään itse. Delfiinin päiväannos on 10 kiloa kalaa, joten kala-pari ei vielä tätä rytmiä ja ruokahalua sotke. Eli jos matkustat Monkey Miaan ja haluaisit nakella ämpärikaupalla kaloja delffareille, muista, että se ei ole niille palvelus.

Jos ei ole koskaan nähnyt delfiiniä läheltä, Monkey Mia on mahtava paikka, jossa delfiinit tulevat metrin päähän ja niitä näkee laumoittain. Jos sen sijaan on tällainen hemmoteltu perthiläinen ja näkee delfiinejä jopa korttelikahvilan terassilta joessa leikkimässä, ei se ole aivan yhtä satumainen elämys.

Alla kuvia reitin varrelta ja Monkey Miasta. Monkey- eli apina-nimen alkuperästä ei ole varmuutta, mutta epäilyksenä on, että olisiko se laivan nimestä 1700-luvulta, vaiko aussislangista 1800-luvulta: lammas - apina...

Lounastauko. Eväät esiin ja piknikille peräkonttiin. 

Tällaisia tennispallon näköisiä villejä kurpitsoja kasvaa teiden laidoilla.

Shell Beach eli simpukkaranta. Koko ranta koostuu simipukankuorista hiekan sijaan.

Majoitus. "Vain" $140 huone/yö, ei edes omaa kylppäriä vaan jaettu. Aikas hintava.. vaikka Monkey Mia hieno paikka onkin! 

Shown päätähdet saapuvat. Delfiiniemo ja delfiini-isoäiti poikasen kanssa, eli kolme sukupolvea. Ikää näillä oli muistaakseni 36 vuotta, 18 vuotta ja vuosi - opas tiesi kertoa.

Kaikilla oli  kiire delfiinejä katsomaan, kun ruokintatuokio alkoi.

Ympäristöviraston opas työssään.

Yleistöstä valittiin aina yksi henkilö antamaan yksi kala. Kukin delfiini sai max. kolme kalaa.

Katsoin, että jännästi ovat laittaneet kuivatun hämähäkin tuohon ilmoitustauluun. Kunnes hämähäkki lähti kipittämään. Urhean E:n käsi ja "ystävämme" huntsman, hyppäävä metsästäjähämähäkki.

E toivoo löytävänsä thorny devilin eli piikkiliskon. 

Muistutustaulu, että kissat ovat tuhoisia villipetoja Australian luonnolle eikä niitä saisi päästää irti.

Tyypillinen sää elokuussa Länsi-Australiassa.

Kävimme vierailulla vanhimpien esi-isien luona. Stromatoliitit ovat bakteerien muodostamia yhdyskuntia (nuo kivennäköiset möykyt), ensimmäisiä elollisia maan päällä. Ikää niillä on jopa kolme miljardia vuotta eli moninkerroin enemmän kuin dinosauruksilla. 

Huono sää, aika palata kotiin. 12 tunnin päähän.

Perth, hajarakentamisen mekka

Luin aamukahvin äärellä paikallislehdestä jutun, jossa käsiteltiin Perthin kaupunkikuvaa ja -rakennetta, erityisesti siitä näkökulmasta, miten levällään koko Perth on ja näyttää olevan jatkossakin.

Pethin maantieteellistä kokoa ei ensi päivinä kaupunkiin saapuessaan edes tajua, vaikka lentokoneesta avautuukin horisonttiin ulottuva matto omakotitaloja ja moottori- ja valtateitä. Perthin metropolialueella on asukkaita vajaat pari miljoonaa eli enemmän kuin kolmiossa Espoo - Helsinki - Vantaa, mutta tämä yksi kaupunkialue kattaa matkan Helsingistä Lahteen.

Jos Perth siirrettäisiin Suomeen tälle janalle, Perthin keskusta osuisi Mäntsälään, eteläisin esikaupunki Mandurah olisi Helsingissä ja pohjoisin, metropolin viimeinen lähiö tai oikeastaan kyläpahanen Two Rocks olisi puolestaan Lahdessa. Perth sijoittuu nauhana Intian valtameren rannalle, eli parempi vertaus olisi, että Perth olisi janalla Helsinki - Hanko tai Helsinki - Kotka. Eli ihan pienestä paikasta ei ole kyse, kun maantieteellisesti mittaa.

Perthin keskusta on tämän metropolin ainut iso kauppa- ja työkeskittymä mittapuuta "oikea kaupunki", ja vaikka esikaupungeissa ja lähiöissä on omat keskustansa, eivät ne yleensä ole edes Kajaanin keskustan kokoluokkaa, vaan ehkäpä mallia Iisalmi. Tosin toiset lähiöt ovat virikerikkaampia kuin toiset, koska Perth koostuu klusterista n. 150 vuotta vanhoja kyliä, jotka ovat kasvaneet yhteen aikojen saatossa ja välit on tilkitty uusilla alueilla.

Vanhoilla alueilla, kuten Victoria Park, Subiaco, Clairmont, Applecross, South Perth ja Mount Lawley, on oma viehättävä tunnelmansa perinteisten rakennusten ja puotien myötä, ja osa uusistakin seuduista on tarkoituksella pyritty rakentamaan eläväisiksi (esim. Joondalup ja rakenteilla oleva Wellard).

Osa lähiöistä puolestaan on pelkkää omakotitaloa omakotitalon jälkeen ja välissä joku hämmentävästi kaiken keskelle tyrkätty pienteollisuussalue tai hallikauppojen meri, eli ei huikean jännittävää kaupunkielämää - puhun teistä Cannington ja Kelmscott.

Perthin keskustakin on äkkiä nähty eikä se mielestäni ole yhtä vireä, laaja ja palvelurikas kuin Helsingin keskusta, paitsi kahviloiden ja ravintoloiden tarjonnan osalta, joita aussit ilokseni rakastavat. Kulttuuria, esim. taidegallerioita ja museoita ei ole nimeksikään samaa määrää kuin Helsingissä.

Samaten kaivosbuumin laannuttua Perthin keskustasta on kadonnut paljon kauppoja ja liiketiloja on tyhjillään, koska pienyrittäjillä ei ole varaa maksaa keskustan vuokria. Tästä seuraa helposti "mädän hampaan kierre", eli kun yksi liike lopettaa, lopettavat myös liikkeet ympärillä, kun asiakkaat eivät enää hakeudu kadulle, jossa ei ole yhtä paljoa tarjontaa kuin ennen.

Perthiä on kuitenkin ratkaisevasti piristetty viime vuosina ja uutta eloa ja ilmettä on keskustaan saatu mm. taidokkailla ja jättikokoisilla graffiteilla, ruukkukasveilla ja valoilla, sekä niillä joka paikassa palvelevilla kahviloilla. Pethissä on harmikseni vallalla "massiivinen on kansainvälistä" ajattelu arkkitehtuurissa, ja mitä isompi jokin uusi ehdotettu rakennus on, sitä "kansainvälisemmäksi" sitä kehutaan (eli siis toisi Perthiin turisteja, mainetta ja mammonaa).

Itse en tajua, miten mittakaavaltaan ylisuureksi pullistettu lasi- tai teräslaatikko - yleensä vielä aakean laakean tyhjän aukion keskellä - tekee Perthistä kiinnostavamman kuin sen oman historiallisen ja uniikin luonteen vaaliminen, jota mm. Fremantlen vanhasatama-kaupunginosassa sentään tapahtuu.

Perthiläisiä kammottaa täydennysrakentaminen, koska keskimäärin ihmiset haluavat asua omalla tontilla, omakotitalossa, hieman ranch- eli maatilatyyliin (on autotallit, työkaluvajat, laaja piha, muutama koira, tilaa neljälle autolle). Syntyperäiset perthiläiset eivät tunnu pitävän kerrostaloasumista oikeana kotina ja rivitalo menee nippanappa jos aivan pakko on.

Koska Perth on suhteellisessa mielessä laaja kuin Los Angeles, tietää se paljon autoilua ja ruuhkia. Lähijuna kun kulkee vain viiteen suuntaan eikä mitenkään kierrä kaikkia yli 300:aa lähiötä. Autoilun haittavaikutusten takia Perthissä yritetään tiivistää kaupunkirakennetta, mutta se tapahtuu erittäin sattumanvaraisesti, riippuen siitä, mistä grynderi eli rakennuttaja sattuu saamaan halvan palan maata. Siksipä täällä saattaa yhtäkkiä yllättäin omakotitalomaton keskeltä pilkistää rakenteilla oleva kerrostalo, kadulla, jonka lähimaillakaan ei ole palveluja saati juna-asemaa.

Asiantuntijat jyrisevät lehtien palstoilla, että ei ei ei näin, tällä saadaan vain yhteisö kääntymään entisestään tiivistämistä vastaan, kun eräänä aamuna huvilasi aidan takana myllää kerrostalotyömaa. Tiivistäminen pitäisi keskittää jo oleviin tai muodostuviin keskuksiin, eli missä jo on kauppoja ja palveluja; ja varsinkin liikenteen solmukohta eli bussi- tai juna-asema.

Nämä seudut ovat tietenkin kalliimpia suuremman arvonsa takia, eli vähemmän kiinnostavia gryndereille. Ja jostain ihmeen syystä lautakunnat jatkavat kerrostalojen hyväksymistä esikaupunkien perukoille tai jopa pienteollisuusalueille.

Suunnittelua vaikeuttaa monikerroksinen hallinto: Perthin suunnitteluun osallistuvat osavaltiohallinto, Perthin kaupunki silloin kun kyseessä on keskustaa koskeva rakentaminen, sekä paikalliset kunnanhallitukset pormestareineen kaikkialla muualla. Kukin pormestari kilpailee parhaista kunnallisveronmaksajista muita vastaan, mikä ei ole omiaan lisäämään yhteistyötä alueiden välillä. Myös Australian valtionhallinnolla on sanansa sanottavana isoimpiin hankkeisiin (moottoritiet, junaradat, lentokenttä), joita se osarahoittaa.

Jos olet aikeissa muuttaa Perthiin tai tulla käymään, varmista, että majoituksesi lähellä on juna-asema. Tai edes bussi. Mikäli tiedossa on runsaasti asiointia keskustassa, suosittelen asumaan Free Transit Zonella (FTZ) eli City of Perthin alueella (kartan saa Transperthin nettisivulta), jossa busseissa saa matkustaa ilmaiseksi. Junatkin ovat FTZ:lla ilmaisia, mutta tällöin pitää olla hallussa Transperth-matkakortti, vaikkei sitä tarvitsekaan lipunlukijaan piipata.

Jos tutustuminen Australian kaupunkisuunnitteluun tai toimistotyöelämään ylipäätään kiinnostaa - humoristisesta näkökulmasta - suosittelen lämpimästi aussisarjaa Utopia, joka kertoo kuvitteellisen Nation Building Authorityn eli Suurhankeviraston arjesta. Sarjassa käsitellään jokseenkin jokainen aussijulkishallintoon liittyvä klisee ja ongelma, kieli poskessa. Jos pidit brittisarja Konttorista, Utopia saattaa iskeä nauruhermoon ainakin ajoittain.

Perth parhaimmillaan.

Perth vähemmän parhaimmillaan.

Nation Building Authority´n Tony (toimitusjohtaja) yrittää jälleen kerran ratkoa väistämätöntä byrokratian solmua kaavoitushankkeessa. Utopia-tv-sarjasta.

Nenä ja Perth

Istuimme eilen lähiravintolan terassilla "kylmässä" +14 asteen talvisäässä, kaasulämmittimen hohkassa, ihmetellen sitä, että kaikki koiran* kanssa paikalle tulleet olivat topanneet koiran talviloimeen. Eihän koirarassu varmaan 14 asteessa pärjää ilman ekstravaatetusta?

(Täällä aivan yleisesti saa tuoda koiran kahvilan tai ravintolan terassille, ja tarjoilijat yleensä tuovat koiralle juomakipon ruokailun ajaksi).

Anyhow eli enihuu eli joka tapauksessa, terassilla istuskellessa nenään kantautui purilaisten ja muiden ruokien ohella levän tuoksu. Kyseinen Royal-ravintola on Claisebrook Cove-nimisen lahdenpoukaman rannalla, Perthiä halkovan Swan-joen varrella. Siitä kehkeytyi mieleen miettiä, millaiset tuoksut ovat ominaisia Perthille - ja ehkäpä Australialle laajemminkin.

1. Merilevä ja suola

Jokainen Australian suurkaupunki Canberraa lukuunottamatta on lähellä merta, koska keskimanner on aavikkoa ja rannikoilla puolestaan on viljavaa, vehreämpää seutua. Perthissä on puolen tusinaa suosittua, todella kaunista hiekkarantaa, joissa on keskeiset palvelut eli vessat, suihkut suolaveden poistamiseksi iholta, kahvila ja/tai ravintola/baari.

Tietenkin rantaa on kaikkialla, missä meri ja maa kohtaavat, eli nämä puoli tusinaa paikkaa ovat siis ylläpidettyjä ja uimavahdittuja rantoja ja loput nyt vaan ovat paikallaan itsekseen.

Rannoilla tietenkin tuoksuu merilevä ja merivesi. Ennen Australiaan muuttoa ajatuksissani manner oli lähinnä Uluru tai Ayer´s Rock, se punainen mahtava kallio keskellä mannerta (jota emme ole vielä livenä nähneet hankalan matkan vuoksi), koaloita ja eukalyptuksia. Nyt Australia-kuvaani mahtuu paljon erilaisia erikoisia kasveja, aina palmuista ruohopuihin (näyttää vähän heinäseipäältä) ja oleantereista ja magnolioista kaktuksiin. Ja tietenkin meri ja rannat - valkoisen hiekan peittämät tai kallioiset ja jylhät rannat.

2, Kahvipavut

Olen monenmonta kertaa kirjoittanut, miten hullaantuneita aussit ovat kahviin ja nimenomaan laatukahviin. Täällä ei kahvinkeitinkahvia myydä missään, vaan jokainen kahvila tekee jokaisen tilatun kupin erikseen, yleensä kahvipavuista jauhamalla, baristan eli kahviasiantuntijan käyttämällä koneella.

Kaupungilla leijaileekin väistämättä kahvintuoksu aina kahvilan kohdalla, eli jotakuinkin joka korttelissa. Kahvintuoksu sekoittuu eklektiseen tuoksupilveen eri maiden ja kulttuurien ruokia, koska tokihan kaupunkilaiset tarvitsevat kunnon valikoiman lounasvaihtoehtoja aina thaimaalaisesta filippiiniläiseen ja etiopialaisesta kuubalaiseen.

3. Eukalyptus

Eukalyptusöljy on varmaan kaikille tuttua ja sitähän ripsautetaan mm. löylyveteen Suomessa. Eukalyptuspuut eivät sinällään paljoa tuoksu. Lehdet alkavat tuoksua vain, jos niitä rutistelee käsissä, tai kun ne tippuvat kuivina maahan ja paahtuvat auringossa. Australialainen metsä ei tuoksu yhtä vahvasti kuin suomalainen havumetsä, mutta kyllä sillä oma tunnistettava tuoksujälkensä on.

Itse rakastan luontoa ja metsiä, ja metsän tuoksujen haistelu, samoin kuin tietenkin näkymät ja metsän äänet, ovat ainutlaatuisia rauhoittavuudessaan. Käymmekin yleensä viikonloppuisin joko joenrantapuistossa lenkillä tai kävelyllä, tai Perthin kukkuloilla automatkan päässä "trekkaamassa" eli kiertämässä jonkun luontopolun.

4. Piparminttu

Tämä ei ole välttämättä arkituoksu, vaan se yhdistyy mielessäni retkeilyyn ja telttailuun. Piparminttua voi tuoksutella puristelemalla peppermint treen lehtiä. Tuoksun ja öljyn sanotaan karkottavan itikoita, joten yleensä retkillä tätä kikkaa yritämme käyttää, jos jäi offit kotiin (kuten monestikin unohtuu). Peppermint tree ei ole mitään sukua piparmintulle, mutta sen lehdissä on sama raikas tuoksu. Peppermint tree on kotoperäinen Länsi-Australian puu ja sitä pidetään haitallisena Itä-Australiassa, koska se vie kasvutilaa sikäläisiltä kasveilta. Täällä Perthissä puuta voi kuitenkin ihastella hyvällä omallatunnolla.

Tällaisissa maisemissa on mukava viettää talvi-iltapäivää.

Peppermint treen lehtiä ja kukkia. 

Kulttuurierot kotona - parisuhteen piristys

Keskusteluja kolmen kulttuurin kodissa - jossa kohtaavat vaikutteet suomalaisuudesta, ranskalaisuudesta ja myös australialaisuudesta.

Anu: Millaisia perinteitä teillä on Ranskassa? Onko mitään sellaisia, joita täällä Australiassa ei ole?

E: On, vaikka millä mitalla! Yksi, mikä tulee heti mieleen, on Galette des Rois Kuninkaiden päivänä eli Epiphany-päivänä*. Sitä vietetään joulun ja uudenvuoden jälkeen tammikuun 6. päivä. Ensin leivotaan tai ostetaan Galette des Rois kakku. Sitten koko perhe kokoontuu pöydän ääreen. Yksi leikkaa kakkua ja yksi perheenjäsen istuu pöydän alla sanelemassa, kelle kukin pala annetaan. Kakkuun on leivottu miniatyyri-Neitsyt Maria ja kenen palaan se sattuu, on päivän kuningas ja pitää paperikruunua päässä.

A: Hahahaaahahaa, vitsailet, eikö niin? Miksi pöydän alla? Haloo?

E: No tietenkin siksi, ettei tyyppi näe, missä palassa Maria on. Leikatessa se voi paljastua.

A: Omituisin kuulemani perinne hetkeen!

E: Niinkö? Entäs suomalaisten perinne, jossa istutaan pöydän ääressä kahvittelemassa ja syömässä tietynlaisia torttuja, puhumassa underground-runoilijasta?

A: Underground?

E: Niin, kuolleesta runoilijasta, josta kukaan ei ole kuullut suomalaisten lisäksi?

Touché... :D

[*Epiphany: loppiainen. Katoliset viettävät sitä sen muistoksi, kun itämaan tietäjät vierailivat vastasyntyneen Jeesuksen seimellä].

***

Sen jälkeen kun kävimme Suomessa kuukauden v. 2015, E:lle iskostui muutamia suomenkielen sanoja, joita hän yhä käyttää. Yksi on maitovara (kahvissa). Hän kysyy, how much maitovara. Varan merkitys on näköjään auennut muutenkin.

Ranskalainen tapa on annostella ruoka toisen lautaselle valmiiksi, eli isäntä/emäntä/kokki tarjoilee ruuan kaikille, ei niin, että kukin ottaa itse. Alkuun E latoi aina liikaa minulle, koska en tykkää syödä ähkyyn. Yritin myös itse ottaa ruuat - tai jos olin kokannut, odotin, että E ottaa itse, mutta tästä hän lähinnä häkeltyy, koska se on ranskalaisen silmiin epäkohteliasta. Vaikka olenkin selittänyt, että suomalaiselle kyse on vain käytännöllisyydestä.

Eräällä ruualla:

A: Muista, ei liikaa minulle. Laita vain puolet omasta annoksestasi.

E: Joo joo, tiedän. Karkkivara.

(Koska minulla yleensä on aina karkkipiilo keittiön kaapissa, josta napsin ruuan päälle parit salmiakit, mielestäni huomaamattomasti...).

***

E: Missä te ammutte ilotulitusraketit ja juotte shamppanjat itsenäisyyspäivänä? Silloinhan on varmaan kova pakkanen, eikä ulkona ole kiva olla.

A: Raketit? Ei me ammuta raketteja itsenäisyyspäivänä, sitä pidettäisiin epäkunnioittavana, luulen. Me katsotaan suoraa lähetystä tanssiaisista presidentinlinnasta, jossa presidentti ensin kättelee tuhat vierasta, ja arvostelemme vieraiden pukuja ja käytöstä.

E: Ai menevätkö kaikki jonnekin juhliin ja tanssiaisiin itsenäisyyspäivänä? Hienoa!

A: Eivät kaikki, vain ne muutamat harvat ja valitut, jotka on kutsuttu presidentinlinnaan.

E: Siis katsotte vierestä, kun muut pitävät hauskaa...?

A: Juu-u, se on tärkeä perinne. Yleensä päivällä tulee Tuntematon Sotilas telkkarista, sotaelokuva Suomi vastaan Neuvostoliitto. Se on aika masentavaa katsottavaa. Yleensäkin päivä on enimmäkseen hiljainen ja hartaan kunnioittava, ei riehakas.

E: ... (sanaton).

***

Kun kysyin E:ltä, mikä hänen mielestään on "räikein" kulttuuriero välillämme, hän pamautti miettimättä: tienylitys. Tässä on nimittäin kengässä hiertävä kivi, vaikka taipumista kummankin osalta on tullut.

E on sitä mieltä, että tien voi ylittää jalankulkijana (tai pyöräilijänä) juuri siitä mistä haluaa, koska onhan hän vapaa kansalainen ja itse vastuussa omista tekemisistään. Hänen mielestään esim. autojonon välistä puikkelehtiminen on ihan ok, koska tyhmäähän se on lähteä kiertämään kauas jonon eteen tai taakse suojatietä etsien. Sama jalankulkijan liikennevalojen kanssa. Ne antavat suuntaviivaa, mutta ovat todellakin vain kehoitus, eivät este.

Meikämanne suomalainen en pysty nielemään moista arvaamatonta ja vastuutonta käytöstä, vaan kyllä liikennesääntöjä tulee noudattaa ja punainen valo on suorastaan halvaannuttava. Olen kuitenkin tästä sääntöehdottomuudesta alkanut lipsumaan E:n vaikutuksen alaisena, sillä suomalainen ystävä visiitillä helmikuussa järkyttyi, kun piti seurata minua pitkin ja poikin teitä, vaikkei suojateitä näkynyt mailla halmeilla. Kuulemma ihan poukkoilijaksi ja riskinottajaksi olen muuttunut.

E puolestaan nykyään odottaa kanssani liikennevaloissa, jos näkee, että autoja lähestyy. Ennen hän olisi rynnännyt yli, nyt hän tietää, että vaimo ei hievahda, jos lähettyvillä on yhtään riskin paikkaa. En ole välttämättä niinkään huolissani siitä, että jäisin alle, vaan siitä, että saan sakot, tai pilaan liikennekulttuuria rakentamalla jalankulkijoille ja pyöräilijöille arvaamatonta, rasittavaa mainetta. E:n mielestä kukin on vastuussa omista tunteistaan (mikä totta onkin) ja jos jotakuta jurppivat toiset tienkäyttäjät, tämän on syytä vain hengitellä syvään ja päästä siitä yli.

Galette des Rois. Pyysin E:ä näyttämään, mikä näistä on oikea versio, ja hän tunnollisesti osoitti erikseen jokaista oikeaa kakkua. Ainoastaan oikea ylänurkka (säilykehedelmät) ei ole hänen alueensa perinteinen kuningaskakku.

Älä hyppää raiteille, pilaat muiden päivän

Nyt kun Eurooppa ja sen reunat näyttävät olevan nyrjähtäneet raiteiltaan - Nizzan isku, Turkin kaaos - tuntuu siltä, että haluan kirjoittaa ihan muusta. Jostain astetta hyväntahtoisemmasta.

En tiedä, onko tämän päivän aihe kenenkään muun mielestä maailman arkipäiväisen hyvyyden merkkipaalu, mutta itselleni aihe on sivistyneen yhteiskunnan selkäranka. E on kanssani eri mieltä ja pitää aihetta holhoavuutena ja typeryksien paapomisena. Nimittäin kaikkialle ulottuva ohjeistaminen ja erilaiset motivoivat julisteet ja iskulauseet Australian julkisissa tiloissa ja työpaikoilla, sekä "awareness raising" eli valistuskampanjat.

Selitetäänpä. Täällä on todella yleistä, että esim. joukkoliikenteen käyttäjiä ohjeistetaan vähän joka asiassa. Varo rakoa metron tai lähijunan ja laiturin välissä. Pidä kaiteesta kiinni, kun kävelet portaissa tai ajat rullaportailla. Muista käyttäytyä siivosti junassa. Muista olla laittamatta jalkoja penkille. Muista, että kaikkia ei kiinnosta juuri sinun musiikkisi, joten pidä iPodit ja muut pienemmällä. Muista antaa istuin niille, jotka tarvitsevat sitä sinua enemmän.

Se, mikä tästä tekee ilahduttavaa, on muistuttelun tyyli. Aina kohtelias, aina huolehtiva. Suoria määräyksiä ja käskyjä ei näe juuri missään. Kun Perthin junissa oli juliste, jossa vihaisesti irvistelevä vauva julisti: "Stop! Tämä penkki on vain minulle ja vanhemmilleni!", tästä nousi haloo, koska ihmiset pitivät sitä liian määräilevänä ja aggressiivisena. Siis photoshopattua kuvaa vauvasta! Pyytää saa ja pitää, ei käskeä. Toiset pitää ottaa huomioon, mutta omaa tilaa ei saa vaatia kyynärpäätaktiikalla. Vaan kohteliaasti hymyillen, silmiin katsoen.

Ohjeistusten huipun näin Singaporessa, jossa metroasemilla on kylttejä: ennenkuin teet itsemurhan hyppäämällä raiteille, ajattele, miten monen ihmisen päivän pilaat sillä. Aika raju muistutus, ja kova oletus, että masentunut jaksaa vielä välittää tuntemattomienkin päivästä. Ilmeisesti kuitenkin toimii Singaporen kollektiivi- ja häpeänvälttelykulttuurissa?

Ajatus ohjeistuksen takana on (kuulemma Brittilästä periytynyt) logiikka, että ei voi odottaa tai vaatia tiettyä käytöstä, jos sitä ei ole selvästi pyydetty ja ohjeistettu ensin.

Ainakin julkissektorin työpaikoilla perehdytetään ihan joka asiaan, kuten missä ovat post-it-laput ja kuka on työturvallisuusvastaava, ja mikä on ko. työpaikan Code of Conduct eli millaista käytöstä töissä odotetaan. Koulutukset alkavat "yhteisten sääntöjen laatimisella" kuin ala-asteella, eli kirjoitetaan tauluun, miten käyttäydytään: kohteliaasti, otetaan muut huomioon, ei puhuta päälle, jne.

Huom, tietenkin riippuu työpaikasta, eli kyllä villin lännen mallejakin on, joissa käytännöt muuttuvat päivästä riippuen eikä kukaan tiedä, kuka vastaa mistä - ja päälle huutaa se, jolla on kovin ääni.

Omassa toimistossani on varoituslappu varoituslapun päällle, eli varo kiehuvaa vettä (kuumavesihanasta), muista venytellä ja pitää taukoja, ota yhteyttä tukinumeroon tai ammattiliittoon, jos koet olevasi stressaantunut, kiusattu tai muuten uupunut, jne. Muista kysyä kollegalta, miten tällä menee, muista tukea muita työtehtävissään, ja niin pois päin.

Käytännössä näitä lappuja ei muista lukea eikä niitä huomaa arjessa. Tai näin luulisi. Silti, huomaan omasta ja muiden käytöksestä, että ohjeiden läsnäolo painuu alitajuntaan ja vaikuttaa siihen, miten muita kohtelee.

Tietenkin aussitavat ovat perua laajemmasta kulttuurisesta mallista, jossa odotetaan tiettyä, kohteliasta käytöstä ja toisaalta siitä poikkeavaa (eli tylyä, aggressiivista, tms.) ei siedetä. Kuitenkin, sanat rakentavat maailmaa ja ilmapiiriä. Näiden odotusten ja oletusten jatkuva takominen kalloon muistuttaa alitajuntaa, että tätä odotetaan.

Manipulointia, holhousta vai sivistyneen yhteiskunnallisen ilmapiirin ylläpitoa?

Valistuskampanjat töissä ovat oma suosikkini, vaikka monet pitävätkin niitä rahan- ja ajanhukkana. Australiassa toimii tuhansia hyväntekeväisyysjärjestöjä milloin minkäkin asian korjaamiseen, ja monet näistä tekevät yhteistyötä julkissektorin kanssa: työntekijät lahjoittavat rahaa tietyn partnerijärjestön keräyksiin. Oman työpaikkani tämänvuotinen partneri on Lääkärit Ilman Rajoja - järjestö, jolle minunkin palkastani menee parikymppiä kuussa, vapaaehtoisena suoralahjoituksena palkanlaskennan järjestämänä.

Partnerijärjestö, samoin kuin monet muut, käyvät työpaikoilla puhumassa toiminnastaan ja aiheesta, jota yrittävät muuttaa tai parantaa maailmassa. Meille on esitelty mm. opaskoiria kouluttava järjestö, Punaisen Ristin veripalvelu, eturauhassyöpäjärjestö, diabetesjärjestö, CP-vammajärjestö, kystinen fibroosi- järjestö, aboriginaalien asemaa parantava järjestö ja mitähän vielä.

Toisin sanoen työntekijöitä kohdellaan kuin koululaisia, joille käydään esitelmöimässä kuin yläasteen huumevalistuskampanjoissa. Holhoavaksi tulkittava asenne saattaa ärsyttää, mutta itse olen sitä mieltä, että tiedon ja ymmärryksen lisääminen ei ole koskaan turhaa. Näin monen muun elämää vaikeuttavat tekijät tulevat suurempien massojen tietoisuuteen ja sitä kautta maailmaa muutetaan. Hitaasti, mutta varmemmin kuin ilman valistusta.

Oma työpaikkani näyttää olevan kärkikastia valistuksen yleisyydessä, mutta kyllä esim. E:n työpaikalla (kunta) on samanlaisia ajoittaisia esitelmiä, ja työpaikat kautta Australian osallistuvat hyväntekeväisyystempauksiin kuten Cancer Council-syöpäjärjestön Australian Suurimpaan Aamuteehen. Se on vuosittainen tapahtuma, jossa leivotaan vapaaehtoisvoimin kahvileipää töihin ja sillä hankitut rahat lahjoitetaan Cancer Councilille.

Enpä ihmettelisi, jos tämä kyltti on Australiasta. "Varoitus, tässä kyltissä on terävät reunat, älä koske kyltin reunoihin! Ps. silta on poikki."

Talvi Perthissä eli sisälle jäätyy

Talvi on taas Perthissä ja täällä on kylmintä neljään vuoteen: Perthissä kävi yöpakkasella 0.7 asteen verran ja syrjemmällä eli Perthin kukkuloilla elohopea hipaisi jopa puolitoista astetta pakkasen puolella. Tämä ei kuulosta paljolta, mutta kaupungissa, jossa ihmiset ovat tottuneet +20-45 lämpötiloihin, kaikki alle kymmenen plusasteen on uutismateriaalia. Ja nollakelit sitäkin enemmän.

Ensimmäisenä vuotena Perthissä talvi oli järkytys ja shokki kylmän sisälämpötilan vuoksi. Olen tästä ennenkin kirjoittanut ja jokainen Australiassa asuva suomalainen on samasta valittanut vähintään kymmenen kertaa aussivuosiensa aikana, mutta kertauksen vuoksi ja uusille lukijoille: täällä ei harrastettu talojen eristämistä juuri lainkaan, ja paremmat eristykset ja tiiviimmät ikkunat näyttävät olevan viimeisen vuosikymmenen juttu. Sitä vanhemmissa taloissa falskaa ja vetää joka raosta, esim. oven alta, kun kynnys ei sitä kunnolla tuki, tai ikkunoista, joita yksinkertainen lasi ei jaksa lämmittää.

Asuminen uudessa kerrostaloasunnossa on paljastunut erittäin energiatehokkaaksi lämmityksen ja ilmastoinnin osalta. Kyllä meilläkin ilma viilenee yöllä, mutta lämpiää taas pian aamulla, kun nappaa ilmastoinnin lämmitykselle viideksi minuutiksi. Sitten tarkeneekin tupakeittiö-olkkarissa oleilla. Enää ei ole tarvinnut turvautua aiempien asuntojen konsteihin, eli kannettava sähkölämmitin mukaan vessaan aina siellä asioidessa; retkeilyyn sopivat fleecevaatteet monikerroksisina päällä sisällä, jne. Normipyjama ja huppari riittävät aamupalloiluun, mitä nyt välillä joutuu huopa päällä keittämään kahvia, kun lämmitin vielä lämmittää.

Tosin tänä aamuna käytin pikaisesti myös hätämetodia eli uuni päälle viideksi minuutiksi, sitten luukku auki, jotta tarkenin keittää kahvit keittiössä.

Näin 5+ vuotta aussilassa on vaikuttanut niin, että sisätiloissakin tuntuva vuodenaikojen vaihtelu on itse asiassa mukavaa. Ikuinen kesä alkaa - käsittämätöntä kyllä - kyllästyttää, jos ei koskaan koe mitään muuta. Perthin talvi on kylmimmillään kuin Suomen lokakuu ja ihan riittävän talvista ja pimeää näin Suomen talvea enimmäkseen inhoavalle (pimeyden takia). Päivänvaloa riittää talvellakin 11 tuntia, eli kun herää ennen seitsemää, ehtii hyvin pyydystää kaikki valonsäteet, joita päivästä irtoaa, vaikka pimeä laskeekin jo iltakuudelta.

Ausseille on edelleenkin suuri ihmetyksen aihe, miksi suomalainen ei pidä kylmästä. Heidän logiikkansa menee jotenkin niin, että jos on johonkin aina tottunut, kai siitä myös pitää tai ei ainakaan välitä. Selitän kerta toisensa jälkeen, että ei se kylmyys sinällään, vaan sisällä palelu, jota ei Suomessa käytännössä koskaan tapahdu. Sellaista taloa ei olekaan, jossa ei olisi lämmitystä, triplaikkunoita ja kunnon eristystä. Täällä puolestaan Salvos eli Pelastusarmeija kerää parhaillaan rahaa, jotta vähävaraiset saisivat lämmitettyä taloaan talven yli ja kodittomat jonkun suojan. Sähkö ja kaasu eivät ole halpoja, kun tupa vetää joka raosta niin, että lämmitysdollarit hukkautuvat harakoille.

Australiassa on laki, jonka mukaan sähköfirmat eivät saa katkaista sähköjä (ja lämmitystä, jos sähköllä), jos asiakas on todistetusti vähävarainen. Silloin pitää tarjota alennusta, valtion tukia, maksusuunnitelmaa jne. ja näitä siis itsekin työkseni valvon. Sen sijaan kaasun ei katsota olevan elintärkeä elementti, mikä on hieman ristiriitaista, kun monilla liesi toimii kaasulla, vesi lämpiää kaasulla, ja lämmittimenä voi olla kaasulämmitin.

Kaasu on sähköä halvempaa, joten kaasulämmittäminen olisi parempi vaihtoehto, kun on rahasta pulaa. Kaasulaskuihinkin saa osavaltiolta avustusta könttäsumman kerran vuodessa, mutta läheskään kaikki eivät tästä tiedä, vaikka kaasufirmoilla onkin velvollisuus asiasta kertoa, jos asiakas on todistetusti vähävarainen. Kaikki eivät halua paljastaa, etteivät rahat riitä - nähtävästi etenkin eläkeläisille on kova paikka hakea apua tai tunnustaa, että tiukilla ollaan.

Asuminen on yleisesti ottaen niin kallista Perthissä, että etenkin näin talvella huomaa, miten paljon kodittomia kaduilla on. Siksipä itsekin Salvoksen keräykseen osallistuin, koska mielestäni lämpimässä suojassa nukkuminen on osa perustavanlaatuisimpia ihmisoikeuksia fyysisen koskemattomuuden ja peruselintarpeiden täyttämisen ohella.

Viikonloppuisin eli kotona ollessa lämmitämme asuntoa pitämällä parvekkeen ovea auki, josta aurinko mukavasti porottaa sisään. Toinen tärkeä kikka on pitää kaikkien huoneiden ovet kiinni, jotta vain olkkaria täytyy lämmittää. Sekä aukoa ruoka- ja astiakaappien ovia mahdollisimman vähän, sillä uskomatonta kyllä, kaappeihin kehkeytyy kylmää ilmaa ja se virtaa sieltä ulos kuin jääkaapista, kun ovia aukoo. Ei ehkä koko huoneen lämpötilaan vaikuta, mutta tuntuu ikävältä, kun itse paistattelee lämmittimen hehkussa ja kurkottaa kahvikuppia häkellyttävästä kylmänhohkakaapista.

Kun siellä Suomessa ensi kerran tuskailette helteiden tai pakkasten kanssa, muistakaa, että siellä pääsee mihin tahansa sisätilaan sopivaan lämpötilaan suojaan, milloin vain. Kaikkialla ei sisätila auta :)

Parveke talviaamun auringossa. Tänään, kuten yleensä, on mukava poutasää. Lämpötila +7-9  aamusta ja iltapäivästä luokkaa +15-18 auringonpaisteesta riippuen. 

Ystävämme lämpöpuhallin puhaltamassa sänkyyn, että tarkenee nukahtaa.

Pyöräpuolue, eläinoikeuspuolue vai ampujien puolue?

Australiassa on meneillään vaaliviikonloppu ja tänä vuonna oli ensimmäinen kerta, kun minäkin sain äänestää Australian kansalaisena. Joten tässäpä ihmettelyä, miten toisen maan (kuin Suomen) äänestäminen tapahtuu ja miten paikat jaetaan. Ei nimittäin ole ihan itsestäänselvää ja Wikipedian vilkuilusta huolimatta en ole täysin kärryillä, miten systeemi oikein toimii.

Alkajaisiksi, Australiassa äänestetään edustajia edustajainhuoneeseen (House of Representatives) ja senaattiin. Suomessahan äänestetään eduskuntaan ja sieltä keskuudesta nousee sitten hallitus sen perusteella, mikä puolue pääsee vaalivoiton perusteella hallitusta muodostamaan. Edustajainhuoneessa on täällä 150 jäsentä ja senaatissa 76, joihin kumpaankin äänestetään henkilöitä erikseen, vaikkakin yhtä aikaa. Käynnissä on toisin sanoen kahdet vaalit. Ei siis mene niin, että noista 150:sta valitaan 76 senaattiin, vaan ehdolla ovat eri ihmiset kumpaankin ja yhteensä populaa parlamentissa on 226.

Tämä Brittilästä tuttu ala- ja ylähuoneajattelu ei ole vieläkään itselleni auennut eli mikä on tarkalleen edustajainhuoneen ja senaatin tehtävien ero. Ainakin lakiehdotusten tulee läpäistä kumpikin huone ennenkuin niistä tulee lakeja.

Suomalaiselle hämmentäväksi homman tekee se, että senaatti ei ole hallitus, vaan erillinen elin edustajainhuoneen rinnalla. Käsittääkseni hallitus tulisi muodostaa pelkästään edustajainhuoneen jäsenistä, joiden työtä senaatti sitten valvoo. Ilmeisesti ei kuitenkaan ole kiellettyä tai kirkossa kuulutettua etteikö senaattori voisi olla ministeri (tästä nimittäin löytyi debattia vuodesta 1891 lähtien netin syövereistä).

Hallituksen saa muodostaa se puolue, joka voittaa vaalit, eli saa kasaan uskottavimman porukan määrältään 76, jotka voivat onnistuneesti eli vähiten riitaisesti hallita. Australia on käytännössä kaksipuoluemaa, vaikka pieniä puolueita onkin olemassa ja jokunen niistä on jalan oven väliin saanutkin sekä senaattiin että edustajainhuoneeseen.

Puolueita olisi tänä vuonna ollut valita esimerkiksi Australian Pyöräilijäpuolue, Eläinten oikeudet - puolue, Metsästäjät ja Kalastajat - puolue, Terveys - (eli rokotusvastaisuus)puolue, Seksipuolue (libertaari- eli rajoittamattoman yksilönvapauden puolue), Uusiutuvan Energian Puolue, Taidepuolue (jota äänestin, mm.) sekä liuta yhden ihmisen nimen ja persoonan ympärille koottuja puolueita, kuten Bob Katter, Glen Lazarus, Nick Xenophon jne.

Äänestäminen ja ääntenlasku on suomalaiselle hämmentävää, ellei peräti turhauttavaa seurattavaa. Täällä nimittäin ei äänestetä vain yhtä henkilöä, vaan kaikki omassa osavaltiossasi senaattiin ehdolla olevat pitää pisteyttää paremmuusjärjestykseen. Samaten edustajainhuoneeseen saa valita 6-12 henkilöä, mahdollisesti enemmänkin, riippuen mihin kohtaan äänestyslipuketta numeroitaan piirtelee. Lipuke on nimittäin kaksiosainen ja jos numeroi keskiviivan yläpuolelta, valitaan vain 6 ruutua, mutta jos numeroi keskiviivan alapuolelta, täytyy valita vähintään 12. Älkää kysykö miksi. Käytännön ero on, että viivan yläpuolelle annetut äänet painottuvat puoliväkisin vanhoille isoille puolueille, kun taas viivan alapuolelle annetut äänet tuovat pienpuolueita näkyviin.

Äänestyslippu on kuin kebabtilauslista, jossa jokaisen ehdokkaan vieressä on lokero, joka numeroidaan. Numero 1 suosikille, siitä alenevassa järjestyksessä numeroon 12 asti, keitä haluaisi edustajainhuoneeseen lähettää. Nähtävästi ihan jokaisen lokeron, joita on eri määrä eri osavaltioissa riippuen ehdolla olevien puolueiden määrästä, saisi numeroida, eli jopa 30-40. En kuitenkaan itse uskaltanut alkaa 13:sta eteenpäin piirtelemään, kun en ihan varma tästä ollut ja mieleeni oli jumahtanut tuo luku 12.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaiki 6-12 parlamenttiin pääsevät. Joka vaalipiiristä eli kaupunginosasta tai kunnasta pääsee "jumalten kukkulalle" vain yksi, eniten ääniä saanut ehdokas. Ääntenlaskussa huomioidaan ensin first preference eli kelle on annettu numero 1, sen jälkeen joka ikinen preferointi lasketaan ja jotenkin painotetaan. Kaiken huipuksi puolueet lahjoittavat toisilleen ääniä, eli jos oma ehdokas ei pääse parlamenttiin, tämän äänet "testamenttautuvat" jollekulle sovitulle toisen puolueen ehdokkaalle.

Nämä diilit eivät aina ole julkisia, ja esim. Vihreiden kannattajalle on todella turhauttavaa tietää, että vasemmisto ja oikeisto saattavat testamentata ääniään toisilleen, eli mieluummin "veriviholliselleen" kuin Vihreille, koska kumpikin perinteinen puolue pitää Vihreitä kaksipuoluejärjestelmää häiriköivänä oudokkina.

Kaikkein kummastuttavin piirre aussiäänestyksissä on, että kannatusprosentti ei näytä korreloivan saatujen paikkojen kanssa. Esim. vihreillä on tällä hetkellä 10% kannatus, mutta vain yksi paikka tulossa. Seuraavaksi suurimmalla mikropuolueella, NXT:llä (ei meinaa Next vaan Nick Xenophon Team) on 2% kannatus ja myös yksi paikka tulossa. Vasemmistolla (Labor, "Demarit") on ensisijainen kannatus 35% luokkaa, mutta paikkoja tiedossa n. 65 eli lähes puolet.

Toinen hämmentävä elementti on, että oikeisto on itse asiassa kolmen puolueen kokoelma, jotka kaikki kampanjoivat erikseen, mutta ne lasketaan yhtenä puolueena ääntenlaskussa. Näistä Liberals ("Kokoomus") on suurin n. 28% kannatuksella, mutta sillä on aina siipinään Liberal National Party ja National Party, eli jotakuinkin "Keskusta" ja "Kristilliset". Yhdessä niiden kannatus on n. 42%.

Suomalaiselle ei aukea, miksi esim. Keskusta ei voisi tehdä yhteistyötä Vasemmiston tai Vihreiden kanssa, mutta ei vain voi. Sellainen vaihtoehto ei ole koskaan edes pöydällä, että nämä pienemmät puolueet lyöttäytyisivät yhteen muodostamaan hallituksen. Ja oikeistoblokki ei edes pahimmissa painajaisissaan voi sietää Vihreitä. Ei ihmekään, ettei kaksipuoluejärjestelmän heiluri koskaan murru, kun ajattelu on niin luutunutta, vallassa voi olla vain joko Kokoomus tai Demarit ja muut nähdään lähinnä rakkikoirina räksyttämässä ympärillä - siitä huolimatta, että tänäkin vuonna 23% kansasta äänesti jotain muuta puoluetta kuin Kokoomusta tai Demareita. Tämä 23% kannatus ei kuitenkaan juuri missään näy, kun itse parlamenttia muodostetaan.

Kaksipuoluejärjestelmän ärsyttävyys korostuu siinä, että kampanjointi on lähes aina syyttelevää ja jopa mustamaalaavaa. Oikeiston jokainen mainos kiljuu "Vasemmisto sitä ja tätä negatiivista, he ovat sodassa meitä kaikkia vastaan, älä usko Vasemmiston valeita!" ja Vasemmiston vaalimainoksissa tietenkin muistutetaan jokaisesta Oikeiston takinkäännöstä, lupauksen pettämisestä jne. Eli kukaan ei tunnu kampanjoivan omat hyvät puolet ja ideat edellä, vaan toistaan mollaten. On peräti vaikea tietää ilman eri tutkimusta, mitä kumpikin tarkalleen ottaen vaalilupauksinaan ehdottaa, kun pääasia on tuo toisen morkkaus.

Vaalit olivat eilen, tulos ei ole vieläkään tiedossa, eikä ilmeisesti varmistu ennen tiistaita juuri tuon monimutkaisen äänestystavan vuoksi. Suomalainen miettii hämmennyksissään, että miksei ole vain yhtä lappua per vaalit, joihin piirretään isolla se numero, jonka haluaa. Simppeliä ja tulos saadaan joka kerta samana iltana.

Koska äänestyslippu on monimutkainen, puolueet jakavat äänestysohjeita kannattajilleen vaalipaikan pihalla. Eli miten kannattaisi numeroida, jos haluaa suosikkipuolueensa pallipaikalle. Kuvassa edustajainhuoneen vaalilipukkeesta osa.

Tässä puolestaan senaatin äänetyslipun kuva ja ohjeet Vihreiden kannattajille, miten äänestetään. Jokainen puolue antaa eri järjestyksen numerointiin. 

Äänestäminen on pakollista Australiassa ja siksipä vaalipaikoille kertyykin jonoja, jopa 40-50min. En ihan tajua, miksei paikkoja ole joka niemessä ja notkossa hommaa nopeuttamaan. Oma äänestyspaikkani oli Perthin valtuustotalo.

Tämänhetkinen tilanne puoluekannatuksen suhteen: oikeistoblokki lievässä johdossa, vasemmisto kannoillaan, vihreät kaukana perässä yhdellä paikalla, vaikka kannatusta on 10%. Eijummarra. 

Kääntöpuolia - maanmuuton opettavaisuuksia

Kirjoitin viimeksi listausta parhaista ja hankalimmista puolista ulkosuomalaisena. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa huomioita siitä, mitä ei tule ajatelleeksi, kun päättää ryhtyä maanmuuttajaksi. Mikäli harkitset uuteen maahan muuttoa, näistä pohdiskeluista voi olla hyötyä jo ennakkoon tiedostettuina.

Monenmonet blogipostaukset pitkin internetiä on kirjoitettu ikävästä, pitkistä matkustusajoista ja niiden hinnoista, miten kaipaa sekä omaa kotiympäristöä, läheisiä ihmisiä, tuttuja ruokia että tuttuutta ylipäätään, joten nämä jätän vähemmälle. Sen sijaan tällaisia huomioita on kertynyt omaan muistojen arkkuun/arkistoon, joita en ollut ennakoinut:

Positiiviset ja negatiiviset yllätykset mamuna

Kaikkia ei voi suoraan luokitella joko-tai, koska opettavaisuuksissa on hyvät ja huonot puolensa.

Miten paljon itse kypsyy ihmisenä. Tietenkin minun on mahdotonta sanoa, paljonko ja mihin suuntaan olisin muuttunut siirtyessäni kaksikymppisyyden puolelta kolmikymppisyyteen ihan vain Suomessa pysytellen. Mutta uskallanpa arvata, että aika paljon enemmän perspektiiviä ihmiselon kirjoon on yleisesti kertynyt näin planeettamme pitkin poikin matkusteltua ja sisältäpäin toisiin kulttuureihin tutustumalla.

Olen nykyään paljon vähemmän tuomitseva ja johtopäätöksiin hyppäävä kuin viisi vuotta sitten. Otan esimerkiksi muiden huonon käytöksen tai huonon kohtelun minua kohtaan paljon vähemmän henkilökohtaisesti, sillä syitä siihen voi olla monia ja empatia (tietenkin tiettyyn rajaan asti) on yleensä hedelmällisempi ymmärtämistapa kuin kosto, kauna tai syyllistyminen. Toisaalta uskallan puolustaa rajojani vankemmin eli en anna muiden vaikuttaa elämääni negatiivisesti tai suuntiin, joihin en halua mennä.

Sanalla sanoen olen enemmän balanssissa ja zen kuin Suomesta lähtiessäni, millä asialla ei toki välttämättä ole Suomen kanssa tekemistä, mutta maasta- ja maahanmuuton ja sen tuomien ongelmien ylittämisen kanssa hyvinkin. Jos siis kaipaat tyynempää, rennompaa ja itsevarmempaa versiota itsestäsi, sellaisen saat kasvatettua lähes taatusti matkustelun tai maanmuuton sivutuotteena.

Tietoa on maailmassa valtavasti, mutta suomenkielelle siitä päätyy vain osa. Nyt kun elämäni tapahtuu englanniksi, tajuan, millainen uskomaton voimavara sujuva kielitaito on. Englanti ei toki ole ainoa suurkieli, jota kannattaa osata, mutta kyllä maailman uutiset, tapahtumat ja tieto avautuvat aivan eri tavalla ulottuville kuin pelkkää suomea puhuessa.

Toki Suomessakin asuessa voi englantia opiskella ja osata jopa hyvin, mutta kyllä itselleni tuppasi olemaan hivenen ponnistus lukea englanniksi, etenkään mitään kovin pitkää tekstiä, kun elämä muuten tapahtui suomeksi. Englanniksi kommunikointi oli verrattain vaivalloista, kun suomeksi ajatellut asiat piti kääntää erikseen englanniksi - sen sijaan, että ajattelisi suoraan englanniksi, kuten nyt.

Huomaan "täältä maailmalta" käsin, että suomalaisille saakka tihkuva tieto monestakin maailman tapahtumasta on YLEn ansiokkaista valistus- ja tiedostusponnisteluista huolimatta melko pinnallista ta joskus jopa puolueellista (eritoten talousasioista puhuttaessa). Jos ei jaksa tai pysty lukemaan pitkiä, monimutkaisia artikkeleja englanniksi vaikkapa maailmanpolitiikasta tai taloudesta, ei välttämättä saa käyttöönsä kuin yhden näkökulman, sen kulloinkin Suomessa vallalla olevan. Vaikka harva asia maailmassa on täysin vailla vaihtoehtoja, poliitikkojen lujasta "ei ole vaihtoehtoa" jankutuksesta huolimatta.

Maanmuton yksi kääntöpuoli siis on havainto, että tietoa on tarjolla paljon enemmän ihan kaikesta kuin koskaan voi käsitellä - lähestulkoon mikään ei ole mustavalkoista, ehdotonta tai päivänselvää.

Lahjakkuutta on maailmassa rajattomasti eikä lahjoja voi välttämättä asettaa paremmuusjärjestykseen. Kun tutustuu uusiin ihmisiin uusista kulttuureista, avautuvat silmät myös uusille ajattelutavoille, kuten moneen kertaan todettua. Eri maissa arvostetaan erilaisia asioita ja tätä kautta myös suomalaisille ominainen/rakas, suoraviivainen insinöörijärki ei olekaan ainoa tapa olla älykäs, viisas, lahjakas tai luova.

Esimerkiksi ranskalaiset näyttävät rakastavan taidetta, kulttuuria, historiaa ja tiedettä aivan omiin sfääreihinsä, ja Pariisissa sijaitseekin maailman suurin tiedepuisto Parc de la Villette, mahtavien kulttuurinähtävyyksien Louvren, Versailles´n, Notre Damen ym. lisäksi. Australialaiset puolestaan näyttävät arvostavan rennon nokkelaa, värikästä ja leikkisää taidetta ja (pop)musiikkia, mikä ei aurinkoisen kengurumaan porukalta ole yllättävää. Onko suomalaisen synkkä huonostimenee-elokuva- ja kirjallisuusgenre sitten syvällisempää tai viisaampaa kuin aussien lallallaa-meno? Ei, se on vain erilaista, kumpuaa eri asioista ja täyttää eri tarpeita.

Jos sinusta tuntuu, etteivät kykysi tule tarpeeseen tai ole arvostettuja Suomessa, ehkä "syypää" et olekaan sinä. Maailmalta taatusti löytyy maita ja kaupunkeja, joissa juuri sinun osaamistasi ja lahjojasi tarvitaan!

Rasismi ja hyväksikäyttö. Olen siitä onnellisessa asemassa oleva ihminen, että minua ei ole koskaan kiusattu koulussa, töissä tai muuallakaan, eikä minulla ole näin ollen aiempaa käsitystä siitä, miltä tuntuu, kun eristetään porukasta tai katsotaan alaspäin. Kun valkoisena länkkärinä muuttaa toiseen pääasiassa valkoiseen länkkärilään (Suomesta Australiaan), ei edes tule ajatelleeksi, että edessä voisi olla minuun kohdistuvaa rasismia.

Mitään rajua tai vakavaa en olekaan kohdannut, mutta alkuvaiheessa mamuna joutuu enemmän tai vähemmän silmätikuksi tai pahnanpohjimmaiseksi. Ansioluettelo ja työkokemus eivät vakuuta, koska ovat eri maasta. Aksentti paljastaa, että olet ulkkari, eli ehkä hieman tyhmä tai hidas, et ainakaan täysin true blue Aussien veroinen. Aasialaiset kaverini saavat joskus (onneksi harvoin) niskaansa sellaista kuraa kadulla että huhhuh, eli valitettavasti rasisteja löytyy tästäkin muuten hyvin toimivasta monien kulttuurien yhteisestä maasta.

Vastaantulijoista suurin osa on ystävällisiä tai edes neutraaleja, mutta niitäkin on, jotka yrittävät käyttää hyväksi uutta tulijaa, joko rahallisesti, fyysisesti tai muuten. Gumtree- nettitori on täynnä erilaisia työpaikkailmoituksia ja farmityölupailuja, joista osa on rehtiä kamaa, osa silkkaa huijausta.

Tyttönä/naisena on tottunut siihen (ikävä kyllä), että vieraiden kanssa kannattaa olla varuillaan missä maassa vain, mutta myös pojat/miehet voivat joutua kummallisiin kynsiin. E:n kautta olen kuullut useammankin tarinan häneen ja hänen ulkkarituttuihinsa kohdistuneista hyväksikäyttöyrityksistä, joissa esim. vuokranmaksua on pyydetty seksipalveluina.

Tämä ei varmasti ole mikään Australian yksinominaisuus, vaan maasta kuin maasta löytynee niitä, joiden mielestä on ihan ok yrittää hyötyä untuvikoista. Sydney Film Festivalilla esitettiin juuri dokumenttielokuva, jossa kuvataan kahden suomalaistytön kokemuksia outback-baarin työntekijöinä. Helppo on arvata, millaista asennetta he saivat osakseen perähikiällä. Eli varovaisuutta kannattaa matkassa olla, ja myös itseluottamusta sanoa ei ja peräytyä mistä tahansa diilistä, jos asiat alkavat lipsua alamäkeen.

Huijaaminen. Tämä liippaa hyväksikäyttöä, mutta on epäsuorempaa. Suomessa on tottunut luottamaan toisiin ja uskomaan, mitä kerrotaan. Harva valehtelee vasten naamaa, etenkään virallisissa yhteyksissä eli kaupantekijäisissä, vuokranantajana tms. Täällä olen joutunut useammankin kerran setvimään joko itseen tai muihin kohdistunutta huijausta, tai vähintäänkin vedätysyritystä, jossa vuokralaisen tai asiakkaan oikeuksia jätetään kertomatta tai suoranaisesti vääristellään.

Ausseilla on toisaalta ihailtava, toisaalta rasittava tapa uskaltaa puhua bullshittiä pokerinaamalla. Joskus tämä on kätevää (etenkin silloin kun pitää puolustaa omia oikeuksiaan tai esimerkiksi hakea työpaikkaa, ja omien kykyjen tai tietomäärän pumppaaminen isommaksi on hyvä juttu). Monesti tämä on pelkästään rasittavaa, kun minkä tahansa kaupan tai bisneksen asiakaspalvelija vedättää joko siksi, ettei tiedä, ei halua/jaksa etsiä tietoa, halua paljastaa pomolleen ettei tiedä, tai ihan vain vanhanaikaisesti haluaa nyhtää sinulta rahaa.

Joku kuukausi sitten esimerkiksi autoimme naapuriamme, nuorta kiinalaistyttöä, joka oli vasta saapunut maahan eikä siten tiennyt oikeuksiaan - ja oli kävelevä mainos sille, ettei tiedä. Hänen asuntoonsa ei tullut ollenkaan kuumaa vettä eikä lieden kaasu ollut kytketty päälle. Kun hän tuli itku silmässä kysymään meiltä, mitähän pitäisi tehdä, ohjeistimme vankasti pysymään tiukkana vuokra-agentin kanssa ja vaatimaan palvelut, jotka vuokraan kuuluvat. Kylmä suihku ja kylmän ruuan syöminen joka työpäivän päälle kun ei ole täyden vuokran arvoista...

Tyttö ei ensin uskaltanut "nostaa haloota", mutta lopulta lähes parin viikon odottelun ja peräänsoittelun jälkeen - agentti kun ei kuulemma voinut "tehdä mitään" - hän ohjeemme mukaan ilmoitti napakasti agentille, että kantelee asiasta kuluttajasuojaan. Kappas kappas, kaasu ja vesi menivät päälle heti seuraavana aamuna. Kun muita ulkosuomalaisia kuuntelee, ulkkareiden huijaus tuskin on aussien erityispiirre, vaan tätäkin tapahtuu kaikkialla - oletettavasti myös Suomessa.

Jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, tai käänteisesti, liian pahalta ollakseen totta, kysele neuvoja muilta niin laajalti kuin pystyt: todennäköisesti joku kanssamamu on jo törmännyt samaan ja pystyy neuvomaan, miten tästä eteenpäin.

Miten kodin käsite voi laajeta. Ensimmäiset pari vuotta Perthissä olivat enemmän tai vähemmän totuttelua, ja henkistä heittelehtimistä uutuuden auvosta kulttuurishokin ja byrokratian loukkoihin. En siis mitenkään taianomaisesti tiennyt vuodesta 2011 lähtien, että tässä on pitkäaikainen kotini. En myöskään voi (vielä tai vieläkään) sanoa olevani ehta aussi - tuskin sitä tulen koskaan olemaan, tai pikemminkin, miten edes määritellään ehta aussi? Mutta en ole enää ns. normisuomalainenkaan.

Olen onnekkaassa tilanteessa nyt, kun minulla on kaksi yhtä läheistä kotimaata, joiden luonto, näkymät, ilmasto, kulttuuri ja ihmiset ovat kummassakin omalla tavallaan ja omilla vahvuuksillaan äärimmäisen tärkeitä ja rakkaita.

Olen koko elämäni tuntenut itseni irralliseksi kiertolaiseksi sikäli, ettei yksikään kotiseutu ole muodostunut niin rakkaaksi, etteikö sieltä voisi lähteä/muuttaa pois. Nyt olen tajunnut, että olen ajatellut kotiseudun liian kapeasti ja paikallistavasti aiemmin. Jos kotoisuuden tunteella mittaa, kotini ei ole tietty talo tai kaupunki, vaan kotejani ovat kaksi mannerta - Eurooppa ja Australia.

Home is where your heart is - koti siellä missä sydän.