Sinne ja takaisin eli Pemberton - Albany - Busselton osa I

Huh, jälleen onnellisesti kotona! Takana neljä päivää ja lähes 1300 kilometriä vuokra-autoilua pitkin Western Australian rannikkoa, tutkimusalueenamme South West eli kaakkois-WA. Varsinainen matkakertomus seuraa pian, kunhan ehdin hieman jäsennellä kuvia ja ajatuksia. Nyt muistiin päällimmäisiä hajahuomioita.

Tähän mennessä on tullut opittua, että WA:n osavaltio koostuu autiudesta. Koko osavaltiossa on yksi iso kaupunki, Perth puolellatoista miljoonalla asukkaallaan. Rannikolla täältä etelään on muutama pienempi kaupunki, kuten matkakohteemme Bunbury n. 32 000 asukasta, Busselton n. 15 000 asukasta ja Albany n. 35 000 asukasta. Perthistä pohjoiseen löytyisivät Geraldton n. 39 000 asukasta, sekä Karratha ja Broome, molemmissa n. 12 000 asukasta. Lisäksi on viljalti pienempiä, asukasluvultaan muutamasta sadasta muutamaan tuhanteen - kyläsiä. Kuten numeroista näkyy, WA on erittäin vähäväkistä seutua ja tässä useamman Euroopan maan kokoisessa osavaltiossa asuu yhteensä vain parisen miljoonaa WA:laista alias sandgroperia eli hiekanhaparoijaa. Osavaltion pohjois- ja keskiosat ovat enimmäkseen erämaata ja aavikkoa. Rannikko Perthistä etelään on idyllistä maaseutua, kumpuilevassa maastossa vuorottelevat viinitarhat, puutarhojen ympäröimät maatilat sekä lehmä-, hevos-, ja lammaslaitumet. Lisäksi näimme kerran ison lauman kenguruita yhdellä laitumella. Epäselväksi jäi, kasvattaako joku kenguruita vai olivatko roo't ihan kutsumatta hiippailleet lehmien aitaukseen laiduntamaan, kengutkin kun syövät ruohoa - mitä vihreämpää, sen suositumpaa. Golfkenttien ruoho on näköjään kengururuohojen aatelia.

Tavanomainen ajonäkymä etelässä, Busseltonista Albanyyn.

WA:n etelärannikko Manjimupista Albanyyn (ja varmaan pidemmällekin, mutta tänne asti pääsimme tällä kertaa) on tiheän karrimetsän peitossa. Karri-, marri- ja tinglepuut ovat jättimäisiä, jopa yli 60 metriä korkeita valtavan jykeviä ja suorarunkoisia erilaisia eukalyptuspuita. Korkeus on aika hyvin hanskassa, sillä kiipesimme yhteen aivan latvaan asti. Pembertonissa luonnonpuistossa on kolme kiipeilijöille tarkoitettua jättipuuta - alkujaan metsäpalon tähystyspaikkoja -, joiden runkoon on avuliaasti isketty terästankoja spiraalimaisiksi tikapuiksi aina latvan näkötasanteelle saakka. Aussien asenne turvallisuuteen on melko mutkaton. Mitään muita turvajärjestelyjä puuhunkiipeäjille ei ole, kuin puolapuita kattava harva metalliverkko, joka ehkä hidastaa putoamista, jos ote terästangoista lipsahtaa. Kiipeilypuut ovat luonnonpuistossa, jonka portilla on metsänvartija. Itse puuta ei kuitenkaan valvo kukaan, vaan kaikki kiipeily on puhtaasti omalla vastuulla. Amerikassa puulle pääsisi yksi kerrallaan, metallinpaljastimen kauttakulun ja alkometriin puhalluksen, vastuuvapautuslomakkeen allekirjoituksen, turvavaljaiden päällepukemisen sekä pitkällisen varoituslistan lukemisen [älä kiipeä, jos olet a) raskaana, b) huonokuntoinen, c) sydänvikainen, d) kärsit korkean paikan kammosta, d) kärsit huimauskohtauksista jne jne.] jälkeen. Täällä puu olla törröttää metsässä ja jos maassa seisoskelu ahdistaa tai uhkarohkeus vaivaa, puuhun vaan. Ja mehän kiipesimme. Huikaisevat näköalat metsän yli silmänkantamattomiin palkitsivat tikkailla kikkailun moninkertaisesti! Kiipeäminen meni yllättävän nopeasti (ehkä 7 min suuntaansa), mutta 61 metriä ylös ja toiset alas käytännössä kohtisuoraan saivat kyllä reidet aika tukkoon pariksi päiväksi. Ei rapakuntoisille.

Tyvestä puuhun noustaan. Bongaa kiipeäjät.

WA ei ole mikään shoppailuparatiisi, sillä kaupat menevät useimmissa paikoissa kiinni iltakuudelta. Ruokaakaan ei saa - etenkään pikkukylissä - enää iltakahdeksan jälkeen. Meillä olikin tarpeellisena hätävarana läjä erilaisia maustetonnikalapurkkeja, hedelmäsoseita, pillimehuja ja mansikkarasioita. Ja tietysti Supa IGA-ruokakauppaketjusta löytyvää hollanninlakua eli salmiakkia. Pitkäksi venyneen lauantai- ajopäivämme pelasti Jewel-intialaisravintola, kun puoli kymmeneltä Busseltoniin saavuttuamme etsimme epätoivoisina iltapalaa. Jo sulkemassa olevan paikan ylen ystävällinen tarjoilija järjesti meille take away - tandoori chickenit ja naanleivät, ja vielä kaupan päälle pappadumit eli sipsinmakuiset, rapeat ohuenohuet leipäset. Oi onnea!

Autoilijoiden kannattaa muistaa, että myös huoltoasemat menevät useissa paikoissa kiinni iltakuudelta, eli jos vessahätä tai bensantarve iskee viisi yli kuusi, edessä on pulma ellei katastrofi. Vessapaperirulla autossa auttaa ainakin psykologisesti, tosin ei bensatankin vajeeseen. Kannattaakin varautua ennakkoon ja myös pitää bensamittarin viisari tarkkaan silmälläpidon alaisena etenkin illan ja yön lähestyessä. Bensa-asemia on tiheimmilläänkin ehkä 50 kilometrin välein, joten joka kadunkulmassa on turha odottaa kipaisevansa ostamaan huoltikselta hodaria. Vessat huoltoasemilla ovat tyypillisesti ulkona, siis huoltoaseman takana erillisessä pikkurakennuksessa huussimaisesti. Vessat ovat pääasiassa siistejä ja yleensä aina maksuttomia. Itse kuitenkin lähestyn vessaa aina kunnoittavan maltillisesti, jotta ehdin bongata mahdolliset hämähäkit ja muut ötyt riittävän matkan päästä, ja joko liiskata ne (yleensä en uskalla), väistää niitä tai vaihtaa vessakoppia, jos valinnan varaa on.

Koska en tykkää hämähäkeistä enkä halua niiden esilläoloa edistää, mieluummin kuva luonnonpuiston väriloistosta.

Aurinko nousee täällä ennen kuutta, mikä helpottaa aikaista heräämistä ja tien päälle lähtöä. Tosin helpottaisi vielä enemmän, jos ikkunan taakse ei kerääntyisi jo pari tuntia ennen auringonnousua erilaisia äänekkäästi piippailevia ja huilulurittelevia lintuja. Linnunlauluun on tietenkin ihana herätä, mutta mieluummin kuudelta kuin neljältä. WA:n ilta puolestaan alkaa seitsemältä auringon laskiessa, ja yö maantiellä läpitunkemattoman metsän keskellä on lähes saman tien pitch black, sysipimeä. Taskulamppu on kannattava autoilukaveri odottamattomien tilanteiden varalle, myös kartanlukuun, jos ei halua häiritä kuskia sisäkattovalolla. Tievalaistusta on vain kaikkein isoimmilla teillä ja kaupunkien/kylien tuntumassa, suurin osa ajomatkasta suoritetaan auton valokeilojen varassa. Nopeusrajoitukset ovat poikkeuksellisen anteliaita minusta, sillä ei oikein tee mieli ajaa 110km/h umpipimeässä, kun tie mutkittelee ja polveilee kumpuilevan metsämaaston halki, puista syöksähtelee tasaisella syötöllä eteen korppeja ja pöllöjä, ja tiellä voi milloin vain hyppiä mitä vain sammakosta kenguruun. Toisaalta en ole missään nähnyt yhtä kirkasta ja lumoavaa tähtitaivasta. Kaupunkien valosaaste on kymmenien, ellei satojen kilometrien päässä, ja tähtien läpikotaisin pilkuttama taivas hohtaa maagista tummaa sinisyyttä tottumani mustan avaruuden sijasta.

Iltanäkymä kohti Albanya näköalakukkulalta.