Pemberton - Albany - Walpole - Busselton, matkapäiväkirja

Nyt siihen lupaamaani matkakertomukseen. Kävimme tutkimusmatkailemassa pitkin WA:n koillisrannikkoa 20.-23.10. Kuten tuli aiemmin mainittua, autoreissu sisälsi erityisen paljon, no, autoilua. Hauska on ollut huomata, että osa tämän giganttisen maan vakioasukkaista eli paikallisista pitää kummallisena, että meitä kiinnostaa ajella tuntikaupalla ympäriinsä päästäksemme katsomaan mm. puita, kiviä, kallioita ja merenrantaa. Etenkin, kun rantaa on Perthissäkin. Suomalaisena on kuitenkin yllättävän tottunut pitkähköihin välimatkoihin, koska sukulaisia ei näe koskaan, jos ei ole valmis ajamaan 3-5 h suuntaansa. Ja Lappia ei näe koskaan, jos ei ole valmis ajamaan +10 h.

Aluksi yleishuomioita. Täällä majoitus on minusta kalliimpaa kuin Suomessa, sillä siellä olen usein onnistunut varaamaan hyvän hotellihuoneen hyvällä aamupalalla hintaan 80e/vrk. Täällä sadalla dollarilla saa enintään motellihuoneen, eli siis sellaisen, joissa amerikkalaisleffojen tahattomasti takaa-ajetuiksi tai kidnappajiksi päätyneet sankarit yöpyvät matkakumppaninsa tai kaappaamansa naispoliisin kanssa. Aamupala ei tavallisimmin kuulu motellihuoneen hintaan. Motellikokemustemme perusteella huoneet ovat yleensä perussiistejä ja hiljaisia, joskin hieman nukkavieruja ja jokseenkin epämuodikkaita. No, pieni haitta. Aamupalan puute on suurempi pulma, jos ei tykkää lähteä liikkeelle tyhjin vatsoin. Tosin aamupalaa saa lähes joka kahvilasta, eli ei ylipääsemätön kriisi. Jos oikein tuuri käy, saattaa hintaan $120-140/vrk löytyä bed&breakfast eli tavallisesti jonkun yksityisen omassa kodissaan tarjoama majapaikka, hintaan normaalisti sisältyy lämmin englantilainen aamiainen eli pekonit, munat, nakit, paahtoleivät, yleensä myös jonkinsortin buffetti eli muroja, jugurttia, hedelmiä, ja tietysti mehua + kahvi tai tee.

Ensimmäinen pysäkkimme oli Pemberton, jota mainostetaan idylliseksi kyläksi, mutta nähdäkseni mikä tahansa muukin kylänen matkan varrella oli ihan yhtä idyllinen. Idyllinen tarkoittaa tässä yhteydessä, että kyläkeskusta on vehreä ja sijaitsee tiiviisti pääkadun varressa sekä koostuu ainakin osittain kauniista vanhoista puutaloista, ja vain vähäiseltä osin moderneista peltihalleista ja muista rumuuksista. Pembertonia ympäröi luonnonpuisto, josta löytyvät ne pari postausta aiemmin kuvailemani kiipeilypuut, eli ex-metsäpalontähystyspuut. Luonnonpuistossa on myös luontopolkuja, joita ehdottomasti kannattaa kiertää edes lyhyempien reittien (noin kilometrin) verran. Polkuja olisi myös 5-10 km pituuksilla, sekä tosivaeltajille Bibbulmun Track, yksi maailman pisimpiä vaellusreittejä. Pembertonin kautta kulkeva Track ulottuu Perthin reunamilta Kalamundasta aina Albanyyn asti, matkaa kertyy 1000 km. Tapasimme juurikin kiipeilypuun juurella noin viisikymppisen miehen, joka oli jalkaisin matkalla Trackin päästä päähän. Hän oli lähtenyt Perthistä pari viikkoa aiemmin ja ennakoi olevansa perilla Albanyssa parin-kolmen viikon päästä. Kova kaveri.

Pembertonin luontopolulta. 

Tällaisia kaijoja pyöri luonnopuistossa, päästivät puolikesyinä metrin-parin päähän kuvaamaan. Lintuja ei saa ruokkia, ettei niistä tule häiriköitä. 

Seuraavaksi porhalsimme Albanyyn, jota varten olisi ehdottomasti kannattanut varata useampi päivä, nyt jouduimme puristamaan käyntimme yhden vuorokauden mittaiseksi. Albany muistuttaa mielestämme todella paljon Pohjois-Norjan Tromssaa. Kumpikin pikkukaupunki koostuu kauniista, tunnelmallisista vanhoista taloista ja kapeista kaduista, ja kumpikin kaupunki sijoittuu aivan merenrantaan, rannasta ylöspäin kohoaville kukkuloille. Jopa Albanyn satamarannassa sijaitseva upouusi, moderni teräksinen kokous- ja tapahtumakeskus toi mieleen Skandinavian arkkitehtuurin. Albanyn liepeiltä löysimme puolivahingossa valtavan hienoja käyntikohteita, mm. Risto bongasi motellimme respassa postikortista kuvan kivimuodostelmasta, jota lähdimme onnistuneesti jäljittämään. Löysimme Torndirrup-luonnonpuiston, joka on Albanysta etelään työntyvällä niemellä. Niemen etelärannalla on uskomattoman upeita, karuja meri- ja rantakalliomaisemia. Päänähtävyydet ovat kivimuodostelmat The Natural Bridge eli Luonnonsilta, sekä The Gap eli Kuilu. Kallioranta näiden ympärillä on itsessään huumaavan kaunis ja ehdottomasti käymisen arvoinen. Kallioilla on syytä olla varovainen, sillä esimerkiksi kymmeniä metrejä syvästä Gap'istä pärskyy vettä melko tyynelläkin säällä jopa katsomotasanteelle saakka - rannalla on joskus sattunut onnettomuuksia, kun uteliaat turistit ovat kurkkineet liian lähellä kallionreunaa ja yllättävä jättiaalto on pyyhkäissyt mereen. Seurasin sydän kurkussa, kun pari uhittelevaa nuorta miestä esitti toisilleen muka hyppäävänsä mereen kallionkielekkeeltä. Typerämpää temppua on vaikea keksiäkään, sillä meri pieksää tipahtajan muussiksi kallioon ja sieltä ei ylös pääse, sillä mitään pelastusköysiä tai muita apuvälineitä ei rannassa ole saatavilla. Turistien suosimalta kalliolta jatkoimme matkaa samalla niemellä pariin hiljaisempaan paikkaan, mm. unenomaisen Frenchman Bayn rannalla saimme olla ihan kaksistaan, samoin karulla Stony Hill'illä eli Kivikukkulalla: nummikasvillisuuden ympäröimällä kalliolla seisoo siellä täällä pyöreitä, hioutuneita parimetrisiä kiviä, kuin siirtolohkareita tai jättiläisen pelikuulia. Olen ennenkin ihmetellyt, miten hiljaista aivan tunnetuimpien turistireittien vieressä on - useimmat tuntuvat kiertävän laput silmillä ne kuuluisimmat kohteet, ja unohtavat, että ihan lähellä voisi olla jotain vähintään yhtä ihmeellistä.

Albanyn keskusta, näkymä satamaan ja merelle päin.

Torndirrupin luonnonpuistosta, rantakallioita. Näille rannoille saapuivat koko WA:n ensimmäiset eurooppalaiset asuttajat, brittisotilaat 1826 estääkseen ranskalaisten aluevaltaustavoitteita.

Risto matkalla kohti Gap-kivimuodostelmaa.

The Gap, Kuilu, kymmenien metrien korkuinen kallionsola. Kuvasta ei valitettavasti hahmotu meren valtava voima, kun näin tyynelläkin säällä aallot pärskähtävät metrien korkeuteen.

Kallioiden sylissä.

The Natural Bridge eli luonnonsilta. Kivisilta on muodostunut vuosimiljoonien mittaan meren hiomana.

Karua kauneutta.

Näkymä Stony Hill'iltä. 

Stony Hill'in pusikoissa.

Hiekan peittämät puuportaat Frenchman Bayn unelmarannalle, turkoosin veden ääreen.

Liian pikaisen Albany-visiitin jälkeen suuntasimme kohti Walpolen kuntaa ja Treetop Walk'ia eli Puunlatvakävelyä. The Valley of the Giants - eli Jättiläisten laaksossa sijaitseva luonnonpuistokohde oli se alkuperäinen syymme lähteä ajamaan etelään, mutta matkalla paljastui, että kaikki muukin näkemämme oli vähintään yhtä hyvä syy. Jättiläisten laaksossa valtavien erilaisten eukalyptus- eli karri-, marri- ja tinglepuiden latvustoon on rakennettu metallinen riippusiltakierros, jolla kävellen pääsee tutustumaan metsänäkymiin yläilmoista käsin. Korkeimmillaan silta kulkee noin 40 metrissä, eli peräti 20 metriä matalammalla, kuin Pembertonin kiipeilypuun näköalatasanne. Siispä sillalla kuljeskelu ei pahemmin korkeuden puolesta huimannut. Näköalat ovat upeat, ja kokemus yleisesti ottaen hieno, vaikka siltareitti onkin lyhyempi (ehkä n. 400 m) kuin olin alunperin kuvitellut. Sillat heiluvat jonkin verran tuulessa ja etenkin muiden kävelijöiden (pahimmillaan juoksijoiden) askelten alla, eli kannattaa varautua henkisesti. Selvisi ainakin, miksi elokuvissa kanjoneita ylittävien köysi- ja puusiltojen käyttäminen pelottaa roolihahmoja. Samassa paikassa on myös lyhyt luontopolku maassa puiden katveessa, joka kannattaa ehdottomasti kiertää. Metsässä on upeita värikkäitä villikukkia ainakin näin keväällä eli lokakuussa, lisäksi maassa ja puissa näkee villejä pikkulintuja lähietäisyydeltä. Kuulemma paras aika vierailla olisi aamulla, jolloin linnut ovat eniten liikkeellä ja äänessä. Huomasin metsässä kävellessämme, että kaikki tuoksuu paljon miedommalta kuin suomalaisessa metsässä. Ei erityisemmin tunnu karikkeen tai mullan tuoksua, havujen tuoksua ei tietenkään ole lehtimetsässä, myöskään kukat eivät tuoksu juuri lainkaan. En tosin tiedä, ovatko tuoksut vahvempia märällä säällä, kuten Suomessakin.

Treetop Walk'in sillalla, ehkä 20-30 metrin korkeudessa.

Terässillat pujottelevat latvustossa.

Metsänpohjaa peittävät hennot, värikkät villikukat.

Jättiläisten laakson puut ovat nimensä mukaan jättimäisiä. Monien tyvessä on sienten, hyönteisten ja tulipalojen aiheuttama onkalo, joka ei kuitenkaan monisatavuotisten puiden elämää pysäytä.

Viimeinen vierailukohteemme oli Busselton, josta meillä ei ollut erityisempiä odotuksia, oli lähinnä yöpysäkki seuraavan päivän kotiinajoa varten. Miten väärässä olimmekaan. Busselton on viehättävä pikkukaupunki, tosin ei kannata vierailla sunnuntaina (kuten me), kun kaikki paikat ovat kiinni. Käveleksimme aamulla katselemaan rantaa ja satamaa, ja tadaa, siellähän olikin yllättäen yksi retkemme kohokohta. Olimme aiemminkin kuulleet paikasta, mutta unohtaneet tyystin, missä kaupungissa nähtävyys tarkalleen ottaen olikaan. Rannassa sijaitsee Busselton Jetty, kaksi kilometriä pitkä laituri, joka jatkuu rantahiekalta suoraan merta kohti. Laituria pitkin liikennöi minijuna, ja laiturin päällä junalla ajelu kohti meren ulappaa on absurdiudessaan upeaa. Laiturin päässä on meriobservatorio eli meren alle rakennettu katselu"torni", jonka ikkunoista näkee meren elämää. Etenkin näin sukeltamista koskaan harrastamattomalle kokemus on mahtava, vaikka ikkunat ovatkin verrattain pieniä ja näkymät ovat vain pieniä välähdyksiä merenalaiseen maailmaan. Laiturin pylväiden suojissa, meriobservatorion naapurina, elää runsaita kalaparvia ja koralli- ym. merieläväyhteisöjä. Merimaisema ei ole niin värikäs ja eksoottinen kuin Perthin meriakvaariossa AQWAssa, mutta aitoudessaan ihmeellinen. Kaikkiaan matka onnistui jopa yli odotusten, koska näimme paikkoja ja asioita, joita emme osanneet odottaakaan. Anun matkat suosittelee kierrosta, täydet viisi tähteä ja lisäpeukku päälle.

Junamatkalla merelle.

Busseltonin meriobservatorio, meren alle laskeutuvat kierreportaat.

Observatorion ikkunasta.

Observatorion ikkunasta, ohi leijailevat kalat.

Busselton Jetty koko mitassaan, kuva ilmakuvasta observatorion seinältä.