Mitä Suomesta saa sanoa?

Olen nyt blogannut täältä Aussilasta reilut puolitoista vuotta ja silloin tällöin kuulen puskaradion kautta - ja nyt ensimmäisen kommenttiboksin kommentinkin sanoin -, että asenteeni Suomea kohtaan vaikuttaa negatiiviselta. Tällaista havaintoa on hyvä hieman pureskella.

Aloitin blogin matkapäiväkirjana itselleni ja sukulaisille, niinkuin varmaan kaikki ulkomailla asumisesta bloggaajat. Tein jo alussa tietoisen valinnan, että haluan blogini olevan tietolähde, mutta se on sitä hauskalla tai ainakin omien kokemusteni värittämällä tavalla, ei wikipedian mallinen faktaloota. Tarkistan tiedot, joita täällä välitän, joten uskallan sanoa, että 90% varmuudella blogistani saa kohtuullisen luotettavan alkuaskeleen tiedonetsinnän jatkamiselle - mikään viisuminhakuautomaatti tämä ei tietenkään ole, eli blogipostausteni pohjalta ei vielä omaa hakemustaan valmiiksi saa. Toinen valinta oli, että kerron omista tuntemuksistani kohtuullisen avoimesti (en tietenkään kaikkea, mutta sen verran, että elämää täällä on helpompi ulkopuolisenkin seurata ja ymmärtää), mutta läheisistä kertomisen rajaan pois. Koska pistän itseäni tässä aika lailla likoon, otan itselleni myös oikeuden muodostaa ja kertoa mielipiteitäni - tämä ei ole toimittajan artikkelikokoelma eikä uutisnippu, vaan palanen minun subjektiivisesta elämästäni.

Kolmas valintani oli, että blogini idea on vertailla Suomea ja Australiaa niistä näkökulmista, jotka tässä matkan varrella esille nousevat. Tämän yritän toteuttaa mahdollisimman avoimin silmin, ilman alkuasetelmia, ilman oletusta siitä, että Suomi on Australiaa parempi maa TAI Australia on Suomea parempi maa. Miten voisi edes sanoa parempi, kun kumpikin maa on ihan omanlaisensa? Erilaisia ovat monessa suhteessa, mutta kumpi olisi se parempi - mikä otetaan mittariksi? Toki ymmärrän, että paikoin sarkastinen huumori ja lyhyen blogipostauksen vaatima tiivistäminen ja asioiden mustavalkoistaminen kuulostavat joskus asenteellisilta - puoleen tai toiseen. Mutta kuka meistä pystyy olemaan aivan tieteellisen neutraali oman elämänsä kuvailussa, ja onko tällainen koneellisen kylmä neutraali lähestyminen sitten kiinnostavaa luettavaa? Itse rakastan tarinoita ja tarinoissa on aina sankari ja pahis. Oman elämäni tarinoissa Suomi on välillä sankari ja välillä pahis, näkökulmasta riippuen! Itseäni myös kiinnostaa kovasti muiden ulkosuomalaisbloggaajien kuva Suomesta ja harmikseni useimmat seuraamani bloggaajat eivät tästä paljoa kirjoita, kuin enintään Suomessa käyntien aikana/jälkeen. Minulle Suomi ja suomalaisuus avautuvat ihan uudella tavalla (niin hyvässä kuin huonossakin) matkan päästä tarkasteltuna ja nyt kun on viimein tilaisuus vähän kauempaa omaa kotimaataan tutkia, sehän on vain mahtavaa.

Suomalaisten yleisasenteessa itseäni vaivaa erityisesti se, että kaiken pitäisi mennä kuin Sininen ja Valkoinen-laulussa. Jukka Kuoppamäen laulu on kirjoitettu Rostockin laulukilpailuun v. 1972 ja siinähän lauletaan, miten kertoja ei halua tuoda esille köyhyyttä ja kurjuutta vaan kaiken kauniin. Minusta on harmillinen ja jopa vaarallinen asenne, että suomalaiset aidosti uskovat Suomen olevan maailman paras maa. Epäkohtia ei suostuta näkemään, koska johan meillä on kaikki maailman parhaiten. Entäs jos ei olekaan? Entäs jos voisi vielä parantaa? Entäs jos voisimme olla maailman paras maa, jos uskaltaisimme tunnustaa, että vikojakin on? Luulen, että maan pienuus ja väestön homogeenisyys vaikuttaa siihen, että rakentava kritiikki otetaan kauhean henkilökohtaisesti - jos arvostelet meitä, arvostelet minua, et joitakuita tuntemattomia. Suomessa on paljon potentiaalia ja tukahduttavaksi joskus kääntyvä yhteishenki voisi olla se valtava etu, joka kannattelisi kaikkia pinnalla. Samassa veneessä-asenne. Ikävä kyllä se samassa veneessä-asenne tuntuu vääntyvän joskus niin päin, että samaan veneeseen mahtuvat vain samanlaiset ja ne loput (ulkkarit, erilaiset, työttömät, muuten vain pirtaan sopimattomat) voivat sitten uida perässä, mieluiten poispäin.

Huomasin jo kahdella aiemmalla 'ulkomaan keikallani', että suomalaisia yleisesti kiinnostavat ulkomaiden asiat ja elämä ulkomailla, mutta useimmiten vain, jos se korostaa Suomen paremmuutta. Toisten maiden ja kulttuurien tapoja ihmetellään ja ihastellaankin, mutta enimmäkseen päivitellään. On nekin italialaiset... entäs Kreikka, siellä vasta kaikki onkin poskellaan? Mutta Meksiko, sinne en lähtisi. Amerikkalaiset ne vasta hulluja ovat jne. Voi ollakin ja osittain, mutta onko nyt ihan varmasti niin, että mistään muualta ja kenenkään muiden tavoista ja asenteista emme voi oppia mitään, vaan me jo tiedämme kaiken, osaamme kaiken, olemme parhaita ja kaikkien yläpuolella? Ei pahalla, mutta minusta tämä on tilastollisesti yhtä todennäköistä kuin ajatus, että kaikki universumin elämä on keskittynyt maapallolle. Universumi on pikkuisen iso paikka nimittäin.

Minä viihdyn täällä Perthissä erinomaisesti ja se varmaan välittyy tästä blogistakin. Mutta toden totta arvostan MONIA asioita Suomessa ja kaipaan niitä, kuten nyt vaikkapa kierrätys, ekologisuuden arvostaminen ja ylipäätään säästeliäämpi asenne elämässä. Perthissä eletään 80-lukua edelleen sikäli, että kuluttaminen on siistein asia maan päällä ja mitä enemmän tienaat ja kulutat rahaa, sitä 'onnistuneempi' tai menestyvämpi tyyppi olet. Pitää olla hieno auto, iso talo, uudet vaatteet ja uusia laitteita ja pelejä ja vehkeitä. Olen tässä viime aikoina pohdiskellut oman asunnon ostoa ja voin heti kärkeen todeta, että vaikka saisinkin miljoonan dollarin lainan, jättäisin ottamatta. Miltsi kuluisi kuitenkin helposti täkäläiseen omakotitaloon tontteineen. Mutta kuluisi sitten loppuelämäkin sen maksamiseen ja varmaan jälkeläistenkin elämästä hyvä pala. Monia täkäläisiä koko elämän mittainen velkaantuminen ei huoleta yhtä paljon kuin minua, ja tunnen itsekin useampia, joilla luottokorttivelka paukkuu lähempänä kymppitonnia ihan vaan vaateshoppailun tuloksena. Eihyväntähen. Suomalaista maalaisjärkeä tähän hieman mukaan, kiitos.