Rotto sijaitsee Perthin satamakaupunginosasta Fremantlesta parikymmentä kilometriä suoraan avomerelle päin ja se on suosittu luonnonpuisto ja pieni lomakeidas. Vaikka Rotto on puolella miljoonalla vuosittaisella kävijällään Perthin seudun suosituimpia nähtävyyksiä, olen itse onnistunut asumaan Perthissä yli kolme vuotta käymättä paikan päällä. E sen sijaan on visiitin tehnyt pariin otteeseen työn takia.
Jo sata vuotta sitten luonnonpuistoksi julistetulla entisellä vankilasaarella ei saa asua pysyvästi, eli myös työntekijät tekevät puolituntisen lauttamatkan suuntaansa joka päivä. Hotellityöntekijät oletettavasti yöpyvätkin.
Puikulainen Rotto on 11 kilometriä pitkä ja 4,5 kilometriä leveä. Lautta Fremantlesta tuo turistit saaren koillisnurkan lauttasatamaan. Satama-alueella sijaitsevat saaren muutamat kaupat, kahvilat ja pikku hotellit. Muuten saari on lähestulkoon rakentamatonta, hyväkuntoisina pidettyjä asfalttiteitä lukuunottamatta.
Rotto on etenkin kesäisin ja koulujen loma-aikoina pullollaan väkeä, ja se on näkökulmasta riippuen legendaarinen tai pahamaineinen abien (year 12) koulunpäättäjäisten juhlimispaikka. Näin keskitalvella saari on mainion hiljainen, ja suurimman osan ajasta pyöräilimme luonnonpuistomaisemissa ihan kaksistaan.
Rottolla ei ole autoja muuten kuin saaren työntekijöille (puistonvartijat, poliisi). Saaren oma turistibussi löytyy. Rottolle saavutaan joko lautalla tai omalla veneellä: venepaikkoja on ympäri saarta upeissa poukamissa. Nähtävästi saarelle pääsee myös pienkonekuljetuksilla, jos pätäkkää löytyy.
Liikkuminen tapahtuu omin jaloin, pyörällä tai em. bussilla. Pyörä on kaikista suosituin menopeli. Oman pyörän saa tuotua lautalla, mutta säästövinkki tämä ei ole. Pyörävuokra maksaa $30/päivä eli reilut 20€. Pyörän tuonti maksaa ihan saman verran ($15 suuntaansa).
Lähdimme lautan kyytiin Fremantlesta, eli ajoimme ensin junalla Freoon Perthistä. Perthin lautat olivat loppuunmyytyjä, mutta Freosta mahduimme vielä kyytiin. Lauttoja kulkee noin yksi tunnissa aamuisin, ja takaisinpäin yksi tunnissa iltapäivisin. Rottolla voi myös yöpyä, jos ei säikähdä kalliita WA:n hotellihintoja. Meille päivän hinnaksi tuli lauttalippuineen, Rotton pääsymaksuineen sekä pyörävuokrineen hintaa $100/hlö eli noin 75€.
Saaren ympäri pyöräilylle kertyy mittaa 25 kilometriä ja 10 km enemmän, jos polkee aina West End- niemenkärkeen saakka, kuten me teimme. Rottolle tullaan pääasiassa katsomaan saaren kotoperäisiä quokkia; kesäisin myös uimaan, sekä muuten vaan nauttimaan luonnonrauhasta ja WA:n yleensä mahtavista ilmoista. Meille sattui keskitalven kunniaksi tihkuinen, pilvinen sää, joka ei kylläkään itseäni haitannut. Kivempi puskea pyörällä menemään koleassa säässä kuin paahtavassa helteessä. Olin sitäpaitsi varustautunut goretex-takilla, hanskoilla ja kaulahuivilla.
Saavuttuamme Rottolle lähdimme saman tien pyöräilemään kohti West Endiä sisämaan halki. Tunnelma oli surrealistinen.
Ensimmäinen mielikuva oli 1950-luvun Skotlanti.
Matalan tuuhean pensaikon peittämää kumpuilevaa nummimaisemaa kaikkialla, kukkuloiden raoista pilkahtelee tummana lainehtiva meri. Saaren keskellä, kapean maantien päässä korkealla, kohoaa valkoiseksi kalkittu vanha majakka. Missään ei näy ketään, satunnaisia vastaantulevia pyöräilijöitä lukuunottamatta. Välillä taivaalta kantautuu lähestyvän ja ohilentävän pienkoneen putputus. Tuuli tuivertaa sitkeästä aluskasvillisuudesta esiinpuskevia käppyräisiä kelopuita.
Muuten täysi hiljaisuus.
Ja me kaksi etenemässä pyörillä harmaan ja vihreän sävyillä kirjotun loputtoman varvikon halki, tihkua aavistelevan pilvimassataivaan alla.
Koska en ole käynyt Skotlannissa enkä 50-luvulla, ihmettelin mielleyhtymääni, kunnes muistin. BBC:n brittisarjat. Sydämen Asialla. Sieltähän ne maisemat. Toinen esiin putkahtava mielikuva etenkin siinä tihkusateessa on Suomen Lappi. Hiekkarannat puolestaan ovat kuin muuallakin WA:ssa. Upeita.
Poljimme sinne ja takaisin neljässä tunnissa, kuvauksellisilla paikoilla pysähdellen. Pidemmästi pysähdyimme pariin otteeseen syömään eväitä kauniissa maisemissa. Ensimmäinen tauko meni hieman harakoille fiilistelymielessä, sillä majakkakukkulalle kertyi tusina muutakin turistia.
Meluavia kiinalaisia.
Kiinalaisissa ei ole muuta vikaa kuin se, että he eivät tunnu ymmärtävän luonnonrauhan päälle. E ja minä valokuvasimme ympärillä levittäytyviä maisemia, tuulenpieksemistä näkymistä nauttien, kun kiinalaiset parkkeerasivat ympärillemme penkeille ja räväyttivät saman tien iphoneistaan soimaan top 20 Kiinan poppihittiä, kaikki kovaan ääneen jutellen ja osa mukana laulaen.
Saman ilmiön koimme Kiinan-lomallakin. Kun paikalliset saavuttivat nähtävyyden, he kytkivät välittömästi puhelimen kaiuttimet täysille poppia soittamaan, Kiinan muurin ihailua rytmittämään. Hetken rauha ja hiljaisuus on nähtävästi Kiinassa tarpeeton ja yliarvostettu ilmiö.
Seuraava tauko myöhemmin iltapäivällä sen sijaan onnistui ihan nappiin. Löysimme hiljaisen poukaman rantakallioiden välistä, minikokoisen paratiisirannan täynnä valkoista hienoa hiekkaa. Ei yhtään ketään muuta missään. Sinne väliaikainen leiri, kalkkikivipaasien väliin turkoosina lainehtivan meren äärelle. Eväsleivät ja mandariinit maistuivat kuninkaiden aterialle.
Päivän ensimmäiset - ja monet - quokat näimme palattuamme takaisin kyläkeskustaan. Siellähän ne vekkulit pompahtelivat. Missäpä muualla, kuin turistien tiputtamia murusia kyttäämässä. Tai ihan kädestä ojennettuja herkkupaloja napsimassa.
Quokkia ei saisi syöttää, kuten ei mitään muitakaan villieläimiä, jotta nämä eivät liikaa tottuisi ihmisiin ja oppisi ihan avuttomiksi ruuanhankinnassa. Mutta kun edessä tuijottaa kanin ja kengurun risteytykseltä näyttävä rotanhäntäinen karvapallo, on aika vaikea kieltäytyä antamasta yhtään mantelia tälle nappisilmälle, jonka mielestä mantelit ovat mannaa taivaasta.
Quokat mutustelivat myös maahantippuneita kukan terälehtiä, joten parin mantelin jälkeen siirryimme tarjoamaan näitä poimimiamme luonnontuotteita siinä pelossa, että quokat saavat muutenkin liikaa energiaa turistien eväskasseista.
Rottnest-nimi tarkoittaa rotanpesää hollanniksi, sillä ensimmäiset eurooppalaispurjehtijat luulivat quokkia jättirotiksi. Eivät vissiin ihan läheltä näitä pompahtelevia pikku otuksia nähneet.
Ennen lautalle paluuta istuskelimme vielä hetken kahvilan terassilla, minulle kahvia ja E:lle gojimarja-kaakao-kookospirtelö, kuin sulanutta herkkujäätelöä! Miksi otin pelkän kahvin... Terassille seuraksi ilmaantui ensin riikinkukko, sen jälkeen ilmeisesti poikasta kantanut quokka (pussi näytti olevan pullollaan) ja heti pöydästä noustuamme armeija korppeja ja lokkeja kuppejamme tutkimaan.
Quokat vaikuttavat huolestuttavan kaikkiruokaisilta, sillä yksi ihailemamme quokka pongahti matalan kivimuurin päälle ja lipitti hyvällä halulla sen pinnalta tuoreet linnunkakat.
Quokkia pomppii kyläkeskustassa kaikkialla ja niitä näkee monta yhdellä silmäyksellä, eli niitä ei tosiaankaan tarvitse etsiä. Ne myös päästävät lähelle ruuan toivossa, mutta eivät näköjään tykkää silitysyrityksistä, eli pingahtavat saman tien kauemmas. Lähikuvia quokista saa varmasti jokainen saarella kävijä, eli vastine rahalle on taattu.
Rottnestin tähti ja saaren nimen antaja, quokka. |
Vuokrapyörä, yllättävän hyvin rullaava menopeli. |
Taivaanrannassa kajastava Perthin keskusta, n. 20 kilometriä meren yli itään. |
Venepoukamassa on vain yksi vene. Loput ovat haamuveneitä, veneen muotoisia kiviä. |
Tämä on se linnunkakansyöjä. Vitamiineja ja hivenaineita, arvaan. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!