13.12.2014

Ranskalainen anoppi

Identiteettikriisi. Ei riitä, että olen suomalainen Australiassa, nyt on vielä ranskalaistuminenkin edessä. E:n äiti muutti meille maanantaina pariksi kuukaudeksi - kuten viime joulunakin -, ja jos kansalaisuuden saaminen olisi kansallisruokien syömisestä kiinni, puhuisin jo sujuvaa ranskanmaata.

Madame E rakastaa kokkausta ja aina töistä tullessani pöydällä odottelee kulho oliiveja kera aperiitivin, jotta päästään ruokapöytään vaihtamaan kuulumiset. Ruokailu ei ole hetkessä ohi, vaan alkujuomaa (alkoholia tai -holitonta) nautitaan ainakin tunti, sitten aletaan kokkaamaan aiemmin valmisteltua ruokaa, syödään toinen tunti, ja jutellaan vielä lasillisen, jälkiruuan ja/tai juustolautasen äärellä tunti. Yhteensä minimissään. Toisin sanoen illastamiseen käytetään nimensä mukaisesti koko ilta.

E itse on edelleen reissussa ja palaa vasta ensi viikolla, joten ruokaseurueemme on ollut Madame E, E:n kaksi veljeä ja minä. Toisen veljen tyttöystävä (uusi ja järkevä vs. kultakala-ex) on myös ollut työn takia poissa Perthistä, joten koko poppoolla tapaaminen on vielä edessä. Eilen kumpikin veli oli omissa menoissaan, joten illallispöytää miehitimme Mme E ja minä kaksistaan - ruokaa tietysti oli tehty neljälle, ainakin.

Itse olen kömmäyttänyt jo parikin kardinaalivirhettä, jotka kohtelias Mme E puuttumatta ohittaa.

Ei näin #1. Älä sorki juustolautasta väärään aikaan, se on jälkiruoka. Tein saman mokan viime vuonnakin, enkä silti muistanut, missä mennään. Minulle juusto on leivänpäällistä tai enintään piknik-tarjoiltavaa, ei ruoka sinällään. Ei varsinkaan jälkiruokaa, jonka kuuluu olla makeaa. Niinpä loogisesti päättelin, että jos juustoa on grilliruokien kylkiäisenä, siitä sopii suolapalana aloittaa. Mme E ojensi häkeltyneenä veitsen, kun aloin tonkia valkohomejuustopakettia auki pihvien käristymistä odotellessa. "Ai sinä siitä aloitat...". Onnellisena hotaisin parit suupalat, ennenkuin mieleen muistui E:n ohje viime vuodelta: juusto on viimeinen, ei ensimmäinen syötävä.

Ei näin #2. Älä valittele nälkää ennen kuin ruoka on valmista, koska emäntä joutuu silloin tarjoamaan sinulle hätäevästä puolivalmiista ruokalajikokoelmastaan. Normaalisti syön heti töistä tultuani, enkä näin yhtäkkiä yllättäen totu pari tuntia myöhempään ruokailuun. Kun yritin napata kaapista välipalaa ruokaa odotellessani, Mme E tyrkkäsi eteeni lautasellisen tabouleh'ia (kuskus-kevätsipuli-tomaatti-sitrusmehu-korianterisalaatti), jota oli juuri viimeistelemässä. Tabouleh oli tarkoitettu toiseksi lisukkeeksi papu-tomaatti-höystön rinnalle. Nyt pilasin sommitelman syömällä lisukkeet ennen pääruuan valmistumista.

Toisaalta, olen Mme E:n kanssa hyvissä väleissä, koska aidosti kiitollisena syön kaikkia hänen ruokiaan ja tykkään niistä. Rouva valitteli aiemmin, että pojat ovat unohtaneet, miten ollaan ranskalaisia, koska eivät jaksa vetää koko neljän ruokalajin illallista samaan tapaan kuin kotona (kasvuikäisinä) asuessaan. Itse noudatan - periranskalaista - asennetta, että kaikkea syön, mutta pienen annoksen. Näin pääsee nauttimaan kaikista mauista, mutta ei illan päätteeksi räjähdä eikä jouluna päädy vahingossa kinkuksi kaikessa rasvantirinässään.

Mitään kevyttuotteita ei ranskalainen keittiö tunne, eli ehtaa kermaa, voita ja oliiviöljyä sen olla pitää. Puna- tai valkoviinilasillinen päälle, rypälelajin mukaan valittu tietenkin.

En tiedä, millaista elämä olisi aivan aidon ranskalaisanopin kanssa. Mme E nimittäin on kotoisin Englannista, mutta on asunut kaksi kolmasosaa elämästään Ranskassa. Kaksikielisyys ja kaksikulttuurisuus takaa sen, että ymmärrämme toistemme kielikömmähdyksiä, yritteliäisyyttä sekä sinnikkyyttä sopeutua, pärjätä ja oppia. Myös pikkuerheet ohitetaan olankohautuksella - toisesta kulttuurista tullut ei voi mitenkään tietää kaikkia sääntöjä, ja joka siitä herneen vetää nenään, kärsiköön itsekseen oman nenänsä kanssa.

Sivukommenttina. En tiedä, tietävätkö kaikki tämän, mutta itse opin vasta täällä Aussilassa uuden sanonnan. Englanniksi anoppi ja appi ovat mother-in-law ja father-in-law, lyhyesti in-laws. Avoparin tapauksessa puolison vanhemmat ovat (ei-virallisesti) outlaws, kirjaimellisesti lainsuojattomat. Hehheh :)

Mother-outlaw Mme E pyörittää kotona Loiren laaksossa B&B-majoitusta, ja on niin tottunut emännöintiin, että otti keittiön haltuun saman tien, pesee meikäläisenkin pyykit ja pitää muutenkin kotitalousjöötä. Eilen hän vähän pahoitteli sitä, että tällä tavalla tunkee elämäämme, kaksi kuukautta yhteisasumista kuitenkin on pitkä aika. Hänen mielestään hänen kuuluisi hyvän tavan mukaan asua hotellissa, mutta näin pitkä oleskelu ei olisi mitenkään mahdollista hotelliyöhintoja maksellen.

Itse vakuutin - sitä tarkoittaen -, että vierashuone on käyttöä varten olemassa, ja minähän tässä helpolla pääsen, kun saan kahden kuukauden gourmet-ruuat kotiin. Hyvä vaihtokauppa minusta. Dynaamisen tehomartan kanssa ei käy aika pitkäksi eikä myöskään vaikeaksi. Ei ole kauas omena puusta pudonnut, samaa energiapakkaussarjaa on myös E.
Hyvä!
Kuvituksena kuvia viime viikonlopun häistä, tai pikemminkin hetkistä ennen juhlia. Valmistelut valmiina: kakku, kukkien täyttämä piha, kukkien täyttämä koti. 



 Alla: pieni jääkaappimme niin pakatun täynnä, ettei ole moista nähty sitten viime joulun. Mme E:n käsialaa. 
 Alla: kotimme ympäriltä löytyy kauniisti hoidettuja puistoja, joissa kelpaa kävellä ilta-auringossa (kännykkä ei osaa zoomata lähimpään kohteeseen, siksi sumuinen kukka...). Ehdoton suosikkini asuinalueemme ominaisuuksista, keskustan läheisyyden ja kahviloiden ohella.


2 kommenttia:

  1. Sinulla on ihana anoppi ja hauskaa, että pystytte pitämään hyvät välit.

    VastaaPoista
  2. Onneani kiittelen, että sattui näin hyvä anoppituuri. Tiedän, ettei ole tosiaankaan itsestäänselvyys. Anopilla on ollut vaikeat välit omaan anoppiinsa lähinnä sukupolvierosyistä, eikä selvästikään halua toistaa samoja virheitä nuorempiin sukupolviin päin. Erittäin hyvä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!