14.12.2014

Äidinkieli, isänkieli, ympäristön kieli - miten kasvaa monikieliseksi?

Perthin Suomikoulun ensimmäinen lukukausi on nyt takana. Joulujuhlaa vietettiin eilen, yhteislaulun ja keksikahvittelun merkeissä, opetustuokioiden päätteeksi. Petteri Punakuono, Soihdut sammuu, Joulupukki matkaan jo käy sekä Kulkuset, kulkuset kajahtivat hienosti ilmoille varjoisessa salissa Perthin helteen paahtaessa ulkona keltaisenaan.

Laulamisesta vastasivat lähinnä aikuiset sekä säestys-cd, mutta kyllä moni lapsikin osasi sanat hienosti ja etenkin Soihdut sammuu - leikkiosuus veti lapsia "tanssilattialle". Siis se, missä laulun sanat esitetään elekielellä. Meillä isompien lasten ryhmässä vaikeaa, nopeaa tip tap tip tap tipe tipe tip tap - hokemaa harjoiteltiin ennakkoon, jotta se luistaisi yhteislaulun tullen.

Vaikkei koulua ole vielä pitkään järjestetty, itselleni mukaanlähteminen on ollut yllättävänkin antoisaa. En ole äiti, en ole emokanatyyppiä enkä myöskään koskaan ollut nukke- eli hoivausleikkien ystävä. Opettamisesta minulla on aiempaa kokemusta vain aikuispuolelta. Toisin sanoen lapset ovat minulle aiemmin olleet enemmän tai vähemmän oikukkaita markettikiukuttelijoita ja bussissa kiljujia. Osa lapsista toki on hurmaavia, suloisia ja hauskoja persoonia.

Mutta. Lähdin Suomikouluun mukaan yhteishengen ja yhteisön rakentamisen nimissä, ja kyllä kannatti. Silmät ovat avautuneet sille (ilmiselvälle tosiseikalle...), että lapset ovat yksilöitä, kullakin on oma kiinnostava persoonallisuutensa ja kullakin on annettavaa opettajalleen sekä toisinpäin. Vaikken ehkä ketään saakaan oppimaan täydellistä suomea, saan olla mukana tekemässä vanhempien/"esi-isien" kulttuurista ja kielestä elävää sekä rohkaista eri-ikäisiä lapsia kiinnostumaan taustastaan.

Mutta entäs opetus? Se onkin se kinkkinen puoli. Ryhmämme vastaava opettaja laatii tuntisuunnitelmat ja tehtävät, mielestäni ammattitaitoisesti, sekä pitää ryhmässä jöötä. Itse avustan siellä täällä, kyselen lisäkysymyksiä, välillä katkon hevosenleikkiä alkuunsa jotta lapset muistaisivat keskittyä tehtäviin, jututan lapsia suomeksi sekä autan vaikeiden sanojen kanssa.

Kieltenopiskelussa on kuitenkin se ylitsepääsemätön, puuduttavakin puoli, että se on lähes pelkästään ulkoaoppimista. Siinä vaiheessa, kun sanavarastoa rakennetaan, joka ikinen sana on opittava ulkoa synonyyminä jollekin sellaiselle sanalle, jonka jo äidinkielelläsi tiedät. Englanninkielisten lasten tapauksessa he opettelevat piiiitkiä suomalaisia yhdyssanoja napakoiden englanninkielisten ilmaisujen rinnalle kuten tonttulakki (elf hat), joululaulu (christmas carol), lumihiutale (snowflake) joulupukin muori (Mrs. Santa), lahjapaketti (gift) ja niin päin pois.

Omaa puhumistani joudun koko ajan vahtimaan, koska ei voi puhua vahvaa murretta eikä liian lyhenneltyä ja nopeaa kieltä. Suusta pääsee koko ajan kaikenlaisia huudahduksia kuten "just!" kun joku osaa oikein, vaikka pitäisi sanoa "hyvä", tai edes "juuri noin". Eikä "justiinsa nappiin jees!".

Itselläni ei edes ole selkeää murretaustaa vaan puheeni on sekoitus sieltä täältä, eri seuduilla asumisen peruja. Joten nyt joudun pitämään mielessä, että yleiskieltä, yleiskieltä - ei aivan kirjakieltäkään, koska sitäkään ei kukaan oikeasti puhu. Tavoite on kuitenkin oppia kommunikoimaan edes välttävästi, ei väittelemään tohtoriksi suomeksi.

Luonnollisesti lähes jokainen kirjain lausutaan suomeksi eri tavalla kuin englanniksi, ja on vaikea muistaa, että joulu ei ole zoolu, tai lumihiutale lymihyytäle. Lasten yritysten kuuntelu tuo mieleen - puoliksi lämmöllä, puoliksi hampaita kiristäen - omat ruotsin ja saksan tunnit, kun mahdottomalla kielellä tankattiin uudestaan ja uudestaan: "haluaisin ostaa jäätelöä, paljonko se maksaa, minulla on kolmekymmentä kruunua, kiitos ja ole hyvä, missä on pankki, rautatieasemalta oikealle ja postin kulmalta vasemmalle."

Kieltenopiskelu saa aivan uutta haastetta perheissä, joissa vanhemmat puhuvat kahta eri kieltä, joista kumpikaan ei ole englanti. Esimerkiksi omassa tapauksessamme minun puoleltani tulisi suomi, E:ltä ranska, ja Australiassa asuessa yleiskieleksi englanti. Täällä englannista tulisi se vahvin kieli, ranskasta todennäköisesti seuraava - koska meillä on ranskankielistä perhettä täällä -, ja sitkeä suomi tullee hyvänä kolmosena. Ainakin sen verran, että suomisukulaisten kanssa pystyisi kommunikoimaan.

E tosin stirs the pot eli hämmentää kattilaa/sekoittaa pakkaa toivomalla, että lapsi/lapset oppisivat espanjaa ja kiinaa näiden kielten maailmanlaajuisen koon takia. Että aikamoinen ihmelapsi ja kielinero pitäisi siis synnyttää...

Toisaalta, itse en pelkää ollenkaan, että lapsemme eivät oppisi vanhempiensa kieliä sekä ympäristön kieltä englantia. Tuskin kaikkia täydellisesti, mutta edes hieman kutakin ja yhtä kieltä sujuvasti. Lapsena aivot ovat ihmeen joustavat, ja kieliä kannattaa minusta opiskella mahdollisimman pienestä pitäen, kun tieto imeytyy aivoihin kuin magneetilla.

Muutama lisäsynonyymi tutuille sanoille tuntuu uppoavan mieleen kuin leikiten, jos niitä jatkuvasti kuulee ympärillä syntymästä saakka. Suomikoulussa huomaa, miten suomea puhumattomat lapset ymmärtävät suomea melko hyvin, sillä useimmat vastaavat aivan oikein suomeksi esitettyihin kysymyksiin, vaikkakin englanniksi.

Siinä vaiheessa, kun sanat pitää takomalla takoa mieleen teini-ikäisenä tai vanhempana parilla koulutunnilla per viikko, ei ihme, että tuloksien saaminen on vaikeampaa. Ainakin minulle itselleni oli. Ruotsia ymmärrän hyvin, saksaa ja italiaa jonkun verran, mutta mitään näistä en voi väittää puhuvani. Tiedä millaisia tuloksia olisin saanut, jos olisin jo esikouluiässä rallatellut saksaa (tai mieluummin ranskaa, näin nykyelämää ajatellen) vaikkapa kielikylpykerhossa jo ennen kouluikää.
Kotimaani ompi Australia, sekä Suomi. Perth iltavaloissaan.

4 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus, johon yhdyn 4-kielisten lasten äitinä ja isoäitinä. Jostakin olen lukenut, että monikieliset lapset kasvattaisivat niiden kielten mukana enemmän älyäkin. Meine tiedä, se lienee yksilöllistä,, sekin.

    VastaaPoista
  2. Joo itsekin olen lukenut, että ainakin alzheimerin tms. hankaluuksien puhkeamista myöhentää se, että on kaksi- tai monikielinen. Aivojumppa pitää virkeänä.

    VastaaPoista
  3. Moi Anu,

    Tosi kiva kirjoitus, samanlaisia ajatuksia on minullakin ollut siellä meidän pienempien ryhmässä ! Puhettaan johtuu tosiaan vahtimaan yms. ! Oli muuten ihana myös tuo Anoppisi ruoanlaitto kirjoitus, joulun lähestyessä pidot siellä varmaan senkun paranee !

    VastaaPoista
  4. Minusta on tosi mielenkiintoisia nämä monikielisyysjutut, omat lapseni kun ovat nyt kolme ja puolikielisiä (kolme äidinkielen vertaista kieltä plus englanti, jota ymmärtävät ja puhuvat, mutta joka ei ole vielä täysin sujuva). Olisipa minullakin yhtä hyvä kieltenoppimiskyky kuin lapsilla :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!