Nyt meni hermot, sen kyllä huomaa

Olen aloittanut tämän postauksen jo viisi kertaa, mutta deletoinut puolimatkassa. Ei siksi, että kerrottavana olisi jotain dramaattista tai vaikeaa, vaan pikemminkin siksi, että kerrottavana on niin pieniä arkisia palasia, turhautumisia, nuhaa, tavallista olemista ja arkea, ettei niistä tunnu saavan järjellistä tarinaa aikaan. 

Kirjoittamista vaikeuttaa se, että ilmeisesti poden vieläkin paluukulttuurishokkia täällä Australian koronabunkkerissa, jossa on melkeinpä rikollista sairastaa koronaa tai haluta matkustaa täältä pois, ja vallitseva olotilani - epäuskon sekainen alakulo - vaikuttaa myös tulkintaani siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. 

Perthin talvi on nyt loppupuolella, hyvä. Tämä talvi on ollut minulle aiempia hankalampi kolmesta syystä. Sadetta on piisannut yli oman tarpeen, vaikka Water Corporationin eli osavaltion vesilaitoksen tilastojen mukaan olemme tänä vuonna palanneet normaaliin eli sellaisten sademäärien tasolle, joita näillä kulmilla nähtiin aina 1970-luvulle saakka. Sen jälkeen vuodet ovat olleet toinen toistaan kuivempia ja itse asiassa Perthissä on jo jouduttu turvautumaan suolanpoistolaitoksiin, joilla tehdään merivedestä juomavettä, koska sateet eivät enää ole riittäneet takaamaan pohjavesivarantojen ja tekojärvien vuosittaista uusiutumista. 

Eli toisaalta hyvä, mutta kaksi kuukautta melkein päivittäistä sadetta - hirmumyrskyjen rytmittämänä - alkaa ottaa pääkoppaan väkisinkin. Onneksi täällä kevät koittaa 1. syyskuuta, toivotaan, että säätkin taianomaisesti paranevat heti siitä. Tänään onneksi paistaa aurinko, kelpaa olla. 

Kaksi muuta hankaloitussyytä ovat olleet päiväkotilapsemme sairastelu (ml. kotiintuodut tuliaiset eli pöpöjä ja tauteja vanhemmillekin runsaalla kädellä, eih) ja Australian edelleen kiristyvä koronarajoitus-ruuvipenkki eli täältähän ei lähdetä kuin äärimmäisessä hädässä, jos silloinkaan. 

Euroopassa ja muualla maailmassa on koettu useita aaltoja, rajoitusten kiristymisiä ja lieventymisiä, nyt jo matkustelun avautumista, toisaalta siitä seuraavaa uutta aallonpoikasta. Kuitenkin rokotukset ovat Euroopassa selkeästi pidemmällä kuin Australiassa - ausseista vain 17% on kokonaan rokotettuja ja 35% on saanut vähintään yhden annoksen. Eli laahaamme pahasti jäljessä Suomea, kaikkia Euroopan maita, itse asiassa lähes kaikkia OECD-maita. Australiassa vedetään Uuden-Seelannin ohella maailman tiukinta koronalinjaa eli tälläkin hetkellä puolet mantereesta on lockdownissa, vaikka päivittäisiä tartuntoja on max 10 kaikkialla muualla paitsi Sydneyssä, jossa luvut ovat lähteneet laukalle yli 200:aan. 

Koko Länsi-Australiaan saa tällä hetkellä saapua ulkomailta max. 265 matkustajaa viikossa. Puhumme 2.5 miljoonan asukkaan osavaltiosta. Sama jos Suomi jaettaisiin Tampereen korkeudelta kahtia ja siitä etelään saisi saapua vain yksi koneellinen matkustajia per viikko, mistään, ollenkaan. Siitä pohjoiseen ei saisi tulla yhtään konetta, mistään, ollenkaan. 

Pois täältä ei pääse kuin byrokraattisen lupaprosessin seurauksena, kuin Itä-Berliinistä konsanaan. Noin kolmasosa luvanhakijoista ei sitä saa jopa tusinasta hakemuksestaan huolimatta ja läheskään kaikki tarvitsevat eivät edes yritä anoa, koska matkustusluvan voi saada vain yli 3kk matkaan ulkomaille, pakottavista bisnessyistä, lähisukulaiseen hautajaisiin tai saattohoitoon. 

Kuitenkin raharikkaat, ex- ja nyx- poliitikot, B-luokan julkkikset ja poliitikkojen ystävät saavat lähtö- ja paluulupia tuosta vain ja Australiaan saapuu viikoittain kaikenmaailman tosi-tv-tähtösiä palloilemaan tyhjille uimarannoille, joilta kaikki muut turistit on vuosi sitten karkotettu. Bikinimalleilla, äärioikeistokommentaattoreilla ja muilla tosi-tv-moottoreilla on oikeus hakea ja saada "global talent"-viisumi ja siihen lähes automaattinen poikkeusmatkustuslupa. Miksi? kysyt. Samaa kysyn minäkin.

Australian kaksinaismoralismi ottaa minua päähän AIVAN SATASELLA ja oman oloaheikentävän sairastelun ja kotonajumituksen seurauksena olen jopa kehittänyt hieman pakkomielteen tästä. En vaan voi käsittää, miten yhdenkään maan kansa mukisematta hyväksyy, että on olemassa kolme kerrosta kansalaisuutta: herroille, taviksille ja mamuille. Näistä herroilla on suurimmat oikeudet, taviksilla jonkinlaiset, ja me muualtamuuttaneet saamme sitten vikistä omissa someryhmissämme siitä, miten meiltä on katkottu siteet ulkomaille yhdellä kynänheilautuksella ja lakimuutoksella. Perhesyyt eivät ole riittävä oikeutus lähteä maasta, ellei sitten lupaa lähteä vähintään 3 kuukaudeksi ja varaudu 6-9kk poissaoloon, koska takaisinpäin ei tällä hetkellä ole lentoja kuin aikaisintaan marraskuussa (tarkistettu tieto matka-agentilta). 

Näen joka päivä somen tukiryhmissä ihmisiä, jotka ovat aivan kestämisensä äärirajoilla siinä, etteivät pysty saamaan perheenjäseniään maahan tai pääse heitä itse ulkomaille katsomaan. 

Suomalainen on tottunut siihen, että jos hallitus tekee jotain väärin, aina löytyy valitusväylä joko opposition, median, tai EU:n kautta. Täällä on vain kaksi valtapuoluetta ja oppositio on täysin samaa mieltä hallituksen kanssa koronalinjasta. Iso osa mediasta on yhden ison korporaation hallussa, ja muutamia satunnaisia murinoita lukuunottamatta samaa mieltä hallituksen koronalinjasta. Mitään ylempää tahoa kuin Aus hallitus ei ole, jonne valittaa, paitsi YK. Heidän valitusprosessinsa on uskomattoman hidas ja määräysvalta yllättävän mitätön. 

YK on nimittäin jo vaatinut Australiaa päästämään omat kansalaisensa takaisin kotiin ulkomailta nyt heti (40 000 aussia on kirjautunut ulkoministeriön rekisteriin halukkaina palaamaan Australiaan niin pian kuin mahdollista), mutta määräys ei ole vaikuttanut yhtään mihinkään. Sallittu tahti on 265 viikossa tänne, tuplat muihin osavaltioihin. Tällä vauhdilla tulee kestämään ainakin puolitoista vuotta, ennenkuin kaikki ovat kotona. Eli kolme vuotta rajasulusta laskien. Länsimaisessa "oikeusvaltiossa", annamunkaikkikestää. 

Luulisi, että koronaan on jo jokainen kypsähtänyt. Yllättävää kyllä Australiassa jaksetaan olla aiheesta paniikissa ja täällä ollaan ihan valmiita pitämään rajat kiinni vaikka vuosia vielä, jottei varmasti tule yhtään tartuntaa. Opposition tämänhetken suunnitelma nimittäin on, että 2023 voidaan alkaa harkita ovien raottamista, karanteenikeskusten kautta tietysti. Hallitus lupailee pientä avaamista vuoden 2022 alkukuukausina, mutta tämä koskee vain kansalaisten ja pysyvän oleskeluluvan haltijoiden matkustamista, ei siis yleistä turismia. Tänne ei siis pysty tulemaan lomalle, edes omaa perheenjäsentään katsomaan, ainakaan vuoteen ellei kahteen. Tuolloin muu maailma on kaiken todennäköisyyden ja toivon mukaan jättänyt koronan ja siihen liittyvät huolet ja rajoitukset kauas taakseen. 

Tällä viikolla Australia hiljaisesti muutti bioturvallisuuslakiaan niin, että ulkomailla asuvat aussit eivät voi hetkellisesti käväistä kotimaassa ja lähteä karanteenin suoritettuaan, vaan heidänkin pitää anoa matkustuslupaa pois päästäkseen. Tämä on suoraan sanoen sairas käytäntö, koska ihmiset joiden on pakko päästä käymään täällä, voivat jäädä nalkkiin kuukausiksi lupaa odottamaan. Ja näitä pakollisia käyntejä voi tulla monista eri syistä, aina kiinteistönmyynnistä läheisen sairastumiseen, onnettomuuteen, peräti rikokseen. Tätä kirjoittaessa luin somen tukiryhmästä isästä, joka ei rajabyrokratian takia pääse ulkomailta Perthiin teinityttärensä hautajaisiin - tyttären poikaystävän puukotettua tytön.

Maailma on monimutkainen, ennakoimaton, käänteikäs, iloja ja suruja täynnä, eikä valtiovallan virkakoneisto mitenkään pysty ennalta ottamaan huomioon jokaista mahdollista syytä, miksi ihmisten pitää saada matkustaa. Tällä hetkellä siis kasvottomat virkailijat päättävät, onko syysi liikkua rajan yli riittävän pakottava vai ei. Valitusoikeutta ei ole. 

Australiasta on tullut Elysiumin ja Kafkan painajaismaisen byrokratian sekasikiö, jossa onnekkaat ihmiset elävät turvassa suuren maailman murheilta, välittämättä pätkääkään niistä, joille nuo murheet vuotavat kotiin puhelimen kautta; hätääntyneiltä tai surevilta sukulaisilta, ikävän, masennuksen, sairauksien ja tragedioiden värittäminä. 

Nyt tämä teksti kuulostaa siltä, että inhoan Australiaa ja kadun tänne paluutamme. Ei. Mielestäni Australia on mahtava maa monista eri syistä, mutta todentotta inhoan tämänhetkistä politiikkaa. Se perustuu puhtaasti pelonlietsontaan ja siihen, että poliitikot eivät uskalla kokeilla mitään muuta kuin sitä, minkä ovat huomanneet toimivan: "kovat otteet", joilla pidetään enemmistö tyytyväisenä, koska he kokevat olevansa turvassa. Turvassaolon tunne on puolestaan aiheuttanut sen, että rokotusvastaisuus on täällä valloillaan ja gallupista riippuen jopa 30% ausseista on sitä mieltä, etteivät tarvitse, halua tai uskalla ottaa koronarokotetta. Ja koronarajoitteet eivät tule hellittämään yhtään, ennenkuin 70-80% kansasta on rokotettu. 

Kun aloitin tämän blogin, pääpointtini oli vertailla Suomen ja Australian pieniä eroja: millaista on ruokakaupassa, työpaikalla, opinnoissa, kotona, kadulla. Huomaan noita eroja edelleen, vuosikymmenen jälkeen, mutta niistä kirjoittaminen ei nyt onnistu, koska se tuntuu niin tyhjänpäiväiseltä kaiken tämän ison vellonnan keskellä. 

Ehkä, toivottavasti, piankin päästään elämässä ja maailmassa eteenpäin ja tämä kahtiajakava korona-aika jää muistoihin ja historiankirjoihin vain. Peukut pystyssä, sormet ristissä. 

Huomenna menen mielenosoitukseen, jossa vaaditaan, että perhesyistä ulkomaille matkustamista helpotetaan. 500 päivää ehdotonta rajasulkua on aika hiton kauan. Ja näillä näkymin sulku jatkuu ainakin puolet tuosta, ellei kansa kovaäänisesti vastusta linjaa ennen toukokuun 2022 vaaleja. Saa nähdä.

Kuulun ryhmään nimeltään Parents are Immediate Family eli (aikuisten lasten) vanhemmat ovat keskeisiä perheenjäseniä. Ryhmän tavoite on helpottaa Australiasta ja Australiaan matkustamista perhesyistä, vanhempia, isovanhempia ja lapsenlapsia tapaamaan. Tämän ei pitäisi olla jokin rikkaille ja julkkiksille varattu etuoikeus, vaan ihan jokaiselle kuuluva ihmis-, perus-, ja kansalaisoikeus.