Noh. Mitään yksittäistä valaistumishetkeä en elämästä muista. Lähinnä se on valjennut pikkuhiljaa eri maita kiertäessä, tahdilla "oho, täälläkin on näin paljon nähtävää".
Perheeni ei paljoa matkustellut kotimaan mummolalomia lukuunottamatta. Mummolan pikkukylän elämästä ja kesämökkisaunomisesta Suomen suvessa minulla on pelkästään ihania muistoja. Eli tämä kotiseutumatkailuun panostaminen ei sinällään minua tönäissyt (maan)rajan yli. Itse asiassa mummola on muun perheen/ystävien lisäksi ainoa syy, miksi tämä toisella puolen maapalloa asuminen joskus kaduttaa. Onneksi hyviä lentotarjouksia on löytynyt tahdilla kerta per vuosi.
Ensimmäistä kertaa todella haikailin ulkomaille, kun paras ystäväni 15-vuotiaana pääsi moneksi viikoksi sukuloimaan Teksasiin. Hän pyysi minuakin mukaan, mutta eihän meidän perheellä moisiin lentolippuihin ollut rahaa, enkä sitä kehdannut vinkua, kun oli kolme veljeäkin: jos yhdelle lapselle lentoliput Amerikkaan niin mihin tekemisiin/synttärilahjoihin jää rahaa pikkuvelijlle?
Kaverin loman aikana muistan istuneeni yksin keinussa pimeässä ankeassa syksyssä (nyt kun jälkikäteen mietin, miten pystyi olemaan pimeää ja kurjaa, kun minusta tämä Teksasin-loma oli kesäaikaan?), pohtimassa elämän kurjuutta. Mitä kaikkea ihmeellistä kaverini kokee loman aikana, millaista on lentää noin kauas, miten USA:ssa eletään, mitä kaikkea minulta jää näkemättä?
Ruotsinlaiva oli täysi-ikäiseksi asti ainoa ulkomaanreissu, jonka olin tehnyt. Laivamatkoistakin on pelkkiä hyviä muistoja. Kun risteilijään astui, ihmisvilinä, kiiltävät pinnat ja värivalot olivat aikamoinen ihme ja ihastus peräkylän kasvatille (vaikka yläasteelle mennessä asuinkin jo kaupungissa enkä ihan korvessa). Laivalla, samoin kuin meren rannalla yleensäkin, olo oli mahtava:
Tämä on vapauden reuna.
Minne kaikkialle tässä vielä pääseekään, jos lähtisi vain menemään?
Ruotsinlaivan tapauksessa Tukholmaan ja takaisin, mutta tajunnette pointin.
Kummitätini perheineen asui Australiassa pari vuosikymmentä sitten, ja lähetti synttärilahjaksi kuvakirjan Australian maisemista. Seuraavana vuonna sain aussislangikirjan. Ällistelin maapallon toista laitaa. Sanoista ymmärsin vain pintaraapaisun, koska enkku oli vasta alkanut kouluaikana. Mutta kuvat. Mielettömiä maisemia. Ayers Rock eli Uluru. Kenguruita. Huumaavansinistä merta ja valkohiekkaista rantaa. Valtavia, varjostavia viikunapuita. Queenslandin sademetsiä.
Kuvakirja ei kuitenkaan jättänyt mitään sellaista polttomerkkiä, että olisin tuona synttäripäivänäni tiennyt johdatuksenomaisesti: jonain päivänä. Kirja hautautui kirjahyllyyn perheemme ison kirjavalikoiman sisuksiin. Tallessa se on tosin vieläkin.
Ensimmäistä kertaa matkustin ulkomaille Tukholmaa kauemmas sitä kevättä seuranneena kesänä, kun täytin 18 ja sain ajokortin. Teimme silloisen poikakaverini kanssa kuningassuunnitelman ja toteutimme sen: ajetaan autolla Ruotsin, Norjan ja Tanskan halki.
Se rakkaus kipuili sittemmin ja kosahti omaan mahdottomuuteensa, mutta matka on yhä parhaita muistojani. Sellaista vapaudentunnetta en ollut koskaan ennen kokenut. Ota auto, pakkaa sinne teltta ja muita välttämättömyyksiä, taittele esiin kartta, valitse tie ja lähde ajamaan kesäyössä: ilman aikatauluja, ilman velvollisuuksia, ilman tarkkaa suunnitelmaa.
Mieletöntä.
Siitä koukusta se sitten jäikin päälle, kunnon porttiteorian lailla. Tätä on saatava lisää, nähtävä lisää tästä mahtavasta planeetasta, jolle on päässyt asumaan.
Seuraava mahdollisuus avautui pari vuotta myöhemmin, kun tajusin, että ammattikorkeakoulusta pääsee ERASMUS-vaihtoon. Syynäsin maita ja kouluja. Ensimmäisestä kohteestani, arkkitehtuurikoulusta Skotlannin Edinburghista tuli kieltävä päätös. Tervetuloa - vastaus napsahti Budapestin taideteollisuusakatemiasta. Wohoooooo!
En ole mihinkään kaupunkiin rakastunut niin päättäväisesti kuin Budapestiin. En tiedä, miltä kaupunki näyttää nykyään, mutta vuosikymmen sitten se oli arkkitehtuurimielessä turmeltumaton, neuvostoajoista huolimatta. Jotakuinkin koko laaja keskusta yhtä suurta 1800-lukua, timantteina kruunussa monet upeat art nouveau (noin vuodelta 1900) -rakennukset, joka on suosikkityylisuuntaukseni.
Meikäläisen salaista nörttiluonnetta kuvannee se, että kun muut erasmus-vaihtarit bilettivät menemään, minä vaeltelin valokuvaamassa Budapestin katuja peninkulmatolkulla ja otin tavoitteekseni kiertää kaikki kaupungin museot.
Kyllä parit biletkin kävin. Mahtavaa aikaa.
Budapestistä pääsee joka suuntaan edullisesti junalla. Vaihtariaikaan sai hyvin mahdutettua erinäisiä kierroksia yksin ja eri kaverikokoonpanoilla pitkin Unkaria sekä Romaniaan, Tsekkeihin ja Itävaltaan. Italiassa, Espanjassa, Ranskassa, Saksassa, Puolassa, Venäjällä ja Balttian maissa olen sittemmin reissanut erikseen.
Seuraava pidempi jakso ulkomailla avautui, kun AMK:sta yliopistoon vaihdettuani ymmärsin, että saan samat vaihto-opiskelijaedut käyttööni uudelleen. Joku maksaa minulle siitä hyvästä matkat ja ylläpitoa, että menen ulkomaille asumaan (ainiintuota opiskelemaan myös), siis asumaan, elämään, kokemaan, näkemään!
Suomen valtio ja EU-rahasto, kiitos. Hain paikkaa Torontosta ja Vancouverista, en saanut. Päädyin Kanadaan preerialle Saskatchewanin osavaltioon, Reginan pikkukaupunkiin.
Onni onnettomuudessa sikäli, että isoissa kaupungeissa käy lomilla mielellään muutenkin, mutta Reginaan en olisi koskaan huvikseni lähtenyt. Eli se olisi jäänyt näkemättä. Meno on olettamani mukaan Amerikan keskilännen henkistä. Lava-autoja, grillailua, valtavia valtateitä, kaikkialle levittäytyvää omakotitalomattoa, maton ympärillä vielä paaaaljon laajemmalle levittäytyvää pelloiksi muutettua aavaa laakeaa preeriaa.
Luonnonpuistossa biisoneita, niin puhdasverisiä kuin nyt jäljellä on 1800-luvun massateurastusten jäljiltä. Ja kyllä, myös rodeo on etenkin naapuriosavaltio Albertassa suosittua. Farkut, flanellipaita ja joskus jopa stetsoni normivaatteina.
Budapestissä asuin reilut puoli vuotta ja Kanadassa toiset puoli vuotta. Koska minulla on pelkkiä hyviä kokemuksia ja muistoja kaikesta matkustamisesta, ei ole yhtään syytä, miksen haluaisi lisää samaa.
Lyhyet lomamatkat eivät totutun annostuksen jälkeen enää riitä, sillä a) lomilla ei ehdi tutustua kohdemaahan, -kulttuuriin ja kieleen kuin hätäisesti sipaisemalla ja b) aito kiinnittyminen paikkoihin ja ihmisiin vie kuukausia, ellei vuosia aikaa.
Itse en ensimmäisen puolen vuoden - vuoden mittaan erityisesti pitänyt Perthistä. Liian amerikkalaisen näköistä, missä on kaikki historia, kävelykadut, kaunis katukuva? Mitä on tämä 1970-luku-fiksaatio rakentamisessa ja kaikkialla hiekanruskeaa betonia?
Koska olen elämässäni muuttanut niin monta kertaa, tiesin kuitenkin, että kotiutumiseen menee vuosia. Eli turha lähteä ryntäilemään saman tien toisaalle Australiaan, ennen kuin katsoo nämä kortit loppuun. Tadaa, näin kolmen vuoden jälkeen Perth onkin ihan hyvä paikka, ihmiset mukavia, ilmasto ja luonto upeita, ja ne ankeat puoletkin (teksasinmallin kaupunkirakenne - paljon teitä ja autoilua) siedettäviä, koska jäävät plussapuolien varjoon.
Minulle Suomesta pois muutto ei ole siitä johtuvaa, että Suomessa olisi isosti vikaa.
Myönnän ja on kai tullut selväksi blogistakin, että kaikki puolet Suomessa eivät ole minua varten (eivätkä kai oikein ketään muutakaan): valittamiskulttuuri, kateelliset myrkkykommentit ja överiksi vedetty aikaansaamisen ihailu, eli "mökki on työleiri"-ajattelutapa ja se, ettei koskaan saa olla vaan, laiskotella ja ihailla kaunista räsymattoa tai tapettia kotonaan päivän ilman, että pitää tuntea syyllisyyttä.
Järkevyys ja tehokkuus vedetään Suomessa monesti ääripäähän, toisaalta kansankulttuurin- ja luonteen vuoksi, mutta enimmäkseen talousajattelun ja kaikkialla hääräävän byrokratian tuottamana. Kerros- ja toimistotalo on betonilaatikko tai peililasiboksi rakennutelinemäisillä metallihäkkyröillä kuorrutettuna. Hmm, maisemointia ja istutuksia ympärille? Ei. Miksi? Rahantuhlausta. Taidetta? Ks. edellinen vastaus. Liikkuva kahvi- ja pullakoju pyörillä kadunkulmaan? Ei, ei ole lupia. Väriä, iloa, elämyksiä, riemua, elämästä nauttimista? Lomilla ulkomailla sallittua joo, ei täällä arjessa ehdi. Sataa tätä räntääkin.
Mikään näistä ei kuitenkaan "pakota" muuttamaan Suomesta. Ennemminkin syy on siinä, että maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa kaikkialla muuallakin, kuin synnyinmaan maantieteellisten rajojen sisälle jäävällä palasella. En esimerkiksi tajunnut ennen Suomesta pois muuttoa, miten iloiseksi ja ylpeäksi tulee, kun huomaa, että pärjää toisella kielellä sujuvasti. Ja uutta kieltä on pakko hioa pitkähköjä aikoja, ennen kuin pystyy muuhunkin kuin jätskin tilaamiseen tai kulkuohjeiden kysymiseen.
Omakohtaisesti on auttanut se, että olen näkökulmasta riippuen harkintakyvytön tai valmis haasteisiin. Eli luonteeni tyrkkää minut hyppäämään uuteen pelkäämättä sitä, mitä kaikkea negatiivista hypystä voi seurata. Löytyykö töitä, löytyykö asunto, riittävätkö rahat, löytyykö kavereita, pärjääkö siellä, mitä jos ei onnistukaan? Ensimmäiseen viiteen: kyllä, kun vain on sitkeä ja yrittää. Ja kuudenteen kysymykseen. Jos ei onnistu, aina pääsee maitojunalla kotiin. Harkintakykyä kuitenkin on sen verran, että minulla on aina hätävararahasto säästötilillä ongelmien setvimiseen, oli myös vaihtariaikoina. Kiitos opintolaina.
Itsekin muuttuu tässä sivussa, kun oppii uutta ja ymmärtää taas vähän lisää elämästä, muista ja itsestään. Minulle kysymys "miksi haluat asua poissa Suomesta" on kääntynyt muotoon "miksi en haluaisi?"
 |
| Journey is the destination, matka on päämäärä. Ja jos matka vie tällaisille hiekkarannoille Länsi-Australiassa niin mikäs sen parempi! |
Hyvä kirjoitus! Tuolla asenteella pärjää aina, ei epäilystäkään. Sitä tarvitsisivat myös expatit, jotka palaavat parin vuoden päästä Suomeen, kotiin, mutta eivät ole kuitenkaan kokeneet välttämättä kuin pienen pintaraapaisun kohdemaastaan...
VastaaPoista