Kulttuurieroista, vielä vuosien jälkeen

Näin ajan mittaan uudet huomiot sekä Australiasta että Suomesta alkavat harventua, mutta yhä mielen haaviin tarttuu silloin tällöin ihmetyttäviä tai turhauttavia kulttuurieroja. Kuten.

Kokolattiamatto. Aluksi inhosin sitä. En voinut ymmärtää, miksi kukaan haluaa päällystää lattiansa matolla, joka on käytännössä mahdoton pitää puhtaana ja ties mitä sen alla alkaa muhimaan vuosien saatossa. 

Aussit eivät ole kenkäkulttuuristaan yhtä tarkkoja kuin suomalaiset, ja vaikka monet jättävätkin kengät ulko-ovelle tai autotalliin, yhtä monet myös lampsivat pokkana sisällä kengät jalassa. Eli se matto ei todellakaan ole aina hohtavanpuhdas. Meidän asuntoon tuli kokolattiamatto default- eli oletusasetuksena, eikä sitä voinut vaihtaa esim. laminaattiin, vaikka pyysin. Kuulemma eri lattiamateriaaleille tarvitaan kerrostalossa erilaiset rakennusluvat, koska vaaditut rakenteet eli äänieristys vaihtelevat sen mukaan, mikä lattiamateriaali valitaan. Rakennuttaja ei ollut kiinnostunut neuvottelemaan jokaisen 55:n osakkaan kanssa siitä, mitä äänieristettä ja materiaalia asuntoon laitetaan, ja hakemaan erillisiä lupia. Matolla vaan kaikki. 

Eli jos joskus haluamme pinnan vaihtaa, siihen pitää näköjään anella lupia. Nyt kun maton kanssa on vain pakko elää, on se yllättäen ihan käteväkin. Lämmin jalan alla, ja kun kännykkä moksahtaa sohvalta lattialle, tippuu se maton pehmeään syleilyyn eikä lasi rikkoudu. Kypsähdin kuitenkin maton kykyyn kerätä likaa, joka ei perusimurilla lähde,joten ostimme pitkän harkinnan jälkeen törkeän kalliin mutta alien-tehokkaan Dyson-imurin, joka lähes imee koko maton sisuksiinsa. Lähteepähän hiukkaset, hiukset ja muruset. Matto pitää/kannattaa pestä kerran vuodessa (ainakin), ja sitä varten pitää vuokrata rautakaupasta pesuri. No, kaipa asunnonomistajalla on väkisinkin kunnossapitokuluja, ei auta.

Ihmisten luotettavuus. Asia, jota Suomesta yhä ja todella kaipaan, on sanansa pitäminen. Se ei ole myytti eikä hengennostatusta vaan täyttä faktaa, että kun keskivertosuomalainen jotain lupaa, lupaus pitää ainakin 90% kerroista. Paitsi jos lupaus on tulla kylään, joka ei pidä 90% kerroista. Mutta esim. työasiossa, harrastuksissa, taloyhtiön asioissa ja missä tahansa virallisissa ja epävirallisissa yhteyksissä luotettavuus on ykkösarvo, muuten lupaajalta menee maine, mahdollisesti iäksi. 

Täällä sen sijaan vähän joka lupaus on otettava ripauksella suolaa, pinch of salt, kuten engkuksi sanotaan. Esimerkkejä harrastuksen parista. Jalisjoukkueeni etsii uutta pelaajaa, ja paljon olen saanut yhteydenottoja kiinnostuneilta. Kiinnostus kuitenkin lopahtaa, kun selviää, että pelit maksavat kympin kerta. Liikaa monille, näköjään. 

Yksi heppu kävi kokeilemassa, mutta sanoi, ettei voi lupautua vakipelaajaksi. Seuraavalla viikolla hän kuitenkin kysyi, voiko tulla pelaamaan. Sanoin joo ja laskin hänet mukaan tiimiin. Ylläripylläri, miestä ei näkynyt eikä kuulunut, kuten ei myöskään mitään selitystä sille, miksei tullut. Tällä viikolla meillä oli taas uusi yrittäjä, joka a) saapui peliin myöhässä ja b) ilman säärisuojia, jotka ovat kentälle pääsyn ehto. Peli alkoi sillä aikaa kun hän osti säärisuojat kentän kioskista, eli hän joutui odottamaan vaihtovuoroaan kentän laidalla. Tyyppi otti niin nokkiinsa odottamisesta, että lähti loukkaantuneena lätkimään, ennenkuin vaihtovuoronsa koitti 5 minuutin peliajan jälkeen. Kiitos, mahtava tiimipelaaja ja "teen joukkueen eteen kaikkeni" asenne.

Täällä joutuu myös tottumaan siihen, että jos joku lupaa esim. hoitaa asian x, hoitajaa pitää tyrkkiä hoitamaan x monenmonta kertaa ennenkuin se toteutuu. Kun aloitin työpaikallani v. 2011, pomoni selitti, että soita aina sähköpostin perään. En tajunnut, miksi. Ajanhukkaa. Miksi toistaa sama viesti kahdella tavalla? No siksi, että ei siihen muuten vastata eikä reagoida! Nykyään sähköposteihin jopa vastataan satunnaisen usein, mutta vielä neljä vuotta sitten ausseista ei saanut vastausta irti muuten kuin nokatusten tai puhelimitse. Edelleen minulla on kollegoja ja työkontakteja, joista ei saa vastausta tai reaktiota kammettua muuten kuin puhumalla. 

Sama koskee asiointia liikkeissä, kuten nettioperaattorin kanssa. Sähköpostikontaktit olisi sama lähettää joulupukille tai Röllille. Puhumattakaan tradies´eista eli minkä tahansa alan työmiehistä. On taattu juttu, että puhelinasentaja, nettiasentaja, sähkömies tai remonttijamppa EI tule sinä päivänä ja kellonaikana joka on sovittu. Perään saa soitella kuin kadonnutta rakkautta jahtaamassa. 

Meidän kerrostalo kokonaisuudessaan on viivästynyt, koska rakennusmiehet, jotka kaikki tekevät hommaa aliurakointina ja nähtävästi päiväpalkalla eli päivän työsuhteessa kerrallaan, katoavat paikalta uuden paremman diilin toivossa. Milloin on hissiasentaja saanut uuden urakan ja hävinnyt sen perään, milloin on sähkömiehistä pulaa, milloin ei löydy yhtään muuraria tai hitsaajaa koko työmaalta. Ei voi tajuta tällaista työskentely- tai palkkauslogiikkaa.

Negatiivisuus. Asia, jota en todellakaan Suomesta kaipaa ja joka alkaa enemmän ja enemmän harmittaa esimerkiksi facebookkia selatessa. Tottakai some antaa vain pienen viipaleen todellisesta elämästä, mutta se uskomaton ”väärin sammutettu” – kommentoijien vyöry joka uutiseen on lannistanut jo koko facebookista lähdön partaalle. 

Myös tänne muuttoa haikailevien negatiiviset kommentit Australiasta häkellyttävät useinkin. Toki maahanmuutto on hankalaa ja monesti jopa uskomattoman turhauttavaa byrokratiataistelua, mutta sitähän elämä on ylipäätään: muutoksia, niistä selviämistä ja niistä oppimista.  

Ehkä olen itse haihattunut jo täydellisesti australialaiseen ”no worries” asenteeseen, mutta en kerta kaikkiaan jaksa shokeerautua siitä, miten täkäläisillä ei ole sotua eli ID-pistebingoa saa pelata siellä ja täällä; miten täällä on hämähäkkejä terasilla ja pihalla, ja miten aurinko hiostaa, tai miten paljon paperityötä ihan jokainen askel eteenpäin uudessa maassa vaatii. Viisumia ei saa puurtamatta, kuten ei myöskään työpaikkaa, kuten ei myöskään vuokra-asuntoa, kuten ei myöskään paikallista ajokorttia... totta. Mutta jokainen askel on oman unelman (?) toteuttamisen suuntaan vievä, joten sen arvoinen. 

Eniten syytän suomalaisesta negatiivisuudesta kuitenkin mediaa. Olen lakannut lukemasta esim suomalaisia aikakausilehtiä ja naistenlehtiä, koska ne tuntuvat olevan täynnä juttuja jaksamisesta, stressinsiedosta, sinnittelystä, työleireistä (mökki tai omakotitalo)... Koko elämä näyttäytyy yhtenä hammastenkiristelynä ja useimpiin aiheisiin löytyy näkökulma negatiivisen kautta:

Yrittäjäksi ei kannata ryhtyä, siinä menee talo, avioliitto ja tulevaisuus. Perhettä ei kannata perustaa, siinä menevät yöunet, rahat ja oma vapaus. Perheettä ei kannata jäädä, koska siitä ei seuraa muuta kuin yksinäinen vanhuus ja katumuksen täyttämä tulevaisuus. Vain yhtä lasta ei kannata hankkia, koska sitten harmittaa sisaruksen puute ja hoivavietin täyttymättömyyys. Useampaa lasta ei kannata hankkia, koska sitten ei ole yhtään omaa aikaa ja talous on aina tiukalla. Lemmikkiä ei kannata hankkia, koska sitten ei pääse lomille, rahaa palaa eläinlääkäriin jne. Lemmikittä ei kannata jäädä, koska sitten ei saa kokea eläimen tarjoamaa toveruutta ja puhkeaa allergioita. Kun lehdessä on satunnainen hyvä uutinen, rynnistää trollilauma lyttäämään sen: ”onko tämä nyt uutisoinnin arvoista häh, ei ole sanon minä!” 

Jne, huhhei. Menipäs avautumisen puolelle, sori!

Olen aina ihmetellyt termiä ulkosuomalainen, koska en ole itse kokenut olevani sellainen. Tajuan kyllä, että termi tarkoittaa Suomen ulkopuolella asuvaa suomalaista. Mutta miksi määritellä itsenä sen kautta, mistä on ulkona? Mutta ehkäpä olenkin muuttunut ulkosuomalaiseksi huomaamatta. En ole aussi, vaikka olenkin maan kansalainen. Tosin on vaikea sanoa, kuka on todellinen aussi, kun koko maa perustuu monikansallisuudelle ja useille kulttuureille. En ole oikein täysverinen suomalainenkaan enää, sillä suomalainen meno ja meininki näyttäytyy toisaalta nostalgisen kaivattavana, mutta paljolti myös kummallisena. Näköjään jäljelle jää se ulkopuolisen tarkkailijan rooli, ulkosuomalainen.

Kuvitukseksi netistä löytynyt kuva haulla "trust", luottamus. Kummallista kyllä, aussit eivät läheskään aina pidä sanaansa. Mutta he sen sijaan ovat luotettavia ja auttavaisia kasvotusten, aina valmiina astumaan esiin jos joku tarvitsee jelppiä pienessä tai isossa asiassa.