18.1.2012

Muutunko aussiksi

Huomaan, että Suomen-visiitti oli jonkinlainen käännekohta itselleni. Tuntuu, että nyt täällä asuu ihan oikeasti, eikä ole vain käymässä, koska palasin Suomesta tänne eikä toisinpäin. Reissu oli kaikkien muiden hyvien puoliensa lisäksi tarpeen ja hyödyllinen siksikin, että olin selvästikin kadottanut osasen itseluottamuksestani, ja niin paradoksaalista kuin se ehkä onkin, löysin sen puuttuvan renkaan Suomesta. Aiemmin mietin paljonkin, että mitenhän tänne joukkoon sopeutuu ja erotunko kovasti, onkohan ulkolaisaksenttini ilmiselvä, onko minulla väärät vaatteet tai väärä ilme tai väärä olemus tai väärä mielipide. Suomessa - omalla reviirilläni - jotenkin muistin taas, että minähän voin olla ihan vain minä, ilman sen kummempia kommervenkkejä. Kelpaa tai ei kelpaa, ottakaa tai jättäkää.

Tämä huomio on kummasti myös parantanut kieli- tai pikemminkin keskustelutaitoani, sillä nyt en hermostu, jos en heti saa aloitettua täydellistä shakespearemaista presentaatiota tai esiteltyä kaikkia mahdollisia filosofisia pohdintojani vedensoljuvasti. Mitäs ihmeen väliä sillä on, jos juttelen ihan vain kansankieltä ja välillä joku sana unohtuu tai joudun korjaamaan? Ihmiselle, joka rakastaa lukemista ja kirjoittamista, kielen vajeet ovat kuitenkin olleet oikea ongelma. Nyt senkin kanssa pystyy elämään. Yritä ohittaa katastrofit niin pikkuasioina kuin voit, mutta älä koskaan ajattele pikkuasiaa katastrofina - totesi jo työpaikan intranettikin.

Ausseilta ja tästä kulttuurista toisaalta oppii paljon hyödyllistä juuri keskustelua ajatellen. Huomasin tässä yllättäen, että olen nykyään avoimempi ja rohkeampi lähestymään vieraitakin ihmisiä (ei sillä, että olisin ollut varsinaisesti ujo ennen), ja tikusta saa väännettyä asiaa ilman, että tuntee oloaan typeräksi. Hymyillä voi vieraillekin, ja bussissa saa (itse asiassa melkeinpä pitää) huutaa kiitos, kun astuu takaovesta ulos. Katson keskustelukumppaneita paljon enemmän ja pidempään silmiin, ja nykyään pystyn jo juttelemaan ilman suomalaista tangoa - se on siis se ilmiö, että suomalainen kulttuurisesti tarvitsee enemmän tilaa ympärilleen kuin vaikkapa latinot, jenkit tai australialaiset. Eli kun toisenmaalainen tulee lähemmäs juttelemaan, suomalainen väistää vaistomaisesti hieman taaemmas tai sivuun.

Tätä askelkuviota tuli Kanadassa opiskellessani toistettua aika usein erään tietyn luennoitsijan kanssa, kun luennon jälkeen kävin jotain kysymässä. Kyseisellä nuorella naisprofessorilla oli tapana tulla aivan toisen eteen seisomaan (seisten jutellessa tietenkin) ja katsoa hievahtamatta silmiin koko rupattelun ajan. Väistin aina huomaamattani hieman sivuun, eli rintamasuuntaa V:n malliin avaten - siis seistään hieman rinnakkain eikä vastakkain. Ope tietysti vastavuoroisesti otti askeleen lähemmäs päästäkseen suoraan katsekontaktiin, koska hänestä varmaan oli hankala jutella, jos ei näe kokonaan toisen ilmeitä. Ja tätä pikku steppausta jatkui niin kauan, kun kulloisenkin kysymyksen tai aiheen selvittely vaati. Nähdäpä videolta näin jälkikäteen. Huomasin jo Kanadassa myös sen, että yleensä puhun englantia hieman korkeammalla äänellä kuin puhun suomea. Kun mainitsin tästä täkäläiselle aussitutulle, joka osaa englannin lisäksi sujuvasti italiaa, hän hoksasi puhuvansa italiaa kimakammalla äänenkorkeudella kuin äidinkieltään. Mikähän lie tuonkin ilmiön taustalla.

Täällä asumisesta vielä sen verran, että tällä hetkellä hivenen turhauttaa täkäläinen kastijako eri viisumityyppien perusteella. Törmäämme jatkuvasti siihen, että työnhakua ajatellen on aina väärä viisumi - esimerkiksi itse en voi hakea työpaikallani avautuvia vakipaikkoja, koska olen määräaikaisella työluvalla, en pysyvällä oleskeluluvalla tai Australian kansalainen. Ymmärtäähän tuon tottakai, että jos saa vakituisen työpaikan ja maahanmuuttovirasto kuitenkin haluaa meidät ulos maasta tiettynä päivänä (tosin pysyvän oleskeluluvan hankkiminen on työn alla), tässä on jonkinlainen ristiriita. Jotenkin silti jurppii, että eikö sitä vakipaikkaa voi hakea vaikka jotenkin ehdollisena, eli luvaten lähteä pestistä pois, jos ei sitten oleskelulupa jatkukaan vaikkapa neljän vuoden jälkeen? Ja kuka nyt nykypäivänä muutenkaan on samassa työpaikassa vuosi- tai vuosikymmentolkulla... terveisin pätkätöihin ehdollistettu henkilö.

(c) Jack Vettriano: Dance Me to the End of Love. Tangon taikaa.

3 kommenttia:

  1. Me suomalaiset nyt olemme vaan tuollaisia huonon itsetunnon omaavia :)

    Olen asunut poissa Suomesta kohta 13v ja muistan miten "noloa" oli puhua englantia, jos se ei vaikka ollutkaan taydellista (siis ei ole vielakaan). Saman huomasin taas Suomessa kaydessa miten yritin kannustaa muutamia sukulaisia ja ystavia puhumaan miehelleni, ei han naura tai "pilkkaa" jos ei kaikki ole suoraan kielioppikirjasta. Pikemminkin on kovin ihaileva, etta vieras kieli onnistuu, kun suomi on hanelle vaikeaa, mita nyt sanan sinne tanne osaa heittaa.

    Tuosta personal space jutusta...olin ihan kauhuissani Etela Amerikassa, miten lahelle ihmiset tulivat esim. supermarketissa. Katsot jotain hyllysta ja he tunkevat valiin tai kiinni sinuun viereen. Siis kulttuuri kysymys, mutta se oli kylla aika kokemus suomalaiselle. Ihmisia siella on tietysti 'muutama' enemman.

    Muuten Suomesta...en ole siella viettanyt joulua viiteen vuoteen. Vaikka lunta ei jouluna ollutkaan on se vaan se ainut "oikea" joulu, joka kestaa enemman kuin yhden paivan. Lampimat ruoat, kynttilat, oikea kuusi ja tosiaan se, etta koristeita on viela ja valoa tammikuulle. Sitten kun lunta tuli, se se vasta parasta olikin, olin pulkkamaessa suu korviin asti hymyssa. Oli tosi tosi vaikeaa lahtea talla kertaa, yleensa se on vaikeaa, mutta olen valmis nyt tuli suru puseroon paiva kausiksi.

    No nyt nautitaan viela lomasta ja kesasta muutama paiva, toivon mukaan ei liikoja satele ;)

    VastaaPoista
  2. Suomalainen joulu on tosiaan ainutlaatuinen, ainakin suomalaisille! Ja lunta ja hämärää ja kynttilöitä olla pitää, ja se kuusi.

    Tuo kieliarastelu on ihan absurdia, tiedän, mutta niin vaikeaa välttää. Olen menossa IELTSiin (eli englannin tasokokeeseen) parin viikon päästä ja mielenkiinnolla ja jännityksellä odottelen.

    Me suomalaiset ollaan varmaan kohtuujäykän ja mykän oloisia monien muiden silmissä, ja tuo oman tilan (ja mielellään myös oman ajan) tarve ei ainakaan sitä kuvaa muuta ;) On ollut jopa kummallista huomata, että esim. minua pidetään täällä näköjään melko ujona ja hiljaisena, vaikka olen suomalaiseksi poikkeuksellisen 'kontaktihakuinen' (siis tykkään jutella vieraillekin ja small talk onnistuu, menen mukaan suunnilleen kaikkiin aktiviteetteihin jne.). Koira ei karvoistaan pääse eikä suomalainen mentaliteetistaan!

    VastaaPoista
  3. Ei siitä faktasta tosiaan pääse eroon että extroverttikin suomalainen on kansainvälisesti lähes tuppisuu :) Suomessa ollessaan saa ihanan helposti ihmiset joko iloisiksi tai syvästi hämmentyneeksi kun alkaa juttelemaan tuntemattomien kanssa - valitettavasti etenkin pk-seudulla moiseen kansalaisrohkeuteen suhtaudutaan pääsääntöisesti melko nuivasti, että mikäköhän tuollakin on kun ottaa kontaktia noin vaan ;P

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!