14.4.2012

Kotona Perthissä?

Kymmenen kuukautta Perthin asukkuutta tuli viime viikolla mittariin ja nyt ensimmäisen vuoden lähestyessä täyttymistään on aika pohdiskella, miten tänne on tässä ajassa kotiutunut. Olen elämässäni muuttanut uusiin kaupunkeihin noin tusinan kertaa ja vaikken täysiverinen globe trotter eli maailmankiertäjä olekaan (suurin osa muutoista on ollut Suomen sisäisiä), on tämä muuttotouhu ja uuteen paikkaan asettuminen aika hyvin hanskassa. Muutoista oppii mm. seuraavaa.

Sopeutuminen tapahtuu jos on tapahtuakseen, tuntui siltä alussa tai ei. Kotiutumista voi yrittää nopeuttaa monin keinoin, mutta väkipakolla itseään ei saa juurrutettua, jos paikka ei tunnu oikealta. Itselleni on aina toiminut hyvin kikka, että yritän mahdollisimman pian ottaa uuden kodin lähiympäristön haltuun eli kiertelen kävellen, pyörällä, autolla tai julkispeleillä mahdollisimman tarkkaan kadut, korttelit, nurkat, puistot, kaupat ja julkistilat. Olen huomannut jo vuosia sitten, että kaupunki tuntuu sitä tutummalta, mitä useampien rakennusten olemassaolon tarkoituksen tietää eli mitä useammassa on käynyt sisällä asti. Niin kauan kuin oma elämä rajoittuu vain kaduilla kuljeskeluun - kuten turistina -, kaupunki ei avaudu eikä siihen pääse oikein sisään. Mitä useampia sisätiloja kiertää, olivatpa kyseessä julkistilat kuten virastot, toimistot, kirjastot, teatterit, museot ynnä muut, tai kaupalliset tilat eli ostarit, marketit, putiikit, torit ja niin pois päin, kaupunki alkaa tuntua enemmän omalta. Vähitellen tarjoutuu tilaisuuksia päästä myös yksityistiloihin eli toisten ihmisten koteihin kylään, ja todellinen kotiutuminen on jälleen askelta lähempänä. Silloin uusi kotikaupunki ei ole enää pelkkää julkisivua ja pintaa, vaan jotain syvempää ja merkityksellisempää.

Ympäristöön tutustuminen on yleensä alkuaskel, jolla uutta paikkaa saa haltuun. Seuraavaksi tarvitaan arkirutiineja ja -sisältöä, kuten opiskelua tai töitä. Aiemmin olen muuttanut juuri jomman kumman takia (lukuunottamatta lapsuuden muuttoja, jotka puolestaan olivat vanhempien työn aikaansaamia), eli sisältö on ollut lähtökohtaisesti olemassa uudessa paikassa. Perthiin kuitenkin muutimme ilman, että töitä oli kummallakaan tiedossa ja oma opiskelunikin on etätyötä, eli ei edellytä minulta päivittäistä tiettyyn paikkaan, toisin sanoen yliopistolle, ilmaantumista ja siellä toimimista. Looginen askel oli siis armoton hakurumba ja töitä sitten tipahtikin yllättävän äkkiä kummallekin, jälkikäteen ajatellen jopa ällistyttävän ja onnenkantamoisen helposti. Onni suosii rohkeaa, näemmä, ja hyvä niin. Töistä löytää myös ensimmäiset uudet ihmiskontaktit, tsadaa, kaksi kärpästä yhdellä iskulla - seuraava pakollinen kotiutumisen askel kun on paikallisiin tutustuminen ja uusien tuttujen/kavereiden/ystävien löytäminen.

Itseäni kiehtoo tämä suomalainen tapa jaotella verkostoja kolmeen kategoriaan (vai onko tämä vain oma tapani...?) englanninkielisen friend-sanan sijasta, joka jotakuinkin kattaa kaksi tai kolmekin suomalaisten luokkaa. Minulle tuttu on joku, jonka tiedän ja jonka kanssa olen satunnaisesti tekemisissä vaikka yhteisen harrastuksen kautta. Kaveri on läheisempi kuin tuttu ja kanssakäymistä on enemmän, elämästä jaetaan avoimemmin muttei kuitenkaan vielä kovin läheisesti. Ystävä on ihminen, jonka elämästä tietää sekä kirkkaimmat että mustimmat käänteet ja jonka hyväksi on valmis tekemään aika helkutin paljon, tunne on tottakai vastavuoroinen. Työkaverit ovat aiemmin asettuneet jonnekin tuttu-kaveri-sektorin välimaastoon, joskus tosin kaveri-ystävä-sektorille asti. Tällä hetkellä täällä mennään kaikkiaan enimmäkseen tuttu-asteella, mutta kummallakin meistä alkaa olla orastavia kaveruussuhteita joista osa saattaa syventyä ajan myötä jopa ystävyystasolle, mikä on varsin onnellista. Laajentaakseni tuttusektoria - jolta kavereita ja ystäviä lopulta bongaa ja ponnistaa -, liityin pariin netitse löytyneeseen verkostoon, joiden tapahtumiin aion lyöttäytyä heti kun työkiireet sekä suomivieraiden isännöinti"kiireet" helpottavat.

Viimeisimpien parin muuttoni pohjalta analysoin, että ainakin itselläni menee noin 3-4 vuotta uudessa paikassa, ennen kuin voin sanoa olevani kotiutunut eli arki rullaa ja tuttu-kaveri-ystäväpiiri on vakiintunut. Toisin sanoen edessä on vielä hyvän matkaa ajankulua, ennen kuin Perthiä voi täydellä sydämellä kotikaupungiksi sanoa. Aika näyttää, mutta tuntuu, että suunta on hyvä ja tulevaa voi odottaa optimistisena (tosin niin teen aina, idealistinen optimisti kun olen! ;)
Muuttofiilistelyä (c) luontokuva.org. Muutto ei ole läheskään aina [lue: koskaan] näin kaunista ja  harmonista. 

2 kommenttia:

  1. Itselläni ilmastolla on suuri merkitys kotoutumisessa - yleensä toisena vuonna alkaa olla paljon kotoisampi olo kun alkaa olla tuttua minkälainen sää milloinkin on. Vaikka vuodenaikojenvaihtelu ei täällä olekaan niin suurta kuin Suomessa, muotoutuvat silti (etenkin ulko-) tekemiset vahvasti vuodenaikojen mukaan.

    VastaaPoista
  2. Kotiutumisessa on jännä huomata, miten erilaisista asioista kunkin koti-tunne syntyy. Toisille on tärkeää tutustua paikallisiin ruokiin ja ruokakulttuuriin, sää/ilmasto voivat olla tosi tärkeitä jne. (ja monihan ei kotiudukaan kuin sellaisiin paikkoihin, joissa mm. edellämainitut ovat riittävän lähellä lähtömaata eli meidän tapauksessa Suomea, siksi kai Kanada on ollut niin vetovoimainen!).

    Itselleni ympäristön haltuunotto on ollut ihan pienestä asti tärkeää - näin vanhemmiten sitä voi perustella kaupunkitutkijaluonteella/alalla, liekö koko kaupunkitutkimus valikoitunut alakseni lapsuudesta asti ilmenneen "mitä ihmettä täälläkin on ja miksi"-asenteella :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!