Suomalainen vs. perthiläinen

Löysin vastikään kertakaikkisen mainion blogin elämästä Meksikossa. Jotakuinkin ikäiseni Piip007 aka A. Lehtonen on puolestamme kolunnut glittereimmät diskot, hämyisimmät takakujat ja sateisimmat viidakot jo vuodesta 2008 lähtien ja tarinaa Mehikon ihmeistä riittää, kannattaa vilkaista! Blogista on lisäksi se ilo, että postauksista on kirvonnut monta uutta ideaa itsellenikin, mistä sitä kirjoittaisikaan. Kunhan nyt vain kaikki briljantit ideat pysyvät mielessä.

Kirjoitusaiheita oli aikaa pohdiskella myös viisipäiväisellä suomivieraiden kanssa tehdyllä autoreissullamme down south'iin eli WA:n etelärannikolle. Rupattelun ja maisemien katselun lomassa 1200 kilometrin kierroksella oli aikaa unohtua ajatuksiinkin. Meksiko-blogia lukiessani ja Suomen ja Australian eroja ja yhteneväisyyksiä miettiessäni olen tullut stereotyyppiseen lopputulemaan, että suomalaiset voi karkeasti jakaa kolmeen päätyyppiin - tai oikeammin suomalaisissa tuntuu istuvan sitkeässä kaikkia näitä kolmea tyyppiä, painotuksen vaihdellessa tilanteen mukaan.

A) Kaikille tuttu suomalaissarjan avaaja on marttyyri. Marttyyri kasaa todellisia tai kuviteltuja marttyyriusaiheita viikkoja, kuukausia tai vuosia muistin mustaan kirjaan ja läväyttää ne toisten, pahaa-aavistamattomien kasvoille hetkellä, jolloin vähiten odottaa - kuten vieraiden kanssa joulupäivällispöytään istuttaessa. Yritä siinä sitten vakuuttaa, että ei, kukaan ei itse asiassa odottanut sinun tekevän näitä seitsemäätoista ruokalajia yksin pikkutunneilla hammastikuilla porkkanoita kuorien ja hampailla vispilää puristaen.

B) Marttyyrius voi lipsahtaa vielä pahemmalle asteelle, hiljaiseksi hautojaksi. Hautoja kerää kokemiaan vääryyksiä ja "vääryyksiä" (kuten sitä vääryyttä, että naapurilla on isompi palkka, kiiltävämpi auto ja uudempi talo) ja julistaa niitä lakkaamatta joko ääneti itselleen, tai ääneen kaikille joita kiinnostaa tai ei kiinnosta. Hautoja on ammattimielensäpahoittaja ja natkuttaa negatiivisutta sekä töissä että kotona, kaupassa ja illanvietoissa. Pahimmillaan hautoja päätyy hukuttamaan jo lapsuudesta saakka vaalimiaan vääryyksiä ja itsetunnonloukkauksia alkoholiin, ja kierre senkun pahenee. Kaikkein rasittavin suomalaistyyppi, jos minulta kysytään. Entäs jos vaan päästäisit irti ja antaisit anteeksi jo vihdoinkin - esimerkiksi sen vääryyden, että serkku-Pena sai silloin perinnönjaossa sen hopeakermakon, jonka sinä olit jo suunnitellut panttaavasi iPhonen ostoa varten?

C) Jokainen suomalainen tuntee ainakin yhden hiljaisen sietäjän (ehkäpä itsensä?). Sietäjä ei valita, ei jätä tekemättä, ei jätä lenkkiä väliin vaikka on huono sää. "Ei sitä minua varten tarvitse... [keittää kahvia/sijata vierasvuodetta/kehua uusia vaatteita tai itsetehtyjä kahvipöydän antimia/auttaa tiskeissä/viedä ensiapuun, kun käsi on poikki]". Vaatimaton hiljainen sietäjä ei valita huonosta kohtelusta kahvilassa, väärinleikatusta tukasta kampaajalla, ohiajaneen bussin roiskuttamasta ravasta, ei mistään. Enintään ihan vähän kotona tai työpaikalla avautuu tilaisuuden tullen, mutta silloinkin yleensä kiirehtii ymmärtämään vastapuolta "sillä oli varmaan huono päivä". Hiljainen sietäjä on parhaimmillaan läpi harmaan kiven tihkusateessa puskeva Niskavuoren Heta tai kyisen pellon kyntävä Ilmarinen, jolle riittää kiitokseksi mistä tahansa ihmistä suuremmasta urakasta korpimaiseman kannonnokassa nautittu nokipannukahvi ja läheisten hyvä mieli. 

Tunnistan hyvin itsestänikin näitä piileviä suomalaisuuden piirteitä. Yritän tässä sanoa, että entäs jos otetaan kaikki vähän rennommin ja iloisemmin? Elämästä saa - TULISI - nauttia kaiken suorittamisen, raatamisen, jaksamisen ja yrittämisen keskellä. Ei tehdä elämästä ilottomampaa kuin sen tarvitsee olla!
Entä miltä aussit tai pikemminkin perthiläiset näyttävät suomalaisen silmin?

Täkäläisistä syntymäausseista (siis tässä kulttuurissa lapsesta saakka kasvaneista) saa suomalainen helposti laiskan kuvan. On se nyt kumma, että yhtä yksinkertaista tehtävää väsätään päivätolkulla! Aussityökaverit käyttävät työhönsä kaksi kertaa enemmän aikaa kuin meikäläinen, mutta on vaikea sanoa, johtuuko aikaero heidän hitaudestaan vai omasta liiasta suoraviivaisuudestani/tietämättömyydestäni/hutiloinnista (jota en tosin tiedä tapahtuneen?). Kollega-aussit ainakin näyttävät olevan varsin haluttomia ottamaan työasioissa isompaa vastuuta kuin on ehdoton pakko, ja väistävät aina päätöksentekoa, jos mahdollista. Ehkä he vain ovat paremmin perillä siitä, mitä vääristä päätöksistä ja lipsahdellen tehdystä työstä seuraa [pahimmillaan oikeuskäsittely tai ministeriön eteen kuultavaksi joutuminen].

Naapurikorttelimme kerrostalotontilla on pihantekotyömaa rullannut jo pian puoli vuotta, ja nyt lopulta sekalainen työläisseurakunta onnistui latomaan viimeisetkin kiveykset istutusten ja penkkien ympärille. 30 x 30 m kokoista pihaplänttiä on päivittäin ollut kaivamassa, pohjustamassa, laatoittamassa, vihersisustamassa ja mitä vielä vähintään viisitoista kaveria ja yksi pikkukaivuri. Muutama miestyövuosi tainnut kulua siihen pihaan. Tuttujen puheista päätellen työt eivät muuallakaan ns. sinikaulussektorilla luista yhtään tämän nopeammin, vaan iso osa päivästä kuluu seisoskeluun ja ihmettelyyn. Kaivoksilla ausseilla on paikoin jopa huono maine pienestä valittajina ja työnvälttelijöinä, verrattuna muualta tulleisiin. Muttamutta.

Näin vähäisellä tuntemisella aussit näyttävät rakastavan laajennettua perhettään eli koko sitä poppoota, johon kuuluvat (jos on) puoliso ja lapset, sekä omat vanhemmat ja sisarukset. Myös isovanhemmat, vanhempien sisarukset ja serkut ovat läheisempiä täällä kuin Suomessa, näyttää. Töissä laiskoina näyttäytyvät tyypit ovat valmiita venymään perheensä eteen koko vartalonmitalla ja enemmänkin. Nuoret aikuiset sisarukset unohtavat omat Lontoon-haaveensa ja muuttavat takaisin kotiin asumaan sairastelevan äitinsä luokse. Työvastuuta välttelevä hidas pakertaja onkin hidas siksi, ettei ehkä jaksa enempää vastuuta, sillä hän on ainut tulonsaaja perheessä, jonka muodostavat aikuisiällä maisteriksi opiskeleva vaimo sekä äkillisesti sairastunut isä. Parikymppinen kaveri siirtää syrjään unelmansa urasta kodinelektroniikkaliikkeen myyjänä ja jaksaa 12-tuntisia kuluttavia yövuoroja betonielementtitehtaalla turvatakseen uunituoreen vauvan ja avovaimon elannon. Kaivoksilta kotiinpalaaja jaksaa rankan viikon jälkeen puurtaa lukemattomia ylimääräisiä tunteja kotitalon remontin parissa, jotta veljen häät saadaan pidettyä arvoisissaan tiloissa.

Ehkä aussit vain kohdentavat tarmonsa aika eri tavalla kuin monet suomalaiset. Oppia voisi parhaista piirteistä ottaa puolin ja toisin.

Perthissä kaukaisemmatkin sukulaiset kuuluvat perheeseen ja Transperth kuljettaa myös apinaserkut kotiin. Kuva bussipysäkin tolpasta.