Aika olla kohtelias

Tapaeroihmettelyä, jälleen.

1) Aiemmat kokemukseni englanninkielisestä maailmasta ovat Kanadasta ja USA:sta, ja minulla kestikin hyvä tovi - reilusti yli puoli vuotta - tajuta, että aussit eivät ole samanlaisia kuin kanadalaiset tai jenkit. Vaikka asia on ihan päivänselvä, jotenkin en hyväksynyt tätä eroa kuin vasta ihan hiljattain. Miksikö? Pohjois-Amerikan puolella väki on lähtökohtaisesti hyvin avointa ja ystävällistä, sekä aidosti että tapakulttuurin takia. Kun menet kauppaan, myyjä tervehtii heti iloisesti ja hyvästelee lähtiessä. Etenkin Kanadan preerian pikkukaupungeissa oli suorastaan häkellyttävää, miten hyvää, avuliasta ja aidosti lämmintä palvelua kaupoissa sai. Kukaan ei kuitenkaan koskaan tyrkyttänyt eikä tuppautunut. Sama kohtelu ravintoloissa, kahviloissa ja ihan kaikkialla asiakaspalvelualoilla. Ihmiset ovat hyvin reippaita lähestymään ja juttelemaan, etenkin em. Kanadan pikkukaupungeissa vastaantulijoita tervehditään vähintään hymyllä ja nyökkäyksellä, tunsipa heitä tai ei. Ihmisiin myös pystyi tutustumaan suunnilleen lennosta ja kadulla kävellessä. Sama tilanne Jenkkilässä: on täysin hyväksyttävää rupatella vaikkapa kassajonossa edellä seisovan kanssa pitkät tovit.

Perth ei ole tällainen. Ei pidä ymmärtää väärin. Ihmiset ovat keskimäärin ystävällisiä ja kohteliaita, mutta yllättävän lähellä suomalaisia. Monet ovat hieman pidättyväisiä ja kadulla ei todellakaan pysähdellä juttelemaan tuntemattomille. Samoin bussissa joillain on vaikeuksia sanoa käytäväpenkin puolella istuvalle, että anteeksi pitäisi päästä tällä pysäkillä vierestäsi ulos. Jotenkin aiempiin kokemuksiini englanninpuhujista ei lainkaan istu se, että hekin voisivat olla ujoja - tismalleen yhtä ujoja kuin suomalaiset. Aluksi siis tulkitsin vaivaantuneen hiljaisuuden ja small talkin puutteen ylimielisyydeksi ja jopa tylyydeksi ulkkaria kohtaan. Nyttemmin olen tajunnut, että jos minä en keksi mitään sanottavaa, eivät hekään keksi. Australiantikusta ei vuole asiaa sen enempää kuin suomentikustakaan. Siksipä olen rohkeammin ottanut aloitetta omiin käsiin ja painan vaan jutustelutilanteissa menemään omilla löpinöilläni ja kysymyksilläni, mihin useimmat hyvin mielellään lähtevätkin mukaan vastailemaan ja vastavuoroisesti kyselemään. Perinpohjainen yllätys oli, kun eräs hyvin avoin, hauska ja nokkela aussityökaverini (minunikäiseni tyttö/nainen) tunnusti, että on todellisuudessa erittäin ujo uusien ihmisten seurassa ja oli kuulemma joskus joutunut selittelemään uusille tuttavuuksille, miksi on niin ylimielinen. "En ole koskaan ollut ylimielinen, olin vain kauhusta jäykkä ajatuksesta, että joudun juttelemaan vieraille!"

2) Vaikka olemme kumpikin suomalaisiksi avoimia ja lähestymme kohtuuhelposti vieraitakin ihmisiä, näköjään olemme silti varsin ilmeettömiä ja eleettömiä, joten täkäläisten on vaikea tulkita mielenliikkeitämme. Kummallekin on käynyt usein vastaava ikiliikkuja:
Aussipomo tai -työkaveri pyytää tekemään jonkun tehtävän tai ohjeistaa pitkät pätkät, miten joku uusi asia tehdään. Tämä voi tapahtua puhelimessa tai kasvotusten. Kun suomalainen nyökkäilee napakasti ja toistelee ok, selvä, hyvä juttu, aivan ja on selostuksen lopuksi valmis saman tien käymään tehtävän kimppuun, ei aussi päästä hommiin vaan tarkistaa monta kertaa: ymmärsihän varmasti, voitko varmasti tehdä tämän, onko se ok sinulle että hoidat tämän, jos et halua/osaa/koe pystyväsi tekemään tätä niin ei ole pakko. Parhaimmillaan/pahimmillaan aussi selostaa koko ohjeensa uudelleen vielä toisen tai peräti kolmannenkin kerran (tapahtuu erityisesti puhelinkeskusteluissa, koska vastapuoli ei näe minua eikä äänestä näköjään riittävästi välity vakuuttaminen), koska aussi ei omasta mielestään saanut riittävän vankkaa vahvistusta sille, että asia on ymmärretty ja sovittu.

Syitä olettaakseni ovat, että a) täällä ollaan todella tarkkoja jdf:n eli job description formin - kirjallisen työnkuvauksen - noudattamisesta. Jos jotakin asiaa ei ole kirjalliseen työnkuvaani sisällytetty, teoriassa minun ei ole sitä pakko tehdä. En tajua. Kukas himmeli ne oman jdf:ni liepeille harmaalle alueelle jäävät hommat hoitaa, jos en minä? Ja miksi ihmeessä en haluaisi oppia jotakin uutta tehtävää ja samalla laajentaa omaa tietämystäni, mistä omassa alassani kaikkiaan on kyse? Kaikki eivät näköjään näin ajattele, siksi loputon varmistusjankkaus. Syy b) on, että en pane tarpeeksi ele-, ilme- ja äänensävypainotusta tuolle ok ymmrärsin, teen-puolelle, koska ei tule riittävästi läpi, että kyllä minä *** jo ymmärsin ****, lopeta se jankkaus. Syy c) selvästikin on, että täällä puhutaan paljon enemmän kuin tehdään yhtä tehtävää kohden. On tykkänään tavallista, että asioita joutuu pyytämään vähintään kolme kertaa, ennen kuin mitään tapahtuu. Usein aiheesta pitää myös keskustella ja pyöritellä yleisesti, ennen kuin sitä aletaan mitenkään ratkoa. Ensimmäinen pyyntö on asian esittely: homman nimi on tämä. Vaikka toinen vastaa hoitavansa tehtävän, pyyntö pitää esittää vielä toisen kerran. Tämä on varmistus sille, että toinen ymmärsi oman roolinsa tehtävän toteuttajana. Näitä varmistuksia/muistutuksia tarvitaan useimmiten vielä yksi tai kaksi lisää, ennen kuin tehtävä konkreettisesti tehdään.

Itse opin viime viikolla, että pahin mahdollinen vastaus johonkin kohtuusimppeliin uuteen tehtävään on 'en ole tehnyt tätä ennen joten ole ihan varma tästä'. Jos pystyn selostuksen ymmärtämään ja vaikka kirjoittamaan samalla ylös, on paljon fiksumpaa ja hermoja säästävämpää heti painottaa, että osaan tämän nyt. Ohjeistava kollega nimittäin jankkasi tämän vastaukseni jälkeen useamman minuutin, että olenko nyt ihan varma että uskon osaavani homman ja että koen voivani sen tehdä, koska ei missään tapauksessa o-le pak-ko. Oli ihan hilkulla, etten täräyttänyt kuonoon vastaukseksi, että olen suomalainen ja jos sanon, että osaan, niin silloin tarkoitan sitä.

3) Suoruus yleisesti. Välillä tuntuu ihan vähän tynnyrissä/metsässä kasvaneelta, kun tajuan toisten pitävän joitain omia tapojani suoruudessaan ajattelemattomina tai jopa epäkohteliaina. Kohteliaisuus ja huomaavaisuus ovat täällä kaiken A ja O, eli kaikenlaisia konflikteja, arkaluontoisia aiheita ja loukkaavuksia vältetään lähes viimeiseen asti (toki on muutamia öykkäreitä tai Mr/Mrs Suorasuita täkäläisissäkin tullut vastaan). Harmoniahakuisuus ja hyvän tuulen ylläpito ovat mielestäni osasyy, miksi työpaikalla jutellaan vain kivakiva-positiivis-asioita, ja harva kertoo mitään omista ongelmistaan. Toisaalta täkäläisillä on taipumusta käsittämättömän ihailtavaan optimismiin. Olen tähän mennessä oppinut muutamia työkavereita sen verran tuntemaan, että tiedän heidän elämästään varsin rankkojakin hiljattain tapahtuneita asioita, kuten perhettä varjostavia vakavia sairauksia, avioeroja ynnä muita. Näistä ei kuitenkaan koskaan puhuta työpaikalla negatiiviseen sävyyn, vaan pelkästään toteamuksina tai toiveikkaaseen tyyliin. Pian ovat toivottavasti, ihan varmasti, asiat paremmin. Suomalaisille tästä hieman oppia peliin ja senkin maan synkän kylmä yleisilmapiiri kohahtaisi pari astetta lämpimämmäksi saman tien.

Hauska esimerkki suoruudesta oli, kun pari kollegaa kauhisteli erään ulkopuolisen meille lähettämää sähköpostia. Meili oli jatkoa aiempaan keskusteluun ja alkoi sanoilla 'vielä yksi asia'. Tämä oli siis tökeröä käytöstä täkäläisten mielestä, sillä kohtelias viesti alkaa aina tervehdyksellä, mieluiten sanalla Dear. En voinut olla nauramatta, sillä jos en olisi varta vasten asiaa opetellut, olisin itse juuri kyseisenlaisten sähköpostien lähettelijä. Niinpä heittelen omiin meileihini mukaan aina pari ylimääräistä please-sanaa ihan varmistaakseni, että täytän edes jotenkuten täkäläiset käytösstandardit enkä liikaa viljele käsitystä suomalaisista korpikuusen kannon alta kömpineinä maahisina.

Tästä anteeksipyyntökukkasia kaikille ausseille, joita olen suorasukaisuudellani mahdollisesti loukannut. Harmi vain, että he tuskin tätä lukevat todennäköisen kielimuurin takia. No, siispä pääsiäistervehdys kaikille suomalaisille sen sijaan! Kuva Google-kuvahaulla.