Sitä saa mitä tilaa - vaikkei tiennyt tilanneensa

Elämä on kumma juttu. Sen lisäksi, että se on kummallista noin niinkuin biologian ja fysiikan tasolla (miten ne solumöykyt oikein syttyvät elämään, ja entäs sitten atomit? Miten jokin ainerippusista kasattu - ja vielä pienemmässä mittakaavassa silkasta energiasta eli kvanttipartikkelien muodostajista kokoonpantu - voi riittävän isoon mittakaavaan skaalattuna olla tietoinen ja tunteva, ajatteleva ja ihmettelevä olento, kuten nyt vaikkapa ihminen ja vielä tarkennettuna juuri minä?), se on kummallista myös arkipäivän kokemusten tasolla.

Kaikki varmaan tietävät erilaisia self help- ja elämäntaito-oppaita, joiden keskeinen teema on jokin seuraavista: saat sen mistä luovut - saat sen mitä toivot - saat sen mitä tarvitset - saat sen mitä pelkäät tai välttelet. Hmm. Itselleni ei ole oikein selvinnyt, että mikä noista peliautomaateista työntää oikean tuloksen, joten yritän siksi vältellä pelkäämästä mitään (kuten silmälääkäreitä, koska heti pelkäämään alettuani jouduin perinpohjaiseen silmätarkastukseen silmänpaineen mittausta myöten), yritän muistaa ajatella ja toivoa positiivisia asioita niin itselle kuin muillekin, ja yritän jättää tykkänään taakse kaiken tarpeettoman, kuten kaunan ja katkeruuden tunteet (tosin jos noista luopuu, niin eivätkö ne silloin tule takaisin tielleni tuon yhden teorian mukaan? Toivottavasti ei). Tällä hetkellä teoriarallia johtaa saat sen mitä tarvitset - linja.

Olen täällä huomannut, että elämääni on ilmaantunut pyytämättä ja yllättäen, mutta pelkästään positiivisena käänteenä liuta asioita, joita en tietoisesti tajunnut kaipaavani tai tarvitsevani. Mutta nyt kun ajattelen tarkemmin, juuri tätä olen toivonut viimeiset kymmenen, viisitoista vuotta? Paitsi että viisitoistakesäisen ponihaaveet ynnä muut Take Thatin fanitapaamiset ovat yhä täälläkin toteuttamatta. Mutta asiaan.

Ikuinen kesä. Perthissäkin tulee talvi, täkäläisille. He kärvistelevät toppatakit päällä ja käsiään puhallellen bussipysäkeillä kesäkuussa, kun suomalainen lampsii paikalle kevät/syksyvaatetuksessa, eli päällä kevyt takki ja joskus aikaisin aamulla sormikkaat. Keskipäivällä tulee kuitenkin kuuma, joten trenssin voi nakata käsivarrelle ja pyyhältää teepaitasillaan, usein. Tämäkö muka talvi, kutsuisin sitä touko- tai syyskuuksi? Jos sattuu muutamia kylmempiä viikkoja (päivälämpötila seilaa +15:ssa), on kuitenkin takuuvarmasti valoisaa. Aina herää auringon nousuun, ja töistä lähtiessä on vielä päivänvaloa jäljellä edes se yksi tunti, toisin kuin pohjoisen kotimaan kamaralla. On mahtava tunne elää koko vuoden ympäri energisenä ja aikaansaavana, ajattelematta, että taas menee 6-8 kuukautta "hukkaan" pimeässä kärvistellessä, sisätiloihin linnoittautuneena, lumentuloa, pakkasta, räntää ja mörönkolon pimeää manaillen.

Yhteisö. Vaikka itseäni rasittavat poliitikkojen loputtomat tyhjät jankutukset yhteisöllisyyden puutteesta ja keinotekoisista ideoista sen rakentamiseksi (opiskelijat hoitakoot kotikerrostalonsa vanhukset ilmaiseksi aina iltaisin tms.), yhteisöllisyyden puute on todellinen pulma Suomessa. Vietin lapsuuteni Melukylä-tyyppisessä kerrostaloyhteisössä, jossa oli aina naapureiden lapsia leikkikavereiksi, ja naapureita pitämään silmällä lasten temmellystä. Taloyhtiössä vietettiin yhteisiä juhlia ja talkoita, ja haravanvarressa keikuin itsekin syksyisin seitsenvuotiaasta eteenpäin. Vastaavaa samassa veneessä arjessa-tunnetta en ole sittemmin kokenut (paitsi opiskeluaikana Jyväskylässä, terveiset taidehysteerikoille!), vaikka elämässäni on aina ollut tärkeitä ja läheisiä sukulaisia, ja elämääni on säännöllisesti tullut - ja siitä on myös lähtenyt - liuta hyviä kavereita ja ystäviä.

Täällä uudella mantereella kohtaamani suomalaiset ovat kuitenkin muodostaneet tiiviin, lämminhenkisen pienen oman yhteisönsä, jossa ilot ja surut jaetaan kuin pidempäänkin tunteneiden kesken. Yhteishenki on vahva, koska kaikki olemme samassa tilanteessa ja pystymme edes pieneltä osin auttamaan toisiamme eteenpäin täällä expatin arjessa. Yhteisö ei ole kuitenkaan poissulkeva vaan erittäin tervetulleeksi toivottava, eli emme ole linnoittautuneet omaan pieneen Suomi-kuplaamme. Mukaan pääsee kyllä minkä tahansa maalainen - yleensä ne erimaalaiset päätyvät kuvioihin suomalaisen puolison mukana. Ja taas opimme kaikki jotain uutta toisiltamme.

Työ. (Myönnän, että tätä en ole ihan viittätoista vuotta pohdiskellut). Ehdin tehdä Suomessa töitä nelisen vuotta maisterinpapereiden suorittamisen jälkeen, ja sitä ennen väänsin milloin missäkin rekryagentti-vuokratyö-pätkäsilppuhanttihommassa koko opiskeluajan loma-aikoina, viikonloppuina ja osin myös arkiviikollakin. Yhteensä sekalaista, suurelta osin opintojen aikaista työuraa on Suomesta plakkarissa noin vuosikymmen. Koska suurin osa työelämäkokemuksistani koostuu ekstraajan hommista, olen useimmiten ollut aavistuksen kieroonkatsottu irtopala työpaikalla. Sittemmin ns. professionaalitöissä puolestaan tein erilaisia projektitöitä, joista osan kotoa käsin. En siis Suomessa ehtinyt varsinaisesti kuulua moneenkaan työpaikkaan, työyhteisöön ja työkaveripiiriin.

Olen nyt tilanteessa, jossa minulla on varma ja vakituinen työpaikka, osaamistani halutaan määrätietoisesti kehittää, taitoihini uskotaan ja niiden parantamiseksi tarjotaan rakentavaa palautetta. Olen nähdäkseni tärkeä osa tiimiä, ja olen melkeinpä ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa en ole noin vain korvattavissa seuraavalla ekstraajalla, tai muuten vain poistettavissa yt-neuvotteluissa. Tiimissämme tehdään yhteistyötä, puhalletaan yhteen hiileen ja ponnistellaan yhdessä yhteisen päämäärän eteen, kukin oman panoksensa reilusti antaen. Kun herään aamulla, ensimmäinen ajatukseni ei enää ole: onkohan mulla vielä ens kuussa työ? Eikä seuraava ajatukseni ole: "onkohan tänään taas raskas päivä edessä, onkohan muut taas huonolla tuulella kaikkien viime aikojen vaikeuksien/yt-neuvottelujen/huonon työilmapiirin takia?" Vaan vihdoinkin ajatus on: "pitääkin järjestellä projekti x alkuun, kysäisen siihen neuvoa P:ltä, juttelen myös R:n kanssa tästä, S mainitsi jotain viime viikolla siitä omasta hommastaan, joka liittyy tähän - olispas muuten kiva käydä tänään yhdessä lounaalla ja viikonloppunakin voi tehdä jotain kivaa, onhan palkkapäivä". Toisin sanoen: minun mielestäni normaaliin työelämään kuuluva normaali ajatus.

Että kiitos Australia ja universumi!

Perthin Suomettaret, koolla ehkä puolet. Eilisiltä synttärikekkereiltä, oli lystiä!

Western Australian luonnonkukkaloistoa. Kevät on täällä ja pian kaikki kukkii! Kuva (c) Nothinglikeaustralia.com.au

Kuka muistaa? Lapsuuden suosikkileffa, Bernard ja Bianca Australiassa [The Rescuers Down Under]  1990. Kuva (c) Disney.