Arjen eroja Australiassa

Asioita, joita ei koskaan tapahtunut Suomessa, mutta tapahtuu Australiassa.

Tuhoeläimet kotona. Suomessa ötököistä sai sietää enintään itikoita tai hämähäkkejä, joskus satunnaisia sokeritoukkia tai turkiskuoriaisia. Kaikki nämä ovat seinälukkia eli sitä kämmenen kokoista pitkäjalkaa lukuunottamatta pieniä ja jotakuinkin helposti nirrittäviä harmeja, joiden takia ei yöuniaan menetä. 

Kun sen sijaan puolikkaan sikarin kokoinen pulleanruskea torakka viipeltää keittiön lattian poikki, ainoa mahdollinen reaktio on joko kirkua ja paeta, tai käydä jokaisella mahdollisella myrkyllä kimppuun (hiuslakkaa, klooria, mitä ikinä kaapista löytyy, jos siellä ei ole hätäpulloa Morteinia eli hyönteismyrkkyä. Hiuslakan suihkutus on muuten täyttä tuhlausta). Ja eihän se ydinpomminkestävä painajainen kuole millään. 

Murskata ei uskalla, koska a) otus on niin iso, että ei se varmaan litisty edes tiiliskivellä, saati keittiöharjalla, ja b) olen kuullut liikaa kauhutarinoita siitä, miten torakka liiskautuessaan laskee munansa, ja sitten pikkutorakoita sikiää kuin kärpäsiä lantakasassa. En ole tarkistanut, onko tälle luulolle mitään todellista perustaa, mutta ajatus rusahtavasta munapommista ällöttää niin paljon, että helpommalla pääsen, kun hälytän E:n pyydystämään otuksen. Onneksi torakoita on nykyasunnossa näkynyt vain kerran kahden vuoden mittaan, sitä edeltävässä vieraili torakoita kerran kuussa myrkytyksistä huolimatta. 

Eilen aamulla sain ihan uudenlaisen tuholaissydärin, kun keittiön lattian poikki juoksi - - - hiiri!!! Siis mitvit, kerrostalossa, keskustassa, ns. hyvällä asuinalueella, hyvin siivotussa asunnossa?? Ei hajuakaan, miten hiiri on ylipäätään sisälle päässyt, sillä etuovemme tyypillinen alarako on hämähäkkien pelossa tiukasti tukittu köydenpätkällä ja ikkunoissa on hyönteisverkot. 

Pahinta oli, että jouduin jättämään hiiren mellastamaan asuntoon, koska olin liian nössö jahdatakseni sitä itse kiireessä ennen töihin lähtöä (yritin ensin luudan kanssa, mutta tietenkin hiiri linnoittautui kirjahyllyn taakse, jota en jaksa siirtää). E:lle vimmaista viestintää töihin, että hoida se mikkiriihi muille maille heti kotiin tullessasi. Seuraavaksi ratsasin ruokakaapin ja siirsin kaikki pusseissa olevat eli nakerreltavat elintarvikkeet tiukasti sulkeutuvaan keittiölaatikkoon tai jääkaappiin.

Illalla kotona hiiri oli tietysti piiloutunut parhaiden kykyjensä mukaan, eikä lähikaupasta löytynyt hiirenloukkuja. Joten oli pakko antaa myöten ja nukkua yön yli samassa asunnossa, jossa temmeltää tuholainen. Aamulla epeli teki elämänsä virheen juoksemalla uudelleen keittiön lattian poikki kirkkaassa päivänvalossa, jolloin saimme sen paikallistettua jääkaapin alle ja saarrettua sinne erilaisin barrikadein. E siirsi jääkaappia ja hätisti karvapallon esiin, jolloin panikoiva parka joutui E:n mojauttamaksi. Niskat vielä poikki varmistuksena, ettei pökkyräinen vipeltäjä herää henkiin roskapussissa. 

Jälleen meikäläinen nössönä vain vierestä katsoin, koska en uskaltanut/halunnut osallistua tappourakkaan, vaikka halusinkin hiirulaisen hiivattiin. Kuulemma niitä ei pitäisi laskea pihallekaan, koska hiiret ja rotat ovat yhtälailla tuhoeläimiä Australiassa ja haitallisia alkuperäiseläimistölle ja kasveille. Eli ei auttanut, nirri pois. 

Aivan toisenlainen arjen erikoisuus ovat ylilyödyt OHS- eli occupational health and safety – säännöt.

Jumppapallo on terveysriski, ja sellaisella ei meidän toimistossa istuta, sanoi lääkäri, fysioterapeutti tai kunto-ohjaaja mitä vain. Pallolta voi näes pyörähtää pyllylleen tai pahimmassa tapauksessa kallolleen lattiaan. Ja mitäs sitten tehdään. Voi tulla syyte. Voi tulla taakaksi workers compensation eli työtapaturmakorvaus. Eli pallolla ei istuta, piste. 

Toinen uusi, odottamaton riski on pilates tai ylipäätään mikään työpaikkaliikunta toimiston tiloissa. Meillä on epävirallinen työkavereista muodostettu pilatesporukka, jotka kokoonnumme harrastelijaohjaajan johdolla pilatoimaan tunniksi per viikko. Tapahtumapaikka on alakerran kokous- ja koulutushuone. Saimme puuhailla omiamme melkein pari vuotta, koska edellinen aulavahti eli kokoustilasta vastuussa olija katsoi kuntoiluamme läpi sormien. Kunnes. 

Concierge eli rakennuksemme aulavahti vaihtui. Hän on ottanut pilateksen silmätikukseen, koska meillä ei ole virallista ohjaajaa eikä siten ohjaajalla vakuutusta oppilailleen: siellä voi joku loukkaantua väärien liikkeiden takia, haastaa rakennuksen oikeuteen ja aiheuttaa vaikka mitä rahallista ja imagohaittaa. Kaikki olemme allekirjoittaneet lausunnon, jonka mukaan ”ymmärrämme riskit ja lupaamme olla nostamatta syytettä vahingon sattuessa”, mutta ei auta. Laitonta on moinen kunnosta ja työkyvystä huolehtiminen. 

Koska emme halua taukojumppatoimintaamme lopettaa, nyt hankkiudumme pilatestunnille kuin ninjat, eli aulavahdin katsetta kiertäen, toimistovaatteissa mahdollisimman pitkälle luikkien, joogamatot kassiin survottuina ja ulos tursuava maton loppupää kainaloon piilotettuna. Ristiriitaisinta on, että firmamme kustantaa kaikille halukkaille työntekijöille osallistumisen viikottaisiin puulaakipeleihin, joissa joukkueet pelaavat mm. lentopalloa, jalkapalloa ja footy six'iä eli australialaista (jenkkifutis/rugby-tyyppistä) jalkapalloa. Se ei näköjään ole terveysriski, mutta pilatesliikkeet eli venytykset, tasapainoilu ja lihaskuntoliikkeet sen sijaan ovat. Jaa-a.

Toisaalta, tähän turvallisuushakuisuuteen kun tottuu, niin entisen kotimaan käytännöt alkavat hieman huimata. E esimerkiksi kertoi, että Ranskassa pääsee raksalle tai tehtaalle töihin ilman mitään 'tikettejä' eli lupia, pätevyyksiä tai perehdytyksiä. Moottorisaha annetaan käteen tai trukki ajettavaksi melkeinpä kylmiltään. Lounaalla toki juodaan viiniä, koska eihän lounas ole lounas ilman asiaankuuluvaa juomaa. Ja sen jälkeen hommat jatkuvat, hiprakkaa tai ei. Veli puolestaan aikoinaan kertoi, että teki yhden kesän kattokorjausurakoita Suomessa ilman mitään turvavaljaita tai -välineitä, kun henkilöstövuokrausfirma tai työnteettäjäfirja ei niitä katsonut tarpeelliseksi hänelle antaa. Huhhei. Ei vaan täällä. Ainakaan avoimesti. 

Ehkä se kultainen keskitie olisi kuitenkin toimivin: en halua muuttua työkaverini kaltaiseksi, joka pelkää puolestani, kun pyöräilen viisi minuuttia töihin korkokantaisilla kengillä (huom., eivät olleet mitkään stiletot vaan kävelykengät 5 cm korolla). Kyllä työmatkapyöräilyä varten tulisi jalkaan laittaa eri kengät (lenkkarit) kuin mitä aikoo toimistolla käyttää. En kertonut, että kaaduin jo pyörällä yrittäessäni rehvakkaasti hypätä jalkakäytävän reunan päälle... Kypärää toki käytän, kuten 99% kaikenikäisistä pyöräilijöistä.  

Kuvassa tunnettu terveysriski, Pilates.