17.10.2013

Maassa maan tavalla

Olen alkanut huomata itsessäni merkkejä siitä, että perthiläiseksi tai aussiksi tässä muuttuu, väistämättä.

1) Ängen väkisin istumaan aina, kun bussissa joku varaa kahta paikkaa käsilaukulla tai ruokakaupan pussilla. Perthiläiset eivät ole amerikkalaismallisia juttelijoita bussissa, mutta vierekkäin istutaan kyräilemättä ja vieruskaverille voi myös sanoa reippaasti kiitos ja anteeksi, kun haluaa ikkunapaikalta pois. Silti täällä(kin) on tolloja, jotka varaavat täydessä bussissa tai junassa sitä viereistä paikkaa jollain kaksi grammaa painavalla esineellä, joka "vaatii oman penkkinsä".

Nykyään marssin reippaasti viereen ja kohtelias, mutta tiukka kysymys may I sit down please eli "saisinko istua tähän kiitos" saavat kyllä Guccin laukun/persiljapussin penkiltä pois. Aiemmin en olisi välttämättä kehdannut vaatia paikkaa, paitsi aivan täpötäydessä tilanteessa. Todettakoon väliin, että ymmärrän penkillä pidettäviksi oikeasti raskaat kantamukset, jotka eivät mahdu jalkotilaan. Mutta nämä bussinpenkkikuningattaret pitävät vieressään yleensä kirjekuoren kokoista käsilaukkua. Voihan jurppi.

2) Ärsyynnyn, jos ihmiset eivät ryhmity vasemmalle jalankulkuliikenteessä. Useimmiten enemmistö pysyttelee vasemmalla laidalla jalkakäytävällä ja vastaantulijat vastaavasti oikealla, mutta aina välillä joku sooloilija puskee väärää kaistaa eteenpäin. Sama rullaportaissa. Vasen kaista on täällä tyypillisesti se, missä seisotaan ja annetaan portaiden viedä. Oikealta ohitetaan, jos on kiire. Tähänkin sääntöön löytyy vähintään yksi poikkeus per rullaporrastrippi. Ja yleensä poikkeus seisoo tiellä kuin tatti, iphonen korvanapit syvälle kuuloluuhun asti työnnettynä ja musiikki täysillä iästä riippumatta. Siinä sitten pujottelet töröttäjän ohi ja yli junalaiturille vievillä portailla, kun junan ovet piippaavat kiinnimenon ja junan lähdön merkiksi.

3) En suivaannu epäkohteliaiden aspojen töykeydestä enkä mene lukkoon kielteisistä vastauksista tai asenteesta. En myöskään raivostu typeristä mielipiteistä tai ota niitä itseeni  (tämä ei tosin päde suomalaiseen keskusteluun edelleenkään, sillä monia suomalaisia nettikeskustelupalstoja en vain pysty lukemaan kaikkialle tunkevan rasismin ja seksismin takia).

Työn takia joudun jatkuvasti soittamaan ympäri pitäjiä sekä julkissektorille että yrityksiin, ja pyytämään milloin mitäkin tietoja, raportteja, numeroita tai päivityksiä. Kaikkiin pyyntöihin liittyy jonkin sortin deadline. Monet vastapelurini pitävät lain sanelemia aikarajoja liian tiukkoina tai pyytämiäni tietoja liian työläinä hankkia, joten yleinen vastaus luurista on "ei onnistu/ei pysty/ei kykene/ei niin maan millään".

Olen täällä huomannut, että suomalaiset yleensä joko a) yrittävät pitää kaikki keskustelut neutraaleina, jotteivät aiheuta pahaa verta tai b) sanovat ei vetoamalla ylempään auktoriteettiin, kuten viraston käytäntöön tai firman ohjesääntöön. Täkäläiset sen sijaan sanovat suoraan ei, ja syyksi sen, että ei nyt vaan voi. Ei kuule jouda. Joskus vastaus on lähestulkoon luokkaa "ei huvita". Alkujärkytyksen jälkeen ("mitä ihmettä tähän voi vastata, enhän voi vaatiakaan kun jo suoraan sanottiin ei?") olen oppinut painamaan päälle vaan. Ne tiedot on tultava, kiitos ja piste. Kaikki tämä kuitenkin ystävällisesti ja kohteliaasti, ilman kytemään jäävää pahaa mieltä kummallekaan osapuolelle.

Täkäläiset yleensäkin argumentoivat ponnekkaammin kuin suomalaiset, mutta ottamatta vastaväitteitä henkilökohtaisesti. Mielipiteet voivat olla täysin vastakkaiset tai työtavat kuilun päässä toisistaan, mutta toisia kunnioitetaan silti ja toimeen tullaan edelleen. Tämä voi tosin olla oman työpaikkani erityispiirre, koska olen aiemminkin huomannut, että minua on siunattu erityisen rempseällä mutta sitäkin professionaalimmalla kollegapiirillä.

Usein Suomessa ihmisten asenne kaupan kassasta työympyröihin tuli otettua liian henkilökohtaisesti ja töykeisiin napautuksiin mietti vastaavaa nasevaa vastausta päivätolkulla - koskaan sitä vastausmahdollisuutta saamatta tai käyttämättä. Täällä tylyydet ja tökeryydet ohittaa paljon helpommin olankohautuksella. Liekö syynä aurinko, kasvanut itseluottamus vai yleinen leppoisa no worries - asenne: kukaan muukaan ei jaksa kantaa kaunaa tai puida epäkohteliaisuuksia, joten miksipä minäkään. Huumorilla siitä selviää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen välittömästi tarkistuksen jälkeen ja vastaan pian :)