Mitä ihmettä Suomi?

Löysin blogiarkistosta tekstin, jonka kirjoitin viime huhtikuun Suomen-loman jälkitunnelmissa, mutta jostain syystä unohdin julkaista. Mutta muistan kyllä elävästi, että näin ajattelin. Kovasti ihmeissäni. Ja myös harmissani. Tadaa, vanhempaa tuotantoa puolen vuoden takaa:

***
Suomen-reissu on ollut ihana, mutta myös jotenkin pysäyttävä. Häh, miten tässä näin kävi ja missä mennään?

Säätilapuolella olen saanut ihmetellä, kuinka myöhässä kevät on. Tämä on tilanne kuulemma koko Euroopassa. Ranskassakin kevät laahasi ainakin kuukautta jäljessä, ja huhtikuun ”heräävä luonto”-tunnelmia ja kukkivia niittyjä oli turha toivoa näkevänsä. Sattumalta säät ovat olleet harmaita ja tihkuisia lähes koko visiitin ajan, sekä Ranskassa että Suomessa.

Viimainen Helsinki näytti harmaita, karuja, huonoimpia puoliaan, ja lähdettyäni kotia kohti eli pohjoisempaan päädyin lumisateeseen. Reilua viikkoa ennen vappua! Kaipa näin on joskus ennenkin käynyt, mutta unikuvani hiirenkorvista ja valkovuokoista sain kyllä unohtaa, auringonpaisteesta puhumattakaan. Aurinkoa olen nähnyt vähemmän kuin näkisin puolikkaan päivän aikana Perthissä.

Alavireisyys ei rajoitu säähän. Lähi- ja tuttavapiireissä tunnelmat ovat hivenen apeat. Eurokriisi ja lama ovat vieneet itse kultakin optimismin ja joiltain työpaikan. Tulevaisuus näyttää epävarmalta, eikä siihen uskalla luottaa. Mitäs, jos ei töitä jatkossa löydykään? Mitä tehdä, minne mennä? Kuka näissä tunnelmissa uskaltaa ottaa asuntolainaa tai perustaa perhettä? Itse kukin on myös sairastellut, ja varmaan pitkä talvikin vielä painaa fiiliksissä.

Nekin ihmiset, jotka ovat ennen olleet erityisen rentoja, rempseitä ja huolettomia, vaikuttavat aiempaa varovaisemmilta, kiireisemmiltä, arkeen urautuneilta. Laskuja tulee ja rahaa menee, mutta mistä sitä jatkossa saadaan, tuntuu kaikkia painavan. Kaipa tämä on aikuistumisenkin sivutuote. Mutta näin ulkopuolelta paikalle pöllähtävän näkökulmasta tunnelmien harmaus - kaiken vakavuus - pysähdyttää.

Ystäväpiirissäni on opittu sujuvasti puhumaan työkkärikieltä ja moni tuntee pitkäaikaistyöttömyyskuviot, -määritelmät ja tukityöllistämismahdollisuudet omakohtaisen hyvin, vaikka jokaisen taskussa on maisteritutkinto, työmotivaatiota sekä monta vuotta työkokemusta sieltä ja täältä alalta. Vasta opintojaan lopettelevat eivät oikein uskalla ns. oikeista töistä puhuakaan, lottovoitto olisi jo päästä harjoittelupaikkaan puolella palkalla. Huhhuh.

Maakuntiin on turha jäädä, Helsinki on lähestulkoon se ainoa realistinen suunta, jos töitä haluaa. Toki jokaisella suomalaisella ei sama kohtalo ole, mutta todellakin pistää miettimään, että tässä hukataan aika monta henkilötyövuotta ja parhaita työntekovuosia, kun työpaikkoja ei löydy muualta kuin Varamiespalvelun pätkätyötarjouksista. Huhhuh uudelleen. Tältäkö se tuntui silloin 1970-luvulla Ruotsiin töihin muuttaneiden vierailu Suomessa, murroskauden kotikylillä ja apeilla tanhuvilla?

En tiedä, liekö ankeiden aikojen puristuksen syytä vai onko Suomessa aina ollut näin vakavamielinen ilmapiiri. Telkkarissa puhutaan hidasta kirjakieltä vakavalla naamalla,  uutisissa ei hymylihaskaan värähdä, jottei uutista vahingossa vähättelisi tai halveeraisi. Aussilassa radiossa pudotellaan tekstiä juuri sillä nopeudella ja äänenkorkeuksilla kuin normaalissakin puhekielessä, on kuulijan ongelma, jos ei pysy tahdissa mukana. Aussilassa aamu-tv:n juontaja ei pysty pidättelemään omaa raskausuutistaan, vaan rykäisee sen täysin äkkiarvaamatta juontojen välillä, työkaverinsakin yllättäen: kaikki halaavat, hehkuvat ja juhlivat.

Viihteellisempi ja rennompi ote voi kuulostaa ärsyttävän amerikkalaiselta, mutta en nykyään pysty katsomaan suomalaisten kavereideni facebook-kuvia ihmettelemättä, että miksei noissakin bileissä tai kesänvietossa hymyilty ollenkaan? Kun kamera otetaan esiin, jokainen järjestelee naamalleen totisen, ”kunnollisen” poseerausilmeen, tai enintään miedon virallisen hymyn. Hampaiden näyttely koetaan teennäisenä ja irvistelynä. Huom, tämä ei ole kritiikkiä vaan ulkopuoliseksi muuttuneen ihmettelyä.

Vakavastiotettavuus ja tehokkuus ovat nyky-Suomen arvot numerot yksi ja yksi. Etenkään virallisessa maailmassa eli mediassa, politiikassa, työelämässä ja kaupunkisuunnittelussa ei taatusti tehdä mitään "turhaa", eli asioita, joilla ei ole muuta funktiota kuin olla hauskaa, iloista, kaunista, huvittavaa, nautinnollista tai leikkisää. Jos tehdään, tarkoitus on jokin suurempi päämäärä, kuten isommat tehokkuusluvut tai säästöt. Elämästä nauttiminen ei ole koskaan ollut suomalaisten tavoite numero 1, mutta nyt se on viimeistään painettu jonnekin arvolistauksen pistesijalle sata, kaikkien tärkeämpien tavoitteiden alta. Joita ovat mm. säästöt, pidemmät työurat, talvisodan henki ja "pitää jaksaa vaikka väkisin"-asenne.

Ennen Suomesta muuttoani seurasin mielenkiinnolla opetussuunnitelmien uudistuskeskustelua. Joku rohkea uskalsi silloin ajaa draamakasvatuksen lisäämistä peruskoulun opetukseen. Draamakasvatus, eli näyttelemisen ja esiintymistaitojen sisällyttäminen eri aineiden oppimiseen torpattiin keskusteluissa tykkänään, koska moinen pelleily koettiin turhana ja aikaavievänä. Leikkiköön kotonaan, oli jokaisen itseäänkunnioittavan kommentti tähän aikaa ja rahaa vievään lapsellisuuteen.

Mitäs siitä, jos draamakasvatuksen avulla tyypillisen ujot ja pökkelömäiset esiintyjät saisivat itseluottamusta, rentoutta ja positiivisia kokemuksia esillä olemisesta ja omien mielipiteidensä esittämisestä. Näyttelemisen avulla voisi myös asettua toisen asemaan ja käydä läpi erilaisia tilanteita turvallisesti, mikä tutkitusti ehkäisee koulukiusaamista ja helpottaa kiusaamistilanteiden jälkipuintia. Maailman peränpitäjäluokkaa oleva kouluviihtyvyyskin saattaisi kasvaa.

Vahvin, ja väittelyn voittanut argumentti draamakasvatusta vastaan oli: ”koulu on lapsen työpaikka, ei siellä kuulu hauskaa olla”. Sama argumentti pätee koko maahan: Suomi on suomalaisten työpaikka ja veronmaksukaukalo, ei siellä kuulu hauskaa olla.

Hyvät kansalaiset ja sielunsukulaiset suomalaiset, ei kai näin upeasta maasta tarvitse moista ilotonta harmauden pesää tehdä - ainakaan enää enempää?