1.10.2013

Tien päällä osa II

Ja takaisin road tripin pariin.

Olimme liikenteessä kuusi päivää ja viisi yötä. Varasimme aikaa alun perin koko viikon (7pvää), eli teimme yli kolmentuhannen kilometrin lenkin suunniteltua lyhyemmässä ajassa. Jos olisimme joka ilta pysähtyneet jo pimeän tullen (klo 18:30), olisi tuo yksi ekstrapäivä vielä tarvittu.

Teillä alkaa hämärässä liikkua muutakin kuin autoja, eli kenguruita, liskoja ja jos vaikka mitä metsänväkeä. WA:n keskikokoiseen kenguruun törmääminen ei ole valtava riski autoilijalle (kun vertaa hirvikolariin), mutta emme halunneet aiheuttaa yhtään ylimääräistä raatoa tielle: ojissa näkee muutenkin epäonnisia eläimiä varisten ruokana. Jatkoimme silti matkaa myös pimeällä, koska puolen illan hukkaaminen majapaikassa kökkimiseen ei houkutellut - ja kun varovasti ja tarkkasilmäisesti ajaa, tielle hyppivät kengurut ehtii nähdä ajoissa.

Päivän 1. mittaan ajoimme ensin Busseltoniin ihmettelemään kilometrin mittaista laituria. Bloggasin laiturista sekä parin seuraavan kappaleen sisällöstä kaksi vuotta sitten, tekstit löytyvät Busselton-linkin takaa. Busseltonista jatkoimme Margaret Riverin halki Augustaan, Australian lounaisnurkkaan, jossa Intian Valtameri ja Etelämeri kohtaavat. Tarkoitus oli ihmetellä merien "törmäystä" (samaa merta ja vettähän ne todellisuudessa ovat) Augustan majakalta, mutta päälle puskeva myrsky peitti maisemat sekä innon kivuta rantakallioilla tuulessa ja sateessa. Augustassa tankkasimme tukevan fish and chips - annoksen, Aussilan kansallisruokaa suoraan emomaa Englannista, ja jatkoimme kohti Pembertonin majoitusta.

Busseltonin laituri, alun perin rakennettu teollisuuden lastaustarpeisiin sata vuotta sitten.


Yllä ja alla. Margaret Riverin seutua, merenrannan kallioilta. Kyllä kuohuu.

Päivänä 2. jouduimme jättämään Pembertonin näköalapuun kiipeämättä jälleen huonon sään takia, ja kurvasimme suoraan kohti Walpolea puunlatvuskävelylle, treetop walk'ille. Tästäkin löytyy asiaa parin vuoden takaisesta bloggauksesta. Olin ennakkoon ajatellut, että huimapää-kalliokiipeilijä E ei mitenkään erityisesti vaikuttuisi turvallisesta siltareitistä, mutta väärässä olin. Samoin veli kiitteli kovasti kohdevalintaa, olivat kumpikin tyytyväisiä ja iloisia puunlatvankävijöitä. Onhan sieltä aivan erilaiset maisemat kuin maan tasalta, ja tuuheiden eukalyptuspuiden latvustossa tuntuu kuin olisi sademetsässä. Tältä apinoiden vinkkelistä varmaan näyttää. Jatkoimme Denmarkin kylän halki kohti Albanya, Denmarkissa pysähdyimme lounaan verran.

Albanyssa puolestaan ajoimme suorilta the Gap'ille eli merenrantakalliokuilulle, joka on Torndirrup-luonnonpuiston tunnetuin nähtävyys. Aioimme ensin käydä valaanpyyntimuseossa, joka on kuvankauniin Frenchman Bayn rannalla. Museo on laaja ja henkilökunnan mukaan koko alueen kiertäminen veisi ainakin kaksi tuntia, hintaa kierroksella oli lähes kolmekymppiä per nenu. Jätimme väliin: hinta tuntui aika kovalta ja lisämiinuksena tuntui, että epäsuorasti tukisimme alaa, jota kaikki kuitenkin vastustamme (valaanpyynti). Toki museo ainoastaan kertoo valastuksen historiasta eikä sitä käsittääkseni promoa. Valaanpyynti on ollut Australiassa, kuten myös kansainvälisesti, kiellettyä jo kaksi vuosikymmentä. Mitä nyt erinäiset valtiot kuten Japani onnistuvat lipsumaan kielloista "tieteellisten tutkimustarkoitusten" nimissä. Mieluummin kuitenkin ihailemme eläviä valaita kuin niiden tappokoneita, joten ohitimme museon ja näimme kuin näimmekin valaita livenä myöhemmin.
Yllä ja alla: satuimme löytämään komean putouksen matkalla Walpoleen, en muista paikan nimeä.

Yllä ja alla: Walpolen treetop walk, puunlatvasillat. 

Puunlatvan maisemia.
Jättipuita puunlatvasiltojen alapuolisessa Tingle tree - metsässä.



Albanyssä.
Valaanpyyntialus ja takana entisiä valaanlihan käsittelylaitoksia. Museo, jonne ei menty.
The Gap ja Natural Bridge - ranta. Tässä yhdenlainen gap eli kuilu.



Yllä ja alla: Albanyn tuulipuisto. Vaikea tajuta, miksi monet ovat sitä mieltä, että nämä pilaavat maisemat. Komeita minusta. Ja täysin päästöttömiä toimiessaan, pysyvät maisemat tällaisina jatkossakin.


Kolmas päivä kului Fitzgerald Riverin kansallispuistossa kahden tunnetun rannikkokaupungin, Albanyn ja Esperancen välillä. Aioimme ensin ohittaa koko puiston, koska alkuperäinen reittivalinta kulki lännempää Stirling Range - vuori(kukkula)ketjun halki. Tihkuisen sään vuoksi päätimme kuitenkin jättää Stirling Rangen ja sen korkeimman huipun, Bluff Knollin, tällä kertaa kiipeämättä, ja otimme kohteeksi Fitzgeraldin. Todellakin napakymppi! Fitzgerald on kuuluisa kasvilajikirjostaan, ja kahden eri kasvualueen risteyskohdassa sijaitsevana puisto tarjoaa parhaita paloja WA:n äkkiseltään karusta, mutta kauniista kasvillisuudesta.

Puisto on aiemmasta väitteestäni poiketen Luxemburgin, ei Belgian kokoinen (mutta aika valtava silti!), ja sinne pääsee vierailemaan vain reunamaille, ei keskelle ollenkaan. Auto piti pestä pesupisteellä ennen puistoon ajoa, ettemme tahattomasti kuljeta mukanamme kasvitautia nimeltään phtytopthora dieback, juurimätä. Tämä Australiaan vahingossa tuotu tauti mädättää minkä tahansa täkäläisen kasvin juuret, sillä paikalliset kasvit eivät pysty puolustautumaan sitä vastaan mitenkään. Eli todella uhkaava tuholainen luonnonpuistossa. Kun sanon renamailla, olimme silti hyvän matkaa puiston sisällä, eli kaukana kaikesta sivistyksestä ja ihmisen rakentamasta. Ainoa merkki ihmiskunnasta koko puistossa oli hiekkatie, sekä tien päässä odottava Point Ann - näköalakukkula, jolla oli pieni puinen katselulava lahdenpoukamaan päin.

Point Ann - rannalta löytyvät myös ekovessat sekä aidattuja telttapaikkoja ja yksi kaasugrilli, mutta mitään muita mukavuuksia tai rakennelmia alueella ei ole. Koko puistossa asuu kaksi ihmistä (metsänvartijaa), muuten saa olla aika yksikseen lintujen, liskojen ja villikukkien kanssa. Luontoihmisen paratiisi. Point Ann - lahdella näimme kolme varsin rauhallisina köllivää valasta aivan rantavedessä. Polskivat, vilkuttelivat evillä ja pyörähtelivät vailla huolta huomenesta. Räpsimme kaikki kuvia innoissamme, kunnes sukellusvarusteiden puutteesta silminnähden turhautunut E piti jotakuinkin työntää takaisin autoon ja jatkaa matkaa. Olisi muuten rynnännyt kevätkylmään meriveteen vaatteet päällä voidakseen uida lähemmäs valaita.

Ajoimme takaisin valtatielle ja käännyimme Fitzgerald-puiston toiseen päähän 80 kilometrin suoran ajon jälkeen. Eli kokoa puistolla piisaa. Täällä itäpäässä tie on asfaltoitu, varmaankin siksi, koska Hopetounin uneliaasta pikkukylästä voi tehdä bussikierroksia puiston reunalle merimaisemia ihailemaan. Parkkeerasimme Culham-poukaman tuntumaan ja kiipesimme East Mount Barrenin huipulle auringonlaskua katsomaan. Opaskirjamme (Exploring Western Australia's natural wonders) ja opaskylttien mukaan edestakainen trekkaus huipulle ja takaisin vie kahdesta kolmeen tuntiin, missä ajassa on pikkuisen ilmaa ja/tai arvioitu keskivertoamerikkalaisen vaellustahdilla.

Rinne on jyrkähkö, mutta kipaisimme ylös ja takaisin reilussa puolessa tunnissa. Tosin syynä oli pian laskeva aurinko - paras paikka ihailla sitä oli kukkulanhuippu, ja oli myös hyvä idea päästä takaisin alas valonkajossa säkkipimeän sijaan. Toisekseen ylihyväkuntoinen E piti vuorikauriin tahtia yllä meille muille, jotka puuskutimme tulemaan tasaista ylämäkitahtia kuin Hobitti-elokuvan kankeanluotettavat kääpiöt. East Mount Barren näyttää olevan kokonaan kvartsikivestä muodostunut, ja laskevan auringon viistossa valossa valkoisten sälöisten kvartsien päällä vaeltaminen oli jokseenkin unenomainen kokemus.

Stirling Range horisontissa, tuonne kukkuloille oli alkujaan tarkoitus kiivetä, mutta ohitimme vuorijonon lännestä ja suuntasimme Fitzgerald River-puistoon, kuvat alla.





Yllä: ensimmäinen välähdys Point Ann - lahdelta. Alla: valaathan siellä ilakoivat, syyskuu on niiden vaellusaikaa.





Fitzgerald  River - puistossa tuntuu, kuin olisi kadonneessa muinaisessa maailmassa. Helppo kuvitella muutama pitkäkaulainen dinosaurus tuonne pöytävuorien väliin vaeltamaan. 
Aavikon kukka. 
Yllä ja alla: kipuamista East Mount Barren-vuorelle. Kvartsikukkula auringonlaskussa.


Yleensä kuiva maa välillä jopa tulvi, kaikkien talvisateiden jäljiltä.
Rantapuskista löytyi myös nokkasiili. Siiliparka käpertyi välittömästi puolustuskerälle, mutta uskalsi esiin ja turvaan pusikoihin noin vartin kärsivällisen, hiljaisen odottelumme jälkeen. 
Tämä taitaa olla jo Lucky Baysta, ks. seuraava kappale!
Päivä neljä oli tarkoitus aloittaa Ravensthorpen leirintäalueelta, mutta kuten viime tekstissä kerroin, kyseisellä leirintäalueella voi majoittua vain, jos erityisesti kaipaa täiden, luteiden ja kirppujen yöseuraa. Siispä jatkoimme yöksi Esperancen rantakaupunkiin, ja aamiaistankkauksen jälkeen ajoimme suoraan seuraavaan luonnonpuistoon päiväksi - kyllä vain, reissu oli aika luonnonpuistopainotteinen! Tutkimme Cape Aridin ja Cape Legranden puistoja koko päivän. Nämäkin ovat näkemisen arvoisia, mutta koska olimme jo ihailleet kasveja ja luonnonpuistoja kolme päivää, eivät nämä puistot enää jysähtäneet tajuntaan samalla tavalla kuin aiemmat. Cape Legranden puistossa on WA:n kauneimmaksi matkaoppaissa kruunattu Lucky Bay-ranta, joka tietenkin piti nähdä. Onhan se kaunis poukama, ja hiekka oli aivan epärealistisen hienoksi jauhautunutta, kuin perunajauhoa konsanaan! Narskuukin jalkojen alla kuin pakkaslumi, aivan ihme kokemus.

Ranta on tosin paljolti merilevän peitossa, ja kun siisteysintoisena tästä valitin, E opasti, että merilevä on elintärkeää meren ekosysteemeille. Kaikenlaiset pieneliöt lisääntyvät merilevämassassa, josta ne huuhtoutuvat kätevästi mereen ja kalanpoikasten ruuaksi, joista ravintoketju puolestaan jatkuu aina isoihin mereneläviin ja ihmisiin saakka. Siksi merilevää ei kuulemma saisi siivota pois rannoilta, sillä koko ketju häiriintyy. Juu ymmärrän, mutta olisivat nyt edes pienen kaistaleen putsanneet romanttiseen valkohiekkavaelteluun. No, näimme reissulla useita muita todella huikaisevia poukamia, ja vastaavia valkohiekkaisia turkoosin meren rajaamia rantoja löytää myös Perthistä pohjoiseen, esimerkiksi Cervantesin kalastajakylästä. Lucky Bayn hauskin nähtävyys olivat kuivunutta merilevää syövät kengurut, emo poikasineen. Enpä tätäkään tiennyt, että levä maittaa myös kenguruille.

Lucky Bayn merilevänälkäiset kengurut.

Viidentenä päivänä suuntasimme suoraan kohti sisämaata, Kalgoorlien kaivoskaupunkiin. Kalgoorlie on ensimmäisiä sisämaahan perustettuja asutuksia WA:ssa ja se syntyi kultaryntäyksen tuloksena yli vuosisata sitten, 1893. Kolme irlantilaista kullanetsijää vaelteli alueella (noin 600 kilometriä Perthistä suoraan länteen ja autiomaahan päin, kohtuullisen yritteliäitä veikkosia!) ja onnistuivat kuin onnistuivatkin kompastumaan merkkeihin kullasta. Tämä aiheutti pikaisen rynnäkön alueelle ja Kalgoorliessa asui jo vuosisadan vaihteessa lähes saman verran ihmisiä (noin 30 000) kuin nykyäänkin. Todellinen saavutus keskilännen kylälle.

Kaupungin nähtävyys on tänäkin päivänä the Golden Mile eli ensimmäisten kaivosten sijaintipaikka, joka on nykyään paremmin tunnettu nimellä Super Pit, Jättimonttu. Eteläisen pallonpuoliskon suurimmalla avokaivoksella on kokoa kolme kilometriä pituussuunnassa, yli kilometri leveyssuunnassa ja viisisataa metriä syvyyttä. Jos googlaa Kalgoorlien, satelliittikuvassa erottuu selvästi jättimäinen, koko kaupungin pituinen ammottava aukko maassa. Super Pit oli oma syymme ajaa Kalgoorlieen asti, ja olihan se näkemisen arvoinen. Omalla tavallaan kuin Kiinan muuri, näkyy avaruuteen saakka.  Kaivos on edelleen täydessä toiminnassa, ja sitä tullaan edelleen laajentamaan. Rikas on Golden Milen eli kultaisen mailin maaperä.

Kalgoorlie on tunnettu myös bordelleistaan, jotka ovat laillista bisnestä Australiassa. Escort-palvelu eli tyttöjen vieminen bordellin ulkopuolelle sen sijaan on laitonta: turvallisuuskysymys, mikä lienee paras mahdollinen ratkaisu, jos laillistamaan ryhdytään. Kultaryntäyskaupungissa on aina asunut reilusti enemmän miehiä kuin naisia, mistä seurasi kaikenlaisia järjestyshäiriöitä. Kalgoorlie ratkaisi asian perustamalla virallisen punaisten lyhtyjen alueen 1901 ja kaksi vahinta bordellia (Red House ja Pink House eli Questa Casa) toimii edelleen.

Enpä ole ennen käynyt paikassa, jossa seksiturismia mainostetaan näin näkyvästi ja romantisoiden, mm. Questa Casa liputtaa historiaansa, jossa asiakkaiden ja asiakaspalvelijoiden kohtaamiset joskus johtivat jopa avioliittoon. Olen kuullut, että Kalgoorlien prostituoidut lennätetään Perthistä ja he tekevät FIFO-vuoroja samaan tapaan kuin FIFO-kaivosmiehetkin (fly in, fly out). Yövyimme Hay Streetillä reppureissaushostellissa - Hay St on nimenomaan se punaisten lyhtyjen alue, opin vasta Kalgoorliessa -, ja majatalonpitäjän vakuutteluista huolimatta emme intoutuneet jäämään useammaksi päiväksi. Olisi kuulemma ollut vaikka mitä nähtävää ja koettavaa, siis ihan bordelleihin liittymätöntä. Jaa-a, jääköön toiseen kertaan, jos se toinen kerta koskaan tulee.
Yllä ja alla: Super Pit, se on iso. Alla myös kaivoskalustoa, kokomittakaavaa tarjoamassa allekirjoittanut.






Australian maaperän komeita värejä.
Yllä: villikukkia rinteessä. Alla: Kalgoorlien lifeline, kaivoskaupungin olemassaolon ehto. Lähes 600 km pitkä vesijohto Perthin vierestä padotusta joesta. Kalgoorlie kärsisi muuten jatkuvasta, ankarasta vesipulasta. Alkuperäinen putki rakennettiin jo sata vuotta sitten, ja Great Eastern Highwayn varressa on jatkuvasti kaikenlaisia muistolaattoja ja näköalakohtia, jolla tätä putkea alleviivataan. Kyllä vain, se on suora ja pitkä putki, mutta ei nyt niiiiin kiinnostava.

Historiallinen pätkä sitä alkuperäistä vesiputkea.
Kuudentena päivänä suunnistimme kohti Hydenia ja Wave Rockia, kivimuodostelmaa, joka näyttää jättiaallolta. En ollut aiemmin tajunnut, että Hyden ei itse asiassa ole Kalgoorliesta Perthiin vievän Great Eastern Highwayn varrella, vaan etelämpänä koukkauksen takana. No, eipä tuossa kiire ollut kotiin päin ajellessa, ja päräytimme Kalgoorliesta Hydeniin 488 kilometriä ja reippaasti yli viisi tuntia. Vajaa sama matka vielä Hydenistä kotiin Perthiin, eli neljän tunnin ajo (334 km). Riitti yhdelle päivälle istumista. Toki pysähdyimme siellä täällä kuvaamassa maisemia, joten koko päivä meni tähän operaatioon.

Wave Rock on nimensä mukaisesti aallonnäköinen kivi, aaltomuodostelmalla on pituutta 110 metriä ja korkeutta 14 metriä. Aalto tietenkin houkutteli surffiposeerauksiin, mutta kivipinta on liukkaampaa miltä näyttää. E sai vaelluskengillä sen verran pitävän otteen, että pysyi muutamat sekunnit paikallaan, mutta itse perustennareilla valuin kuin herne suppilossa. Kalliolla on kokoa enemmän kuin kuvista tajuaa, ja kiipesimmekin koko muodostelman päälle muuten tasaista maisemaa ihmettelemään.

Horisontissa siintää toinen graniittikukkula, Mulka. Kukkulan alla on luola, jossa on eniten aboriginaali-luolamaalauksia (noin 250 kämmenenkuvaa) koko WA:ssa. Ajoimme vartin matkan Mulka-luolalle ja tallustelimme sisään. Luolan edustalla on kyltti, joka kertoo luolaan liittyvän aboriginaalitarinan/perimätietoa, mutta sisäänpääsyä ei mitenkään rajoiteta eikä paikalla ole aboriginaali- saati muutakaan opasta. Tavallaan kiva, ei pääsymaksuja, mutta itse ajattelin kurkku kuristuen, että tarvittaisiin vain yksi spray-maalilla varustettu graffitimopoilija tekemään koko arvokkaasta luolasta ikiajoiksi selvää. Järkytys.

Mulkan toinen harmi on, että maalauksia ei ole ajoitettu. Kylteissä lukee, että tutkimuksia tehdään vuonna 2006. Se vuosi oli ja meni, ja ilmeisesti varmuutta ei saatu tai kylttejä ei ainakaan päivitetty. Luolan arvoa seremoniapaikkana ei tietenkään himmennä se, oliko se käytössä sata vai tuhat vuotta sitten. Mutta kyllä kummasti antaa syvyyttä ja tunnelmaa, jos tietää, että nämä kämmenenjäljet on joku painanut tähän kymmeniä tuhansia vuosia sitten, kuten olisi teoriassa mahdollista. Arkeologien mukaan aboriginaalit asuttivat Australian noin 50 000 vuotta sitten.

Vertailun vuoksi, kuuluisat luolamaalaukset Euroopassa (mm. Lascaux Ranskassa) on ajoitettu 17 000 - 15 000 vuotta vanhoiksi. Vanhimmat tunnetut luolamaalaukset Euroopassa löytyvät Espanjasta ja niiden iäksi on ajoitettu noin 42 000 vuotta. Kiehtovasti nämä Euroopan vanhimmat maalaukset ovat samanlaisia ja tehty samalla tekniikalla, kuin aboriginaalien luolamaalaukset yleensäkin: kämmenenjälkiä, jotka on "tussipuhallettu" kiviseinään sylkemällä pigmenttiä käden ympärille. Löysin myöhemmin netistä tietoa, että Mulka-luolan maalausten uskotaan olevan 3000 vuotta vanhoja. Jännittävää, että samat metodit olivat käytössä vielä kymmeniä tuhansia vuosia niiden keksimisen jälkeen. Tämän tiedon soisi päivittyvän myös luolan edustan kyltteihin.
Yllä ja alla: sattui villi emuemo poikasineen tien viereltä vastaan. Uskomaton tuuri!

Yllä ja alla. Vaikea uskoa, että näin kuivassa maassa kasvaa kilometreittäin viljaa. Perthiä ympäröivä alue on nimeltään wheat belt, viljavyöhyke. Ja kyllä niitä peltoja riittää, tuntikaupalla saa ajaa halki ja jatkuvat vain. 

Yllä ja alla: Wave Rock. E onnistui surffiposeerauksessa hyvin, alla minun ja veljen säälittävämpi yritys.


Tällaisia jättiläisen paiskomia lohkareita löytyy Wave Rockin päältä.

Yllä ja alla: Mulka - luolan suu ja maalauksia sisäpuolelta katosta. Punamullalla maalatut kuvat pinttyvät ajan myötä kiven pintaan siten, että ne lopulta ikään kuin kristallisoituvat kallioon ja muuttuvat osaksi sitä.

Cowboyt katoavat auringonlaskuun ja takaisin kotiin Perthiin. Se reissu kannatti!

1 kommentti:

  1. Kiitos matkakertomuksesta ja hienoista kuvista! Pitää pärjätä näillä etä-road-tripeillä toistaiseksi WA:n osalta kun ei ole näköpiirissä että heti sinne itse selvittäisiin..

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!