Pienet oudot asiat osa 2

Hidasnettiongelmat jatkuvat ja kuvien lataus yhä tuskaliasta, joten jatkan matkakertomuksen sijaan jälleen kokoelmalla erinäisiä toisiinsa liittymättömiä huomioita.

1) Halpahallivaatteet Suomessa näyttävät kestävän paremmin kulutusta kuin halpahallivaatteet Australiassa. Täkäläinen pesukonetyyppi, eli tämä päältä täytettävä täryämpäri, on hellävarainen kuin betonimylly. Kehnommat vaatteet piekseytyvät nukkaisiksi parissa pesussa. Olen suureksi ällistyksekseni huomannut, että Suomesta mukanani tuomat vaatteet eli (nolohkosti tunnustaen) enimmäkseen mallia H&M, Lindex ja Seppälä, joukossa joku Esprit, ovat kestäneet melkeinpä moitteettomina. Sen sijaan täältä edullisista naistenvaateliikkeistä ostamani muutamat vaatteet - ja narulla pikaisesti nähtynä etenkin kämppisten vastaavat vaatteet - ovat yhtä nukkamössöä. Ihmetyttää, tuodaanko Suomeen Kiinasta ja Vietnamista ne paremmat trikoot ja tänne lähemmäs sitten laivataan ne laaduttomat. Risto kylläkin kommentoi, että jos suosiolla käyttäisin parikymppiä enemmän per ostos ja hankkisin jotain tasokkaampaa, koko ilmiötä ei edes tarvitsisi pohtia. Miehen suusta se totuus kuullaan jne.

2) On vihdoin selvinnyt, mitä piilee täkäläisten loputtoman aksenttihuomauttelun takana. Täällä on peritavallista, että kun sattuu tapaamaan uuden ihmisen, vaikkapa kaupan kassan, tämä heti kysyy, että mistä aksenttisi on? Kuten aiemmin olen kertonut, yleisin veikkaus itseni kohdalla on Irlanti. Useimmat myös kuulevat vastaukseni "Finland" sanana "England". En tiedä kertooko se enemmän kielitaidostani (että luullaan natiiviksi kielenpuhujaksi), vai pikemminkin siitä, että en saa lausuttua edes sanaa Finland ymmärrettävästi. Alussa jatkuva, huomautteluksi tulkitsemani utelu hieman ärsytti ja joskus loukkasikin, mutta nyt olen tajunnut, että kyseessä on silkka uteliaisuus sekä usein myös mahdollisuus avata keskustelua - eli kysymys tarkoittaa, mistäs muuten olet kotoisin? Eikä kuten aiemmin ymmärsin: ethän sinä edes osaa puhua. Toinen taustasyy on, että täkäläiset ovat viivasuoria lähes kaikissa muissakin kommenteissaan. Mitä sitä turhaan kiertelemään, kun voi suoraankin täräyttää. Esimerkiksi töissä on useammankin kerran sattunut, että jos olen tehnyt jonkun virheen, siitä kuulee välittömästi ja aivan suoraan. Ei lainkaan pahantahtoisesti tai syyttäen, vaan puhtaasti toteamuksena: teit tämän väärin, ystävällisesti ota opiksesi. Hmm. Ei hassumpi lähestymistapa sittenkään, kun siihen tottuu. Ei tarvitse ainakaan arvailla, että mitähän toinen mahtaa ajatella.

3) Joulu on kova juttu perthiläisille. Keskustaan alkoi näin lokakuun lopussa ilmestyä joulukoristeita, kuten tekohavuköynnöksiä, ja osassa tavaratalojen näyteikkunoita törröttää jo muovikuusi poikineen. Käsittämättömästi täällä myös joissain paikoissa, kuten työpaikallani sekä eräässä käymässämme pubissa, pyörivät joulukoristeet katonrajassa ja hyllyjen päällä ihan vuoden ympäri (syy voi tosin olla laiskuus pikemminkin kuin jouluintoilu). Automatkallamme etelärannikkoa pitkin ajoimme useiden idyllisten pikkukylien läpi, ja bongasin parikin pelkästään jouluun erikoistunutta kauppaa. Ei mahda mitään, että itselleni joulukimallus ja huurre palmujen katveessa eivät jotenkin käy järkeen. Kioskit ja lahjapuodit notkuvat jo nyt toinen toistaan tunnelmallisempia joulukortteja, pukkeja ja poroja ja lahjapaketteja hangen hohteessa. Hei ihmiset, eihän tänne edes tule lunta. Olen pohdiskellut, että on tavallaan aika kummallista, että tällainen suomalaisittain ikuisen kesän maa ei ole kehittänyt omia joulukoristetyyppejään, vaan edelleen nojataan niihin brittiläisiin laakerilehtiseppeleisiin ja jouluhalkokakkuihin. Jouluperinteisiin kun täällä kuulemma kuitenkin kuuluu rannalla tai uima-altaassa rentoutuminen, sekä mahdollisesti joku hauska perheretki vaikkapa villieläintarhaan koaloita sylittelemään. Missä ovat tonttulakkipäiset koalat ja joulukuuset kellumassa uima-altaissa, kysyn vaan?

4) On ollut jotenkin hupaisaa huomata, miten täkäläiset paheksuvat mm. brittien ruskettumisintoa. Kuulemma turistin tunnistaa kadulla milloin vain tummasta rusketuksesta. Englannissa asunut kollegani kertoi ällistyksen ja huvituksen sekaisesti, miten britit ottavat kesällä aurinkoa puistossa bikineissä. Hänestä ei oudompaa näkyä olekaan, kuin rantavarusteissa makoilijat ilman tietoakaan rannasta ja veden äärestä. Aussit eivät itse ole mitenkään eri värisiä kuin suomalaiset, siis ruskettuneempia - tämä lausuma on toki sikäli typerä, että ausseja on melkeinpä joka etnisestä taustasta ja ihonväriskaalaa löytyy valkoisesta keltaiseen, ruskeasta mustaan ja niin pois päin. Yritän sanoa, että valkoihoiset aussit eivät ole mitenkään erityisen ruskettuneita. Toki voi johtua vuodenajasta, sillä täkäläisittäin kylmään vuodenaikaan harva harrastaa rantaelämää. Ja toki kadulla näkee välillä myös vaikka minkäsorttista auringon pilkuttamaa (siis maksaläiskäistä) menijää. Täällä ihmisille on kuitenkin iskostettu ipanasta lähtien, että auringossa ei oleskella ilman suojaa eli aurinkorasvaa, hattua, suojaavia vaatteita tai aurinkovarjoa. Myös aurinkolasit ovat pakollinen varuste vuoden ympäri. Aurinko onkin niin polttava - vaikkemme edes ole vielä olleet täällä yhdenkään kesän yli -, ettei suorassa paisteessa tee mieli olla. Onneksi varjoa löytyy melko helposti, kaduilla ja rannoilla on tuuheita puita sekä erilaisia katoksia ja lippoja.

Kun minä menen rannalle, en luovu vaatteistani. Tosin kuvassa on talvi ja  lämpötilä +18 kieppeillä, meriveden lämpö aivan rantamatalassa varmaan samaa luokkaa. Kuva Albanysta, Frenchman Bayn uskomattoman upealta rannalta.

Oppivuodet

Koska erinäisten netin hidasteluongelmien takia en saa ladattua kuin enintään yhden kuvan, jätän matkakertomuksen tuonnemmaksi ja hyppään aiheeseen, jota olen pohdiskellut jo pidempään.

Täällä korkeakoulutus on harvojen etuoikeus, minkä luulin aluksi johtuvan pelkästään yliopistojen lukukausimaksujen hinnakkuudesta. Vuosi yliopistossa voi maksaa mitä vain väliltä $10 000-20 000. Kolmen vuoden kanditutkinto ja päälle kaksi vuotta maisteriksi lohkaisevat kenen tahansa pankkitililtä muhevan summan. Täällä jopa puolet yliopisto-opiskelijoista jättää leikin kesken ensimmäisenä opiskeluvuonna. Tosin valtio tukee sekä kandi- että maisteriopintoja ja opiskelu on edullisempaa kansalaisille kuin ulkomaalaisille. Käsittääkseni maisteriksi voi päästä lukemaan peräti maksutta, mutta kandista joutuu aina maksamaan, ellei satu saamaan stipendiä. Podin alkuun salaisesti huonoa omatuntoa siitä, että sain niinkin pikaisesti työpaikan ja ehkä vein samalla työn joltakulta täkäläiseltä. Nyttemmin olen tajunnut, että tavallaan ei ole ketään, jonka työn voisin viedä. Vähimmäisvaatimus tehtävääni on korkeakoulututkinto, ja akateemisia ausseja ei vain kertakaikkiaan Perthissä riitä jokaiseen avoimeen paikkaan - meilläkin on jatkuvasti auki paikkoja, joihin ei löydy riittävän päteviä hakijoita, tai sitten paikat täytetään sisäisellä haulla. Siitä taas seuraa, että siirtyjien paikat jäävät täyttämättä, ja jälleen on alimiehitystä jollain toisella osastolla.

En ole täkäläisen koulutusjärjestelmän asiantuntija, mutta lehtiä seuraamalla ja muilta kyselemällä olen oppinut, että täällä tavanomainen väylä töihin on apprenticeship- eli harjoittelija- tai oppipoikavaiheen kautta. Peruskoulumalli vaihtelee Australiassa osavaltioittain, ja WA:ssa primary school eli ala-aste kestää seitsemän luokkaa ja se käydään 6 - 13 - vuotiaana. Ennen ala-astetta käydään pakollista esikoulua vuosi. Secondary tai high school eli yläaste kestää ikävuosien 14-19 v. ajan. Australiassa oli vielä äskettäin mahdollista päättää koulutie junior high schoolin viimeiseen eli kymppiluokkaan. Senior high schoolia eli lukiota ovat puolestaan luokat 11-13, joiden pohjalta voi hakea yliopistoon. Senior high'n voi läpäistä myös vocational- eli ammattikoulutyyppisenä, jolloin koulun ohella suoritetaan apprenticeship- eli oppisopimuskoulutusta. Tilastojen mukaan täkäläisistä alle puolet uskoo, että senior high'n jälkeen tarvitaan mitään lisäkoulutusta töihin päästäkseen. Olen ällikällä löytynä nähnyt mm. lehtimainoksia, joissa tarjotaan vuoden mittaista oppisopimuspaikkaa pankissa tai kunnallishallinnossa, ja sen jälkeen luvassa on käytännössä varma työpaikka. Vuoden koulutuksella, eihän tätä suomalainen monivuotiseen AMK- tai yliopistoputkeen uskovaksi muovattu ymmärräkään. [Kappaletta muokattu].

WA:ssa on kuitenkin kasvavana ongelmana nuorten haluttomuus hankkia edes vähimmäistasoista muodollista ammattipätevyyttä, kun töihin ja palkansyrjään pääsee ilmankin, kuten Suomessa joskus 70-luvulla. Kaivosalan pyörittämä talousbuumi tarkoittaa, että erilaisia hanttihommia piisaa lähes joka alalla, oli kyse sitten rakennus- tai tietyömaasta, tai palvelualoista. Moni täkäläinen nuori valitsee mieluummin palkkashekin ja kuluttavan rutiinityön kuten betonin sekoituksen tai pizzanpaiston, kuin sitoutuu kouluaikana kolmeksi vuodeksi harjoittelijaksi minimipalkalla, vaikka palkkiona siintäisikin ammatti ja mahdollisesti mielekkäämpi työura pitkällä aikavälillä. Myönnän olevani erityisen koulutusmyönteinen henkilö ja kannatan lämpimästi Suomen mallia, jossa kaikilla on periaatteessa mahdollisuus opiskella vaikka tohtoriksi asti, riippumatta vanhempien tilinauhasta. Siksi seuraankin järkytyksellä uutisia, joissa kerrotaan yhä suuremman prosentin WA:n nuorista jättävän kouluttautumatta. Tästä seuraa jatkuvasti syvenevä skills shortage eli pula osaajista.

Levenevä kuilu etenkin korkeakoulutettujen ulkomaalaisten ja tutkinnottomien aussien välillä aiheuttaa ymmärrettävästi närää, ja jokseenkin epärealistisia vaatimuksia. Monet, mukaanlukien jotkut ammattiliitot syyttävät täkäläisiä työnantajia siitä, että nämä mieluummin sponsoroivat työlupaviisumin ulkomaisille insinööreille, kirjanpitäjille, lakimiehille ja sairaanhoitajille, kuin maksavat paikallisten koulutuksen. Vaikka ymmärrän närkästyksen ja katkeruuden, on työnantajien vaatiminen tilille aika kaukaa haettua. Minkä yrityksen bisnesmalliin luontevasti kuuluisi muutaman vuoden yliopistotutkinnon maksaminen henkilölle, jonka osaamisesta, motivaatiosta ja sopivuudesta alalle ei ole oikeastaan mitään näyttöä - ja tämän saman toistaminen kymmenientuhansien koulutettavien mittakaavassa, jotta osaajapula saataisiin paikattua? Joskus etenkin lehtien mielipide- ja nettikeskustelupalstoja seuranneena tuntuu, että osalla täkäläisistä on todellisuudentaju hieman hukassa. Tutkinnon pitäisi tipahtaa syliin suoraan palkkatöissä (hyvällä liksalla tottakai), eikä kuten muualla maailmassa eli ensin vaaditut vuodet opiskellen ja sitten töitä hakien.

Meribiologian - tai minkään muunkaan - pänttääminen ei läheskään kaikkia kiinnosta. Kuva Busseltonin upeasta meriobservatoriosta, josta lisää myöhemmin.

Sinne ja takaisin eli Pemberton - Albany - Busselton osa I

Huh, jälleen onnellisesti kotona! Takana neljä päivää ja lähes 1300 kilometriä vuokra-autoilua pitkin Western Australian rannikkoa, tutkimusalueenamme South West eli kaakkois-WA. Varsinainen matkakertomus seuraa pian, kunhan ehdin hieman jäsennellä kuvia ja ajatuksia. Nyt muistiin päällimmäisiä hajahuomioita.

Tähän mennessä on tullut opittua, että WA:n osavaltio koostuu autiudesta. Koko osavaltiossa on yksi iso kaupunki, Perth puolellatoista miljoonalla asukkaallaan. Rannikolla täältä etelään on muutama pienempi kaupunki, kuten matkakohteemme Bunbury n. 32 000 asukasta, Busselton n. 15 000 asukasta ja Albany n. 35 000 asukasta. Perthistä pohjoiseen löytyisivät Geraldton n. 39 000 asukasta, sekä Karratha ja Broome, molemmissa n. 12 000 asukasta. Lisäksi on viljalti pienempiä, asukasluvultaan muutamasta sadasta muutamaan tuhanteen - kyläsiä. Kuten numeroista näkyy, WA on erittäin vähäväkistä seutua ja tässä useamman Euroopan maan kokoisessa osavaltiossa asuu yhteensä vain parisen miljoonaa WA:laista alias sandgroperia eli hiekanhaparoijaa. Osavaltion pohjois- ja keskiosat ovat enimmäkseen erämaata ja aavikkoa. Rannikko Perthistä etelään on idyllistä maaseutua, kumpuilevassa maastossa vuorottelevat viinitarhat, puutarhojen ympäröimät maatilat sekä lehmä-, hevos-, ja lammaslaitumet. Lisäksi näimme kerran ison lauman kenguruita yhdellä laitumella. Epäselväksi jäi, kasvattaako joku kenguruita vai olivatko roo't ihan kutsumatta hiippailleet lehmien aitaukseen laiduntamaan, kengutkin kun syövät ruohoa - mitä vihreämpää, sen suositumpaa. Golfkenttien ruoho on näköjään kengururuohojen aatelia.

Tavanomainen ajonäkymä etelässä, Busseltonista Albanyyn.

WA:n etelärannikko Manjimupista Albanyyn (ja varmaan pidemmällekin, mutta tänne asti pääsimme tällä kertaa) on tiheän karrimetsän peitossa. Karri-, marri- ja tinglepuut ovat jättimäisiä, jopa yli 60 metriä korkeita valtavan jykeviä ja suorarunkoisia erilaisia eukalyptuspuita. Korkeus on aika hyvin hanskassa, sillä kiipesimme yhteen aivan latvaan asti. Pembertonissa luonnonpuistossa on kolme kiipeilijöille tarkoitettua jättipuuta - alkujaan metsäpalon tähystyspaikkoja -, joiden runkoon on avuliaasti isketty terästankoja spiraalimaisiksi tikapuiksi aina latvan näkötasanteelle saakka. Aussien asenne turvallisuuteen on melko mutkaton. Mitään muita turvajärjestelyjä puuhunkiipeäjille ei ole, kuin puolapuita kattava harva metalliverkko, joka ehkä hidastaa putoamista, jos ote terästangoista lipsahtaa. Kiipeilypuut ovat luonnonpuistossa, jonka portilla on metsänvartija. Itse puuta ei kuitenkaan valvo kukaan, vaan kaikki kiipeily on puhtaasti omalla vastuulla. Amerikassa puulle pääsisi yksi kerrallaan, metallinpaljastimen kauttakulun ja alkometriin puhalluksen, vastuuvapautuslomakkeen allekirjoituksen, turvavaljaiden päällepukemisen sekä pitkällisen varoituslistan lukemisen [älä kiipeä, jos olet a) raskaana, b) huonokuntoinen, c) sydänvikainen, d) kärsit korkean paikan kammosta, d) kärsit huimauskohtauksista jne jne.] jälkeen. Täällä puu olla törröttää metsässä ja jos maassa seisoskelu ahdistaa tai uhkarohkeus vaivaa, puuhun vaan. Ja mehän kiipesimme. Huikaisevat näköalat metsän yli silmänkantamattomiin palkitsivat tikkailla kikkailun moninkertaisesti! Kiipeäminen meni yllättävän nopeasti (ehkä 7 min suuntaansa), mutta 61 metriä ylös ja toiset alas käytännössä kohtisuoraan saivat kyllä reidet aika tukkoon pariksi päiväksi. Ei rapakuntoisille.

Tyvestä puuhun noustaan. Bongaa kiipeäjät.

WA ei ole mikään shoppailuparatiisi, sillä kaupat menevät useimmissa paikoissa kiinni iltakuudelta. Ruokaakaan ei saa - etenkään pikkukylissä - enää iltakahdeksan jälkeen. Meillä olikin tarpeellisena hätävarana läjä erilaisia maustetonnikalapurkkeja, hedelmäsoseita, pillimehuja ja mansikkarasioita. Ja tietysti Supa IGA-ruokakauppaketjusta löytyvää hollanninlakua eli salmiakkia. Pitkäksi venyneen lauantai- ajopäivämme pelasti Jewel-intialaisravintola, kun puoli kymmeneltä Busseltoniin saavuttuamme etsimme epätoivoisina iltapalaa. Jo sulkemassa olevan paikan ylen ystävällinen tarjoilija järjesti meille take away - tandoori chickenit ja naanleivät, ja vielä kaupan päälle pappadumit eli sipsinmakuiset, rapeat ohuenohuet leipäset. Oi onnea!

Autoilijoiden kannattaa muistaa, että myös huoltoasemat menevät useissa paikoissa kiinni iltakuudelta, eli jos vessahätä tai bensantarve iskee viisi yli kuusi, edessä on pulma ellei katastrofi. Vessapaperirulla autossa auttaa ainakin psykologisesti, tosin ei bensatankin vajeeseen. Kannattaakin varautua ennakkoon ja myös pitää bensamittarin viisari tarkkaan silmälläpidon alaisena etenkin illan ja yön lähestyessä. Bensa-asemia on tiheimmilläänkin ehkä 50 kilometrin välein, joten joka kadunkulmassa on turha odottaa kipaisevansa ostamaan huoltikselta hodaria. Vessat huoltoasemilla ovat tyypillisesti ulkona, siis huoltoaseman takana erillisessä pikkurakennuksessa huussimaisesti. Vessat ovat pääasiassa siistejä ja yleensä aina maksuttomia. Itse kuitenkin lähestyn vessaa aina kunnoittavan maltillisesti, jotta ehdin bongata mahdolliset hämähäkit ja muut ötyt riittävän matkan päästä, ja joko liiskata ne (yleensä en uskalla), väistää niitä tai vaihtaa vessakoppia, jos valinnan varaa on.

Koska en tykkää hämähäkeistä enkä halua niiden esilläoloa edistää, mieluummin kuva luonnonpuiston väriloistosta.

Aurinko nousee täällä ennen kuutta, mikä helpottaa aikaista heräämistä ja tien päälle lähtöä. Tosin helpottaisi vielä enemmän, jos ikkunan taakse ei kerääntyisi jo pari tuntia ennen auringonnousua erilaisia äänekkäästi piippailevia ja huilulurittelevia lintuja. Linnunlauluun on tietenkin ihana herätä, mutta mieluummin kuudelta kuin neljältä. WA:n ilta puolestaan alkaa seitsemältä auringon laskiessa, ja yö maantiellä läpitunkemattoman metsän keskellä on lähes saman tien pitch black, sysipimeä. Taskulamppu on kannattava autoilukaveri odottamattomien tilanteiden varalle, myös kartanlukuun, jos ei halua häiritä kuskia sisäkattovalolla. Tievalaistusta on vain kaikkein isoimmilla teillä ja kaupunkien/kylien tuntumassa, suurin osa ajomatkasta suoritetaan auton valokeilojen varassa. Nopeusrajoitukset ovat poikkeuksellisen anteliaita minusta, sillä ei oikein tee mieli ajaa 110km/h umpipimeässä, kun tie mutkittelee ja polveilee kumpuilevan metsämaaston halki, puista syöksähtelee tasaisella syötöllä eteen korppeja ja pöllöjä, ja tiellä voi milloin vain hyppiä mitä vain sammakosta kenguruun. Toisaalta en ole missään nähnyt yhtä kirkasta ja lumoavaa tähtitaivasta. Kaupunkien valosaaste on kymmenien, ellei satojen kilometrien päässä, ja tähtien läpikotaisin pilkuttama taivas hohtaa maagista tummaa sinisyyttä tottumani mustan avaruuden sijasta.

Iltanäkymä kohti Albanya näköalakukkulalta.

Aika ja raha

Kirjoitin joskus aiemmin, miten täällä tuntee - ainakin toistaiseksi - olevansa jossain kummallisessa aikapoimussa. Toisaalta tapahtuu valtavasti ja aika rientää. Toisaalta huomaa, että yhähän tässä on sama kuukausi menossa, vaikka luulin kuluneen jo useampia. Ajan suhteen olen huomannut toisenkin merkittävän eron. Täällä ei ole kiire.

Täällä vuodenaikojen vaihtelu on paljon huomaamattompaa kuin Suomessa. Vaikka toki täkäläinen talvi on viileä ja sateinen ja kesä kuiva ja lämmin, ero ei ole samanlaiset väistämättömät 50 astetta kuin Suomessa. Sateisenakin kautena päivälämpötila pyörii +18 asteessa ja aurinko paistaa usein, kesällä käytännössä päivittäin. Tästä on seurannut ainakin itselleni odottamaton alitajuinen elämänasenteen muutos. Ei tarvitse koko ajan potea huonoa omatuntoa siitä, että jättää käyttämättä upean päivän ulkoiluun, vaan lojuu vain sisällä tekemässä ei-mitään (eli siivoamassa, netissä, lukemassa, telkkarin ääressä, olemassaollen vain). Ei tarvitse koko ajan enemmän tai vähemmän tietoisesti huolehtia, että kohta kesä päättyy ja sen jälkeen ei voi enää harrastaa mitään hauskaa ulkona (koska inhoan talvilajeja), ei liikuskella kiireettä kaupungilla, istuksia terassilla kahvilla ohikulkijoita katsellen. Vaikka en olekaan talven syväinhoaja, puolen vuoden pimeyden ja pakkasen puute on jotenkin vapauttanut myös ajankulun kierteestä. Outoa. Ja mukavaa. 

Olen tullut siihen tulokseen, että täkäläinen rento ilmapiiri johtuu sekä ilmastosta että turvallisuudentunteesta. Toki Perthissäkin rikoksia tehdään ja onnettomuuksia sattuu, mutta tarkoitan taloudellista turvallisuutta. Täältä käsin arvioiden huomaa, miten huolissaan Suomessa jatkuvasti ollaan. Oli 90-lama, on tämänhetkinen lama, siinä välissä oli numeroiden perusteella loistavan kasvun aika, mutta yleisilmapiiri on säilynyt koko ajan (ainakin omalla sukupolvellani eli kolmenkympin alle ja päälle - ikäisillä) odottavan epäluuloisena, pahimpaan varautuvana. Työpaikka ei ole varma vaikka koulutus olisi viimeisen päälle, ja jos työpaikan saa, sen pysyvyys ei ole taattua. Voi olla kliseistä sanoa, mutta tuntuu, että Suomessa jokaisen työpanoksen arvo neuvotellaan joka päivä uudelleen. Mikä tietenkin tarkoittaa, että myös tulot ja tulevaisuudennäkymät ovat jatkuvasti puntarissa, joka voi heilahtaa vakaasta syöksyyn melkeinpä milloin vain. Perthissä työttömyysprosentti on tällä hetkellä 4,3%, ja kokopäivätöitä tekevien määrä on ennätyksellisen korkea. WA:n osavaltiossa keskibruttopalkka on peräti $73 000/v (54 000€/v eli 4500€/kk) , toisiksi korkein koko maassa. Korkea keskipalkka ei poista sitä faktaa, että täälläkin on kodittomia, köyhiä, kurjissa oloissa selviytyviä. Enemmistöllä kuitenkin pyyhkii varsin hyvin, eikä ole syytä jatkuvasti stressata, huolehtia, epäillä tai valittaa. Siksi kai paikoissa, joissa on paljon ihmisiä (kuten ruuhkajuna, keskustan kävelykadut tai marketit), yleistunnelma on aina huoleton ja kiristämätön. Vastaantulijat eivät huou pahaa tuulta. 

Ai niin. Kun te ihmiset tulette tänne käymään tai muutatte asumaan, ottakaa mukaan hyvä deodorantti. Itselläni jo kaksi merkkiä, Yves Rocherin ja Body Shopin, ovat osoittautuneet kyvyttömiksi helteen alla. Seuraavaksi palaan perusrexonaan. Johonkinhan sen heidän mainoslauseensa pitää perustua - aina on tilaa yhdelle, joka käyttää Rexonaa. 

On aikaa vaikka haistella kukkasia.

Tervetuloa satokausi

Asuntojahdista ei mitään uutta näin viikonloppuna, koska vuokratoimistot ovat kiinni eivätkä vuokrakohdesivut päivity. Onkin mukavasti aikaa keskittyä ihan muuhun aiheeseen, ja mikäs muu se aihe voisi olla kuin syöminen. Näin lokakuun puolivälissä näköjään käynnistyy täällä uusi suosikkiaikani, mangojen satokausi. Tiedä sitten, olenko jotenkin poikkeuksellisen kokematon hedelmärintamalla, mutta en ollut koskaan ennen syönyt oikeaa tuoretta mangoa, siis sellaista, joka ei tule alumiinipurkista. Wohoo mikä makuelämys! Tuore, kypsä mango maistuu aivan toiselta kuin säilykeversio, ja hedelmälihakin on lähempänä sosetta kuin sellaista kiinteää viipaletta, joita purkeista löytää. Maussa on mukana vivahde erityisen kypsää ja makeaa puutarhavadelmaa. Ainoa pulma on, että minulla ei ole aavistustakaan, miten mango valmistellaan syötäväksi. Sitä ei ole helppo kuoria, koska kuoreen jää melkoinen osa hedelmälihaa kiinni. Lisäksi sisällä on erityisen ärsyttävä, avokadon kiven kokoinen siemen, joka ei irtoa mangosta lähimainkaan yhtä helposti kuin avokadosta. Tuntuu, että ainakin 30% hedelmästä jää hyödyntämättä kuorimisen ja jättisiemenen poistamisen yhteydessä. Olenkin vain viipaloinut mangon neljään osaan ja revin palat irti kivestä, ja sitten syön viipaleet kuin vesimelonista, eli kuoresta kiinni pitäen. Sotkuista.

Muita hedelmäonnenaiheita ovat kiivit ja mansikat. Aiemmista luuloistani poiketen myös täältä löytyy makeita mansikoita, kun malttaa odottaa satokauden huippuun saakka. Tällä hetkellä mansikkalitran saa halvimmillaan kolmella dollarilla ja maku on yhtä maukas kuin Suomessakin. Oi onnea! Kiivejä ostan joka kauppareissulla, vihreät peruskiivit maksavat noin 30-40 senttiä kipale (eli 25-30 eurosenttiä). Vieläkin herkullisempia mutta hivenen hinnakkaampia ovat keltaiset eli golden kiivit, joissa on mieto mutta ihana karviaista muistuttava sivumaku. Parasta on, että keltaiset kiivit saan pitää itselläni, koska Riston mielestä on huijausta, että hedelmä maistuu marjalta ja toisinpäin. Vihreät hänelle, keltaiset minulle, kyllä käy. Enkä selvästi pysty hillitsemään intoiluani tuoreista hedelmistä, sillä tämä taitaa olla jo kolmas postaus aiheesta... Lisättäköön vielä, että suosikkihyllyjäni ruokamarketissa on myös pähkinäsaareke, sillä joka hedelmäosastolla on vähintään 1x2m kokoinen hylly täynnä erilaisia edullisia pähkinöitä. Löytyy pekaania, macadamiaa, cashew-pähkinöitä, parapähkinöitä, maapähkinöitä, pistaaseja, saksanpähkinää, mitä näitä nyt on. Pähkinäparatiisi!

Mangoissa on se hankala puoli, että niiden kuori haisee ihan vauvankakalta. En tätä asiaintilaa ensin hoksannut, vaan ostin innoissani mangoja kauppakassiin ja aloin bussissa ihmetellä, miksi minua ympäröi epäilyttävä, mutta varsin tunnistettava haju. Vauvoja ei näköpiirissä ollut, eikä ketään muutakaan, jota syyttää. Onneksi älysin tutkia ruokapussia tarkemmin ja mangot paljastuivat tuoksahdusten lähteeksi. Se selitti myös saman lemun leijailun aiemmin (ja myös sittemmin) hedelmä- ja vihannesosastolla. Maku kuitenkin on ehdottoman moitteeton. 

Meillä on vielä maistamatta durian-hedelmä, joka on maailmankuulu järkyttävästä lemustaan, mutta herkullisesta maustaan. Durianien vienti hotelliin tai lentokoneeseen on monissa Aasian maissa kielletty, sillä törkyhaju leviää kaikkialle ilmastoinnin mukana. Kun lomailimme Singaporessa kesäkuun alussa, tietyillä alueilla durian-kojuja oli joka kadunvarsi notkollaan. Ulkoilmassa haju ei välttämättä ole niin kasvoillelyövä kuin sisällä. Singaporen keskustan hulppeita kauppakäytäviä kierrellessämme ihmetytti, mistä voi leijua näin läpitunkeva biojätteen ja viemärin sekainen lemu. Kulman takaa paljastui durian-myymälä. Durian on vesimelonin kokoinen, joten yhtään emme ostaneet sillä oletuksella, että emme jaksa kerralla kokonaista syödä kuitenkaan. Täältäkin saa durianeja erilaisista aasialaisten pitämistä ruokakaupoista. Pitää joku kerta pyörähtää hakemassa koekappale, tai mieluiten pala, jos sellaisia saa. 

Moni kasvattaa sitruunoita ja mandariineja pihallaan, meidän talomme takapihalla on vain kukkivia pensaita ja tekonurmi. Tekonurmikko jakaa mielipiteitä, toisaalta se poistaa kasteluntarpeen ja säästää vettä, toisaalta on kuulemma kesällä polttavan kuuma. Ja on se vähän kornia, että piha on päällystetty muovilla... 

Miksi emme kohtaa, oi unelmien asunto?

Pitänee hieman taustoittaa Perthin tiukkaa asuntotilannetta. Vuokravälittäjien tyly asenne heijastelee selvästi sitä, että asiakkaita on niin paljon, ettei ole tarvetta yrittää rakentaa ystävällistä, luottamuksellista suhdetta juuri kenenkään kanssa. Aina tulee joku, joka maksaa, kohtelipa häntä miten vain. Perthin väestönkasvu on muuttovoiton vuoksi nyt kiihkeintä Australiassa, sytykkeenä tietenkin kaivos- ja luonnonresurssialan työvoimapula WA:ssa. Perthiin odotetaan vuosittain noin 50 000 uutta asukasta sekä ulkomailta että muualta Australiasta, ja vuoteen 2050 mennessä kaupungin ennustetaan kaksinkertaistuvan nykyisestä 1.7 miljoonasta 3.5 miljoonaan. Asuntotuotanto ei näytä pysyvän perässä, vaikka esimerkiksi East Perth etenkin Adelaide Terrace-kadun itäpäässä on yhtä suurta kerrostalotyömaata - uusia tornitaloja nousee kuin sieniä sateella.

Myös uusia omakotialueita rakennetaan kiivaasti ja täkäläisittäin jokseenkin edullinen vaihtoehto (myönnän, silmät kiiluen näitä katselen) olisikin vuokrata uutuuttaan kiiltävä omakotitalo kahdella tai kolmella makkarilla hintaan $350-400/viikko esimerkiksi Butlerin, Ellenbrookin, Banksia Groven tai Palmyran alueelta. Pikainen pyörähdys Google Mapsissa kuitenkin karistaa (tai on tähän saakka karistanut) innon, sillä kaikki nämä alueet ovat nykyisen kaupunkirakenteen ja omakotimaton ulkoreunoilla, julkisliikenteen ulottumattomissa. Tiedossa olisi oma auto ja päivittäistä matelua Perthin sisään- ja ulostuloteillä muun työmatkaliikenteen puristuksissa. Banksia Groveen tosin pääsisi Joondalupin junan ja jonkin toistaiseksi tuntemattoman bussivuoron yhdistelmällä... Kuitenkin nykyinen hankala bussi- ja junasitkutuksemme Perthin länsilaidalta on kypsyttänyt sen verran, että mieluummin löytäisi vaikka hinnakkaammankin, mutta muuten sopivan asunnon lähempää keskustaa. Vaikka Transperth edullinen onkin, viikossa bussikortin käyttö vie $30 per pää ja työmatkoihin palaa aikaa lähes tai joskus jopa yli tunti suuntaansa. Ei kiva.

Busseista tuli mieleen, että aamumatkustukseen on ilmaantunut uusi riskisektori - koit. Jostain syystä nyt ilmojen lämmetessä joka julkiskulkupelissä on aamuisin hyönteisiä: paksuja, peukalon kokoisia yöperhosia. Nähtävästi koit kömpivät busseihin ja juniin yöksi, ja havahtuvat aamulla lentelemään ympäriinsä tokkuraisina. Harva se aamu saa ravistaa tukastaan tai vaatteistaan ällön yökiitäjän. Onneksi busseissa voi itse avata ikkunoita, jolloin voi karistaa ei-toivotut siipeilijät pihalle. Tosin pitäisi muistaa, että muutama koi siellä täällä ei vielä ole kovin häiritsevää, sillä erämaaleirissä kuulemma joutuu pahimmillaan pitämään verkkohattua yli-innokkaiden kärpästen takia. Kärpäset eivät ole kiinnostuneita eväistä, ainoastaan ihmishiestä ja silmiin, korviin ja suuhun tunkeutumisesta. Yksittäisiä, sitkeitä kärpäsiä on satunnaisesti täällä kaupungissakin, mutta ei juuri kiinnosta tehdä enempää tuttavuutta mäkäräisen ja paarman sitkeydellä varustettujen parveilevien kärpästen kanssa missään maasto-olosuhteissa. Kaikenkokoiset hämähäkit ja muurahaiset ovat toinen kevään tuoma riesa, onneksi pääasiassa kotitalon ulkoseinillä toistaiseksi. Vuokraisäntä neuvoi, että jos esimerkiksi nukkuessa tuntee iholla jotain kutinaa tai liikettä, pitää aina läimäyttää niin kovaa kuin pystyy. Jos sattuu olemaan hämähäkki ja vieläpä myrkyllinen redback, lähteepähän nirri (kiva). Tämäkin on yksi syy, miksi kerrostaloasunto mielellään uudessa talossa ja suht korkealla kiinnostaa enemmän kuin omakotitalo - vähemmän potentiaalisia hyönteisongelmia.

Rockinghamin rantamaisemissa olisi paljonkin asuntoja tarjolla, harmi vain, että paikka on noin 50 km päässä Perthistä. 

Jahdissa, vahdissa, ohi meni silti

Kulttuurishokissa vuokravälittäjien hampaissa osa II. Huomasin männä viikolla, että nuo kuvailemani pari tapausta olivat vain jäävuoren huippu. En tiedä, keitä näihin agencyihin oikein palkataan, ilmeisesti lottonumeroiden sivuarvontana tai suoraan kadulta puhelinvaihteeseen repäisemällä, sen verran luokatonta asiakaspalvelu on. Olen tähän saakka ollut yhteydessä sekä sähköpostilla, netin kontaktilomakkeella, tekstiviestitse että puhelimitse (kaikin keinoin siis yhteensä, ei vaihtoehtoisesti) noin kymmenen tahon kanssa. Näistä kaksi on jotenkin reagoinut yhteydenottopyyntööni, eli joko soittanut takaisin ja jättänyt viestin puhelinvastaajaani (joka tulee prepaid-liittymän mukana eikä sitä minun osaamisellani saa kytkettyä pois käytöstä), tai vastannut sähköpostilla. Loput kahdeksan eivät ole reagoineet mihinkään suuntaan, paitsi ehkä tiuskien. Eli kun soitan ja aloitan puhelun, "olisin kiinnostunut siitä ja siitä asunnosta", vastaukseksi tulee suunnilleen mmmmhh (kiviäkin kiinnostaa - äänensävyllä), tai vaihtoehtoisesti: sorry, se meni jo. Bye.

Tietenkään vuokrattu-tietoa ei päivitetä minnekään nettisivuille edes muutaman päivän sisällä vuokraamistapahtumasta. Ilmeisesti agencyilla on tekemisenpuutetta, kun on kannattavampaa vastailla kymmenien ihmisten soittoihin päivässä ja kertoa, että kaksio Claisebrook Covessa on jo mennyt, kuin laittaa sama tieto nettisivuille satojen pällisteltäväksi. Työkaverit yrittivät lohduttaa, että vuokra-asuntomarkkinat ovat Perthissä kehittyneet positiivisempaan suuntaan. Ihmetellä kyllä täytyy, missä se lähtötaso oikein oli. Kuulemma vielä pari vuotta sitten vuokravälittäjät kilpailuttivat hakijat jo siinä vaiheessa, kuka pääsee katsomaan asuntoa. Nyt kilpailutus tehdään hakuvaiheessa, kun kaikkien kiinnostuneiden pitää pulittaa yhden viikon vuokran suuruinen rekisteröintimaksu. Jos asunnon saat, summa vähennetään tulevista vuokrista. Jos jäät ilman, rahat saa sentään takaisin (ihme). Jos jätät ottamatta sinulle tarjotun asunnon sen jälkeen, kun summa on vuokravälittäjän taskussa, raha jää taskuun. Ilmeisesti käytäntö on arkipäivää Suomessakin Helsingin seudulla, mutta pääkaupunkiseutua aina onnistuneesti vältelleenä olin jokseenkin shokeerautunut rahansiirtelykäytännöstä. Millähän senkin rahan saa takaisin, jos agency ei sitten palautakaan? Muuten, kuin ilmestymällä toimistoon poliisien kanssa.

Myönnän, että teen etsinnästä itse itselleni vaikeaa kelpuuttamalla vain tietyllä sijainnilla, tietyllä varustetasolla ja tietyllä siisteys/uutuusasteella olevat kohteet. Välttelen myös omakotitaloja (joita tarjotaan vuokralle jopa enemmän kuin kerrostalo- ja rivitaloasuntoja), koska unit tai flat eli rivari- tai kerrostaloasunto tuntuu sopivammalta meidän tarpeisiimme. Etsin siis itsekseni, mutta toki meille kummallekin tarkoitettua asuntoa. Risto on työn takia erämaaleirissä puolet ajasta, joten hän ei ehdi asuntonäytöissä rampata kuin erittäin satunnaisesti. Helpoin tapa hankkia asunto olisi käydä katsomassa yksityisten itse mainostamia vuokrakohteita, niitä on esimerkiksi osto- ja myynti-ilmoittelusivusto gumtree pullollaan. Torakkaluukkuepisodin jälkeen tämä keino arveluttaa, koska kyseinen epäonnen asunto oli vuokrattu suoraan yksityiseltä. Kun ongelmia ilmenikin, eli emme olleet tyytyväisiä asuntoon, jäimme aivan keskenämme ongelman kanssa, maksumiehiksi päätyen tietenkin. Jos vuokranantajana on agency, heitä koskevat paljon tiukemmat lait ja määräykset, ja täkäläinen kuluttaja-asiamies mätkii kieroilevaa agencya lakikirjalla ja sakoilla päähän. Toinen helppo keino olisi suostua maksamaan tähtitieteellistä vuokraa upeasta luksusasunnosta pilvenpiirtäjän yläkerroksissa, näihin kun on vähemmän hakijoita kuin keskihintaisiin. Jotenkin tuntuu, että kumpikaan näistä helpoista reiteistä ei ole meitä varten. Asuntopaini jatkuu, pysykää kanavalla...

Asuntonäytössä "huippukohteessa". Etenkin itse kyhätyn olohuone-makuuhuone-väliseinän edessä lojuvat pyörä ja muut rojut lisäävät vuokrausintoa. 

Se on täällä - kulttuurishokki

Kirjoitin reilu viikko sitten kulttuurishokista ja siitä, että odottelen sen iskua. No, se on täällä tänään. Oireita ovat lievä ärtymys, turhautuneisuus, uupuneisuus, ailahteleva alakulo ja hetkelliset raivonpuuskat. Olon aiheuttaja on kuitenkin helppo paikallistaa: jälleen aktiivisena käynnistynyt asunnonetsintämme. Jo neljä kuukautta on tullut asuttua kommuunihenkisesti, hurraa ja huoh omalle venymisellemme. Kertauksena niille, jotka eivät ole blogia alusta saakka kahlanneet. Meillä OLI ihkaoma vuokrakaksio aika alkuvaiheessa, mutta erittäin epäonnisen miljoonatorakkashokin jälkeen jouduimme hätämuuttamaan tähän nykyiseen kämppisjaettuun omakotitaloomme. Koska episodissa paloi myös rahaa ylimääräisiä satasia (emme saaneet ennakkoon maksamaamme vuokraosuutta takaisin, sillä rikoimme puolen vuoden vuokrasopimuksen - torakoiden valtaama asunto ei pihin vuokraemännän silmissä ollut riittävän pakottava syy), on into nousta takaisin asunnonetsintäsatulaan ollut jokseenkin matalalla. Nyt on tultu siihen pisteeseen, että oman kokkausvuoron ainainen odottaminen ja sunnuntai-illan elokuvahetkien hukkuminen toisten kattilankilkatuksen alle pakottavat taas liikkeelle, ja hyvä niin. Perth Foothills, olemme asuneet riittävän kauan kaukana kaikesta ja on aika palata keskustampaan.

Perthissä olemme tavanneet vain ystävällisiä, ihania, aurinkoisia ihmisiä. Ja sitten niitä toisia. Vuokravälittäjiä. Vuokra-asunnon etsintä täällä on yhtä villiä länttä, ja sen tietävät sekä asunnonhakijat että -välittäjät. Rental agencyt mainostavat netissä kiiltävin, siloitelluin kuvin, mutta todellisuudessa tarjolla on ehtaa kuraa. Myös asiakkaiden kohtelu on välillä totaalisen ala-arvoista. En osaa sanoa, onko perimmäisenä syynä joidenkin agenttien varsin kolhoon käytökseen a) ulkomaalainen, vieläpä intialaiselta kuulostava nimeni, b) aksenttini, c) se, että emme etsi executive-tason asuntoa eli yli tuhat dollaria viikossa maksavaa kotia vai d) se, että potentiaalisia vuokralaisia on joka tapauksessa joka oksa ja pivo pullollaan, eli on aivan turhaa tuhlata kohteliaisuutta kaikkiin vuokraajiin, kun sitä voi säästellä asunnon ostajia varten. Esimerkiksi eiliseen mahtui kaksi uskomatonta episodia. Näytös 1, yhteydenottopyynnön jättäminen vuokra-agencylle heidän nettisivujensa kontaktilomakkeella, ilmoitin olevani kiinnostunut asunnosta x ja kysyin asuntonäytön ajankohtaa. Huomasin, että minulle oli soitettu agencysta ja soitin takaisin.

Minä: "Hyvää päivää, täällä on Anu. Otin aiemmin yhteyttä ja kysyin asunnonnäyttöaikaa kohteelle x. Teiltä oli äskettäin soitettu minullepäin."
Agentti: "Niin?"
Minä: "Mh... Niin että olitte soittanut. Olikohan asiana ilmoittaa, milloin asuntoa pääsee katsomaan?"
Agentti: "Minun pitää tietää, keitä asunnossa tulisi asumaan. Ketkä sinne muuttavat?"
Minä: "Minä ja mieheni"
Agentti: "Keitä asuntoon tulee a-su-maan? Montako henkilöä? Kaikkien lukumäärä yhteensä?" (ivallisella äänellä).
Minä: "Ymmärsin kyllä. Meitä on kaksi, minä ja mieheni, kuten sanoin."
Agentti: "Olit kiin-nos-tu-nut asunnosta x. Niinkö?" (tahallisen selkeällä englannilla).
Minä: "Niin, minähän otin yhteyttä jo aiemmin. Milloin sitä pääsisi katsomaan?"
Agentti: "Puhut siis vuok-ra-a-sun-nos-ta, osoitteessa x".
Minä: (Mitä helmulttia?) "Niin puhun."
Agentti: "Näyttö on kahdelta. Soita ennen tuloa. Ei tänne noin vain pääse sisään."
Enpä mennyt.

Kyse ei voi olla siitä, että puheestani ei saa puhelimessa selvää, sillä työpuhelut sujuvat mutkitta ja virastoomme soittavat ovat aina saaneet asiansa hoidettua kanssani. Samaan kellonaikaan oli näyttö toisessa, paremman kuuloisessa asunnossa, joten valitsimme sen. Näytös 2. Saavumme oikeaan osoitteeseen kymmentä vaille, kiertelemme hieman taloa saadaksemme hyvän kuvan ympäristöstä, arvailemme, onkohan asunto kadulle vai sisäpihalle päin. Odottelemme alaovella. Odottelemme hieman lisää. Ja sitten odotamme. Kukaan ei koskaan tule. Amatöörimokana en ollut edes tallentanut agencyn numeroa puhelimeeni, koska olin saanut heiltä sähköpostilla ilmoituksen edellisenä iltana, että asuntonäyttö on prikulleen tähän aikaan, tervetuloa. Lounastaukoni hurahtaa paahteisella kadulla seisoskeluun, ja nälkäisenkiukkuisena painun takaisin töihin, onneksi matkalla ehdin napata mukaan yllättävän maukkaan burriton (pelastaa tilannetta edes vähän). Töissä tarkistan agencyn nettisivut, ja siellähän seisoo ihan selvällä englannilla, että "varmistathan aina samana aamuna ennen näyttöä, että se todella on. Näytöt voidaan perua lyhyellä varoitusajalla etukäteen ilmoittamatta." Jaa. Pitääpä alkaa lukea myös pienellä präntätyt.

Kulttuurishokkiani täkäläisiä vuokramarkkinointa kohtaan lieventää tuntuvasti se, että työkaverit ovat niin empaattisia. He ovat myös avuliaasti kertoneet, että asuntopulan takia erityisesti "edullisia" eli alle $500/viikko-hintaisia asuntoja etsiviä vuokralaisia voi kohdella kuin muurahaisia. Aina tulee lisää, vaikka miten häätää ja hätyyttää. Kuulemma ostajia kohdellaan aivan toisin, silkkihansikkain suorastaan. Kostotoimena aion laatia mustan listan surkeista vuokra-agencyista, ja jättää ostamatta asunnon heidän kauttaan joskus vuosien päästä. Siitäs saavat, hah! Eivätkä ikinä tiedä, mikä heihin iski. Työkavereiden lämmin suhtautuminen on kuitenkin helpottanut oloa kovasti, kaikki muistavat kysellä, tukea ja tsempata asunnonhaun suhteen, neuvoja hyvistä asuinalueista satelee harva se kahvitauko. Innokkaimmat ovat jopa kaivelleet netistä meille sopivia asuntoilmoituksia, ja kohteista muutama vaikuttaakin oikein potentiaaliselle. Eli jäljitys jatkuu päivitetyn asuntolistan kanssa. Jo perjantaina on näyttö loft-asuntoon alueella, jolle todella haluaisin, eli ei syytä lannistumiseen. Niska kyyryssä kohti uusia pettymyksiä ja lopussa siintävää voittoa!

Muun muassa tällaisia porraskäytäviä Perthistä löytyy. Tosin aika moni kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista on varsinaisia loukkoja.

Arjessa

Tuli mieleen, että tapahtumien ja käyntikohteiden lisäksi pitää muistaa kertoilla arkisimmastakin arjesta. Vaikka työnteon, vapaa-ajan ja nukkumisen kiertokulun täyttämä arki ei maan vaihtuessa toiseksi - etenkään näin samanlaisen kulttuuripiirin sisällä - mittaamattomasti muutu, pienet yksityiskohdat tietysti eroavat.

Töihintulo- ja töistälähtöaika virastossamme on liukuva ja päivittäinen työaika 7,5 tuntia, päälle puoli tuntia pakollista palkatonta lounastaukoa. Sekä lounas- että kahvitauot täällä tavallisimmin pidetään kukin omassa rytmissään, oman tietokoneen ääressä kahvimukista hörppien tai eväsleipää mutustellen. Jotkut, minä mukaanlukien, lueskelevat hetken kahvihuoneessa päivän lehteä. Kymmenhenkisen tiimimme mukavana tapana on, että koska viikon mittaan kahvitauot hurahtavat työnteon lomassa, kerran viikossa käymme kaikki yhdessä kahvilla jossain lähikahvilassa vaihtamassa kuulumisia. Ideana on, että työasioista ei jutella, vaan kaikesta muusta maan ja taivaan välillä. Suosikkipaikakseni on muodostunut ranskalaistyylinen kahvila, jonka raesokeripäällysteinen briossi menee ihan suomalaisesta pullasta. Lounaalla käyn päivittäin mieluiten jossain lähikuppilassa omien eväiden syömisen sijasta, koska työpaikalta hetkeksi lähteminen rytmittää ja katkaisee mukavasti päivää. Tavanomaisin lounaspaikkani on suoraan työpaikan alakerrassa, yksi Perthin sadoista "pikkukiinalaisista"; aasialaisen henkilökunnan pyörittämä kahvila-ruokala, todennäköisimmin perheyritys. Yleisnimityksemme näille paikoille tulee ruokaloiden pienen koon lisäksi edullisuudesta sekä pikkuruisesta henkilökunnasta, aasialaiset kokit ja tarjoilijat kun harvoin ovat yli 160cm pitkiä.

Töiden jälkeen suuntaan pari kertaa viikossa ydinkeskustan Woolworths-ruokakauppaan ennen kotimatkabussiin loikkaamista. Täkäläisistä kahdesta ruokamarkettiketjusta Coles olisi hinnoiltaan halvempi, mutta yhtään Colesia ei ole työmatkareittini varressa. Täkäläiset tuotteet ja valikoima alkavat jo olla hyvin hallussa, ja nykyään pystyy myös helposti arvottamaan, onko joku tietty tuote kallis vai halpa. Esimerkiksi omenakilo alta $4 on sopuhintainen, laadukasta paahtoleipää saa hintaan $4 pussi, mutta dollarin leipää ei kannata ostaa, sillä se on pelkkää ravinteetonta valkoista huttua. Banaanit ovat edelleen ylihintaisia eli jopa $12/kg, koska viimevuotiset syklonit itärannikkolla pistivät monta banaanifarmia silloisine satoineen täysin sileäksi. Soijamaitolitra maksaa pari dollaria ja kilon kaurahiutalepönikkä nelisen dollaria. Woolworthsissa eli tuttavallisemmin Wullessa on se etu, että siellä voi asioida itsepalvelukassalla. Yleensä vastustan itsepalvelua periaatteesta, koska on huutava vääryys, että maksan kahvilassa saman hinnan riippumatta siitä, kannanko itse tarjottimen pöytään ja lopulta siivouskärryyn, vai tekeekö tarjoilija nämä puolestani. Ruokakauppojenkin suhteen huolettaa kyllä, että katoaako kassahenkilökunta lopulta kokonaan, vieden muuassaan jälleen muutamia työpaikkoja ja elannonansaintakeinoja maailmasta. Kuitenkin itsepalvelukassat ovat osoittautuneet superkäteviksi ja nopeiksi, sillä niihin ei yleensä ole jonoa ja parin ruokapussillisen verran tavaroita tempoo viivakoodinlukijan ohi hetkessä. Luonnollisesti omatoimikassa jumittuu perinteisesti ainakin kerran maksutapahtuman aikana, eli edelleen tulee asioitua myös elävän henkilökunnan kanssa, kun kauppa-apulainen käy nollaamassa jonkun väärinmenneen hintatiedon.

Koska meillä ei edelleenkään ole autoa (hankinta on kyllä harkinnassa, pientä eripuraa aiheuttavat eriävät käsityksemme auton kohtuullisesta hinnasta sekä tarvittavasta koosta/tehosta/tyylistä/merkistä), Transperthin julkisliikennepalvelut ovat tulleet jopa kyllästyttävän tutuiksi. Junat ja bussit kulkevat arkisin työaikaan jokseenkin kattavasti, mutta iltakuuteen mennessä liikennöinti hiljenee, ajettavien vuorojen määrä suunnilleen puolittuu lauantaisin, ja sunnuntaisin liikennöinti lähes lakkaa olemasta. Eli kyllä täällä on mahdollista elää ilman omaa autoa, mutta etenkin viikonloppuliikkumisia julkisliikenteen varassa oleminen rajoittaa. Transperthin eduksi on laskettava, että liikkuminen on edullista. Esimerkiksi tänään eri kaupunginosia kierrellessämme ajoimme päivän mittaan ainakin kuudella bussilla ja yhden lähijunareitin lähes päästä päähän (eli noin 50 kilometriä raiteilla), ja kaikkeen kului yhteensä alle $10. Täällä ei tunneta kuukausikortteja, vaan lukijalaitteet veloittavat jokaisesta tehdystä matkasta. Alennusta saa aina, kun vaihtaa kulkupelistä toiseen tunnin sisällä, tai liikkuu riittävän lähellä ydinkeskustaa.

Työn, työmatkojen, kauppareissujen ja oleilun lisäksi arkeen mahtuu myös harrastuksia. Liityin juuri työpaikan liikuntaryhmään, ensimmäisenä lajina on jooga parin kuukauden jakson verran. Tervetullutta vaihtelua työtuolissa tietokoneen ääressä kyyhöttämiselle.

Esplanaden bussiaseman odotussalin näkymät ovat jo liiankin tuttuja.

Farmarimessut lännen malliin

Pääsin osalliseksi sadan vuoden mittaisesta traditiosta, kun sunnuntaina pulitin $25 ja astelin Claremontin Showground'in eli messualueen porteista sisään noin sadantuhannen muun täkäläisen kanssa. Viikon mittainen Perth Royal Show pidetään vuosittain syys-lokakuun taitteessa koulujen kevätloman aikana. Tapahtuma on järjestetty vuodesta 1902 lähtien organisaattorinaan Perthin kuninkaallinen maatalousseura. Kokonaiskävijämäärä tapahtumalla on puoli miljoonaa. Kyseessä on erikoinen yhdistelmä satojen metrien matkalle levittyvää tivolia, maatalousmessuja ja erilaisia kilpailuja, mukaanlukien koulu- ja esteratsastus, paimenkoirakisat sekä erilaisten eläinten näyttelyt. Enpä ollut eläessäni tiennyt, että esimerkiksi siipikarjarotuja on maailmassa yli 200, ja niistä hyvinkin sata oli esillä Royal Show'n yhdessä messuhallissa. Parhaat kyyhkyt, kanat, kukot, hanhet ja jopa meikäläisen silmiin tuikitavalliset sinisorsat oli arvioitu ja arvosteltu, ja muotovalioiden häkkejä koristivat samanlaiset ruusukkeet kuin mitä koiranäyttelyistä tai ratsastuskilpailuista saa. Ei aavistustakaan, mihin tarkoitukseen esimerkiksi kyyhkyjä kasvatetaan noin laajalla kirjolla, joukossa oli kalkkunaa muistuttavia kirjekyyhkylajeja sekä mitä erilaisimpia, koristeellisia sulkatöyhtöotuksia.

Nämä marsun ja apinan sekoituksen näköiset olennot ovat kanoja, kyllä vain.

Vaikken olekaan maatilalta kotoisin, on suvussa sen verran maajussitaustaa, että lehmien, hevosten, lampaiden ynnä muiden kotieläinten näkeminen ja niiden kanssa puuhastelu tuntuu aina kotoisalta. Erityisesti minua kiehtovat kilpailut, joissa ihmisen ja eläimen yhteistyö perustuu pieniin eleisiin ja merkkeihin, kuten ratsastus,  agility tai paimenkoiranäytökset. Tälläkin kertaa agilitykoirien ja handlereiden eli omistajien/kouluttajien yhteistyö lumosi. Miten voi puhumaton luontokappale olla niin fiksu, että oppii tekemään juuri mitä käsketään, pelkkien käsimerkkien ja yhden sanan mittaisten komentojen varassa? Osa koirista kylläkin sai lähes hepulin radalle päästyään ja ryntäili innosta haukkuen vähän sinne tänne. Muutama pennumpi yksilö myös häkeltyi kanssakilpailijoiden läsnäolosta kentän laidalla sen verran, että omistaja sai varsin yksikseen hihkua komentoja esteiden keskeltä. Kokeneemmat konkarit sen sijaan suorittivat radan kuin vettä vaan, parhaat myös älysivät handlerin käskystä palata takaisin ja hypätä esteet tai läpäistä putkitunnelit uudelleen, jos järjestys meni ensin väärin. 

Ihmekoira radalla.

Motion sickness'in eli hölskytyspahoinvoinnin uhrina kiersin tivolilaitteet suht kaukaa, lapsiperheitä ne luonnollisesti vetivät kuin sokeri muurahaisia. Maailmanpyörässä aioin ajella muutaman kierroksen, mutta pitkähkö jono ja kympin pääsymaksu saivat toisiin ajatuksiin. Sen sijaan kiersin ihmettelemässä menneen maailman laitteita Heritage-eli perinneteltassa. Teltan pihalta löytyi 1900-luvun alun traktori ja maatalouskone poikineen, kaikki tietenkin kuin miniatyyreja nykyisistä jättiläislaitteista. Teltassa olisi saanut kokeilla muun muassa morsetusta ja telegrammin eli sähkeen lähettämistä. Lisäksi esillä oli entisajan maataloudelle tarpeellisia laitteita ja askareita aina myllystä metallisepän ja puusepän pajaan. Pyörähdin pikaisesti ennen poislähtöä myös Australian armeijan esittelykulmauksessa. Hauskin puoli maastokangasleirissä oli nurkkaus, jossa sotilaat maalasivat lapsille kasvomaalauksia. Pikkutytöt näkyivät toivovan perhosia ja kukkia, joita tekijät uskollisesti maastoväreillään toteuttivatkin. Pojilla suosituin oli perinteinen maastokuviointi, kukin lapsi sai muistoksi vielä naaminointiverkosta leikatun päähuivin. Lystiä näytti olevan, niin maalareilla kuin asiakkaillakin.

Showgroundin yleisilmettä, alkamaisillaan kouluratsujen esittely.  Armeijateltat häämöttävät maailmanpyörän vieressä.

Mutta missä on kulttuurishokki?

Lähdimme Suomesta neljä kuukautta sitten. Kuten olen aiemmin maininnut, olen asunut opiskelun takia kahteen otteeseen aiemminkin ulkomailla, ja kummallakin kerralla tässä neljän kuukauden paikkeilla (eli lukukauden päättyessä) oli jo aika alkaa suunnitella paluumuuttoa kotiin. Tällä kertaa neljän kuukauden etappi tulee ja menee, muuttamatta mitään. Aion toki kyläillä Suomessa jouluna eli jo parin kuukauden päästä, mutta vuodenvaihteessa jälleen elämä Perthissä jatkuu. Unkarissa ja Kanadassa neljään-viiteen kuukauteen mahtui kyllä hyvin myös kulttuurishokki. Kuten moni varmaan tietää, kulttuurishokkiin kuuluu kolme vaihetta.

1) Euforia tai kuherruskuukausi uudessa kulttuurissa. Kaikki on hienoa, mahtavaa, kaunista ja ihqua, paremmin kuin missään. Luonnollisestihan näin ei voi olla, vaan uutuudenviehätys ja ruusunpunaiset lasit riisutaan väistämättä. Budapestissa asuin lähes vuosikymmen sitten, joten aika on epäilemättä jo kullannut muistot. Mutta muistan kyllä olleeni suorastaan huumaantunut kaupungin kauneudesta, kaikkialla läsnäolevasta 1800-1900-lukujen taitteen arkkitehtuurista, tuhannen vuoden kerroksista historiaa. Suomessa kun mitään vastaavaa ei voi kokea. Kanadan suhteen puolestaan euforiavaihe tuli käytyä läpi jo Torontossa, muutaman päivän välietapilla ennen lopullista päämäärää preerian pikkukaupungissa. Toronto, wannabe-New York, oli ensisilmäykseni pilvenpiirtäjien ja kahvila-aamiaisten täyteiseen pohjoisamerikkalaisuuteen ja todelliseen suurkaupunkilaisuuteen.

2) Se shokki. Uusi maa tapoineen, ihmisineen, ruokineen ja usein erityisesti byrokratioineen alkaa vaikuttaa lähinnä oudolta, ärsyttävältä, turhauttavalta, jopa typerältä tai lannistavalta. Unkarissa tämän kynnyksen yli tyrkkäsi pääasiassa se, että en osannut kieltä. Miten todennäköistä on sopeutua onnistuneesti, jos ei voi onnistuneesti kommunikoida? Toisaalta viisi kuukautta oli sen verran lyhyt aika, että enimmäkseen kiikuin ihmettelyn ja ihastelun puolella - kummallisista kommunikointikatkoksista, kielimuurista ja tapojen yhteentörmäyksistä syntyi lähinnä hauskoja tarinoita ja positiivisen eriskummallisia muistoja. Tutustuin Budapestissa myös muihin vaihto-opiskelijoihin sekä Suomesta että muualta Euroopasta, ja näin lähietäisyydeltä täysimittaista kulttuurishokin läpielämistä - kaikki ärsyttää, raivostuttaa, masentaa; mikään täällä ei ole hyvin, mutta kaikki olisi niin paljon auvoisemmin kotimaassa. Tiedä sitten, oliko lopulta. Kanadassa puolestaan preeriakaupungin takapajuisuus ja amerikkalaiskulttuurin huonot puolet eli autoistuminen, äärimmäisen hajanainen kaupunkirakenne ja pitkät välimatkat, ensinäkemältä sekava ja ruma kaupunkikuva jättimäisine valomainoksineen ja muovisine pikaruokapaikkoineen, sekä täysin-turhaan-sälään-painottuva kulutuskulttuuri lävähtivät silmille.

3) Sopeutumisvaihe. Myönnän, että ajattelin usein sekä Unkarissa että Kanadassa, että olisinpa jo kotona Suomessa. Silti huomattavasti useammin ajattelin, että on mahtavaa olla juuri täällä, nähdä ja kokea kaikki nämä asiat ja paikat, oppia uutta, kuulla, mitä muut elämästä ajattelevat. Budapestissa arvostin erityisesti ympäristön kauneutta sekä mahdollisuutta harrastaa kaupunkilaisittain (museoissa, gallerioissa, boheemeissa kahviloissa, teattereissa ja tapahtumissa pyörimistä). Kanadassa puolestaan luonto sekä ihmisten loputon ystävällisyys, hyväntahtoisuus, lähestyttävyys ja avuliaisuus tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Sopeutumisvaiheeseen kuuluu, että alkaa nähdä oman lähtökulttuurinsa ja uuden kulttuurin erot neutraalimmin, ei enää niin vahvasti arvottaen ja arvostellen jomman kumman hyväksi. Täällä tehdään ja ajatellaan näin, aha, onpa hienoa nähdä tällainenkin tapa. Uskomattominta minusta on, että se aluksi karsastamani amerikkalaistyylinen kaupunkikuvakin on sittemmin alkanut tuntua peräti kotoisalta, ja todella viihdyin muun muassa lomalla Floridassa. Amerikkalaisuuden sietokyky onkin hyvä olla kohdillaan myös täällä, sillä vaikka Australia on aivan omanlaisensa maa ja kulttuuri pitkälti brittivaikuttein, on täällä kuitenkin selvästi piirteitä - esimerkiksi tiettyjen suburbioiden katukuvassa - myös jenkkilän puolelta.

Perthin suhteen en osaa vielä(kään) nimetä, missä vaiheessa olen menossa. Tuntuu, että tänne sopeutui saman tien kun saapui. Onko Australia todella niin vaivaton ja mutkaton, rento maa, että ei tarvitse edes kulttuurishokkia potea? Totuus selviää ajan myötä. Nyt lähdenkin tästä niiden mutkattomien, mukavien aussien seuraan viettämään päivää ulkona, Perth Royal Show'hun eli yhdistettyyn maatalousnäyttely-huvipuisto-festivaalipäivään. Taitaa olla, että euforian puolelle yhä kallistuu.

Perthissä asuminen on yhtä Muumilandiaa. Ystäväpariskuntamme maailmaa kiertänyt muumi ja allekirjoittanut lasillisilla. Ps. Olut on muumin ja kuohari minun.

Rakas päiväkirja

Lauantai-sunnuntai on ollut suuri Grand Final - viikonloppu, siis footiessa tietenkin. Jotkut itärannikon joukkueet siellä pelasivat, joten ei kiinnosta. Sen verran on kuin onkin kotikaupungin Westcoast Eagles-fanitus tarttunut, että olisin ehkä saattanut katsoa pelejä, jos omat poijjaat olisivat siellä kamppailleet. Perthin kulttuuri- ja tapahtumakulmilla, Northbridge Piazzalla, pienessä puistossa on jättimäinen ulkoilmanäyttö, jolta finaalipelejä pystyi seuraamaan. Varmasti olisi ollut paikkakunnan vetonaula ja kansanjuhlan tyyssija Eaglesien pelin katsomiseen. Nyt nurmikolla näytti makoilevan vain muutamia erityisen footie-kiinnostuneita (tai aurinkoisesta, ihanasta päivästä muuten vain nauttivia) henkilöitä. 

Footien töllöttämisen sijasta kävin sivistämässä itseäni kaupungin kahdessa taidemuseossa, Art Gallery of Western Australiassa sekä PICA:ssa eli Perth Institute of Contemporary Arts'issa. WA:n taidemuseossa on esillä peruskattaus eurooppalaista, lähinnä brittiläistä maalaustaidetta 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun, ja siitä eteenpäin painotus kääntyi enemmän australialaistaiteilijoihin. Loogista toki, koska eurooppalaiset saapuivat Perthiin vasta 1800-luvun alkupuolella ja eivät tänne ensimmäisinä taiteilijat muuttaneet - toisin sanoen kotimaista taidetta on enemmän tuotettu vasta 1800-luvun lopulta lähtien.

Kokoelmien suppeudesta huolimatta museo oli mukava käyntikohde, itse rakennus on minusta etenkin sisältä tyylikäs ja toimiva museoksi. Se koostuu kahdesta osasta, joista toinen on alkuperäinen Perthin oikeus- ja poliisitalo 1900-luvun alkuvuosilta, ja toinen osa on modernimpi, olisiko 1980-luvulta. Oikeustalon puolella on jäljellä pari wanhan ajan putkaa sekä oikeussali, jonne pääsee fiilistelemään sadan vuoden takaisissa Law&Order-tunnelmissa.

Enemmän olisin kuitenkin kaivannut australialaisten ja erityisesti WA:n omien kasvattien teoksia näytille, nyt tarjonta oli pitkälti sitä samaa eurooppalaista, mitä vanhan kontinentin museoissa näkee. Tosin WA:n taidemuseossa ei ollut nähdäkseni mitään erityisen nimekkäitä töitä. Sulat hattuun Ateneumille, Tennispalatsille ja Kiasmalle Helsingissä, koska tämän kolme kertaa isomman kaupungin taidemuseo jäi kirkkaasti noiden kolmen varjoon. Lähestulkoon parasta antia oli, kuten usein muulloinkin vastaavissa paikoissa, museon myymälä. Kekseliäimpiä ja kauneimpia matkamuistoja, lahjoja ja koristeita, sekä kivoja kortteja ja minijulisteita saa usein juuri museoista.

Perthin kulttuurikeskuksen eli museoiden, teatterin, modernin taiteen gallerian sekä kirjaston muodostaman aukion nurkilta.

Naapurissa sijaitseva PICA eli modernin taiteen näyttelytila sen sijaan yllätti positiivisesti. Jo WA:n taidemuseon puolella huomioni kiinnittyi yhteen tiettyyn valokuvateokseen, monitulkintaiseen ja kauniseen The Bride of the North, tekijöinä nuoret monialaiset kyvyt Tarryn Gill ja Pilar Mata Dupont. Kappas kätevyyttä, kun kävelin WA:n taidemuseosta ulos, näin samojen leidien yksityisnäyttelyn julisteen PICA:n seinässä. 

Valokuvista ja videoista koostuva näyttely teki todella vaikutuksen. Tämä täkäläinen taiteilijaparivaljakko yhdistelee töissään kuvastoa ja kerrontatapoja niinkin erilaisista, mutta yllättävästi yhteensulautuvista lähteistä kuin 50-luvun Hollywood-musikaalit ja glamour, saman aikakauden armeijapropaganda ja naisvoimistelu / olympiahuuma, pin up, burlesque ja sukupuoliroolit,  sekä katoliset pyhimyskultit ja alttaritaulut. Naiset sekä esiintyvät kuvissa itse, että valo- ja videokuvaavat muita. Harmillisesti en saanut näyttelystä kuvia, sillä hetkisen (epäonnistuneita otoksia) näpsittyäni sain kuulla, että kuvauskieltohan siellä oli. Enemmän tietoa tämän jo kymmenen vuotta yhdessä työskennelleen kaksikon töistä linkistä: http://www.tarrynandpilar.com/

Kun itseään sivistää, tulee tunnetusti nälkä, joten suunnistin Northbridgeen etsimään kahvilaa, josta saisi all day breakfast'ia eli kokopäivän aamupalaa. Yleensä se on paahtoleipä lisukkeilla kuten munakokkelilla, grillatuilla tomaateilla ja tuoremehulla. All day brekky'ssa on se kätevä puoli, että sitä saa vielä lounasaikaan, mutta se on usein lounaslistan annoksia edullisempi ja täyttävämpi. 

James Streetilta löytyikin juuri sopiva kahvila, Pancakes & Grill eli pannareita ja grilli kuumana. Kuva kertokoon enemmän kuin tuhat sanaa, alla annos. Jäi puolet syömättä, oli niin paljon evästä. Täkäläiset pancakes'it eivät todellakaan ole mitään Suomen vesilettuja tai eilisestä kaurapuurosta pyöräytettyä pannaria (ettei mene tähteet hukkaan), vaan lähinnä litistettyjä, kahvitassin kokoisia tuhteja muffineita. Muuten oli oikein maistuva annos, mutta nakeissa oli joitain kummallisia ryynejä (rustoja? yäk), joten niistä kaksi jäi lautasen reunalle. Yhden söin ihan uhmamielessä.

Aamupala nimeltään Aussie Sunrise. Ei muuten ollut lounasta halvempi, tällä kertaa meni $22.  Keko pannarien päällä on voipallo.