Ranskalainen Australiassa

Blogistani on näköjään tullut ”arkea siellä ja täällä”-teemainen, pelkän Perthin ja Australian pohdinnan rinnalla. Tänään jatkuu ranskalaisuuden ihmettely. Toisaalta, Australia maana koostuu niin monista eri etnisistä ryhmistä, että on itse asiassa osuvaa tutkailla myös muita tapoja kuin englantilaisia, joista Australian kulttuuri periytyy.

Tapasimme eilen töiden jälkeen E:n kavereita, joita minä en entuudestaan tunne ja jotka ovat lomalla Perthissä Ranskasta. Pariskunta, olkoon vaikka Christa ja  Beau, ovat sukuloimassa serkkujen luona, mutta myös tutustumassa Australian länsirannikkoon ensimmäistä kertaa. Ehkä kiinnitin asiaan huomiota nyt enemmän, luettuani viimeksi mainitsemaani Sarah Turnbullin kirjaa Almost French. Mutta harvoin on niin tyrmäävää lomalaista nähty kuin ranskatar Christa.

Tyyli ja asu lomaan sopivan rento, mutta silti kuin suoraan Voguesta. Sarahin kirjasta saa kuvan, että ranskalainen kaupunkilaisnainen ei lähde ovesta, ellei ole tyylikäs ja huoliteltu, ja näköjään pätee myös Christaan. Suoraan töistä pöllähtävä meikäläinen oli toimistoasussakin alipukeutunut tässä seurassa. Christa itse sen sijaan ihaili aussien rentoa menoa eli sitä, että kaikki näyttävät olevan samalla viivalla ulkoasun suhteen - kadulla ei erota rikkaita köyhistä, sillä aussit vetävät menemään joko samalla tavalla lipokkaissa ja shortseissa, tai naiset samoissa (mauttomissa) trikoo-miniminihameissa varakkuudesta tai sen puutteesta riippumatta.

Ulkonäkö oli kuitenkin sivuseikka itse tapaamisessa, sillä hauskaa oli, yhteinen sävel löytyi heti ja toivottavasti ehditään nähdä vielä uudelleenkin kaksikon loman aikana. Eniten kiinnitin huomiota Christan pariinkin otteeseen lausumaan kommenttiin: ”täällä Perthissä on niin rauhallista ja turvallista, kaduilla ei ole ollenkaan aggressiota!”. Kysyin jälkikäteen E:ltä, että onko Ranskassa sitten kovasti turvatonta, eli mitä tämä kommentti ylipäätään tarkoitti. E selitti, että monissa kaupungeissa Ranskassa on lähes mahdotona edetä kadulla ilman, että joku on jatkuvasti vaatimassa rahaa, puhelinta, tupakkaa.

Väistämättä tulee rasistisen kuuloinen kommentti nyt, mutta E:n mukaan nämä (ajoittain aggressiiviset) kinuajat ovat pohjoisafrikkalaisia miehiä. E piti erityisen paheksuttavana samojen miesten tyyliä vislailla ja huudella naisille, koska he näin osoittavat, etteivät kunnioita naisia eikä heillä ole myöskään tyylitajua eli mitään hienostuneempaa keinoa yrittää tehdä vaikutus. Olen itse käynyt Ranskassa vain kaksi kertaa, Lyonissa, sekä Pariisissa ja Loiren laaksossa maaseudulla, eikä minulla ole vastaavia kokemuksia maasta ollenkaan. Mutta ehkä parin pitkän viikonlopun mittaisella käynnillä ei kovin kattavaa kuvaa saa mistään paikasta.

Kiinnostava havainto Sarahin kirjassa oli myös se, että ranskalaiseen kulttuuriin kuuluu sisäänrakennettuna jatkuva sosialiseeraaminen, eli ihmiset ystävystyvät yhtä lailla sekä miesten että naisten kanssa, eivät vain naiset keskenään tai miehet keskenään. Tokihan myös Suomessa ja Australiassa näin tehdään, mutta selitän esimerkillä: sekä Suomessa että Australiassa esimerkiksi illanvietoissa ja grillijuhlissa usein jossain vaiheessa iltaa miehet ja naiset kerääntyvät omiksi ryhmikseen juttelemaan omia asioitaan.

Ranskassa tällaista jakoa ei kuulemma tapahdu. Tämä selittääkin, miksi E hengailee aivan yhtä paljon sekä nais- että miesporukassa, kun täkäläiseen illanviettoon lähdetään. Silloin kun itse järjestämme juhlia, E:n sydämenasia on isäntänä jutella kaikille ja viettää yhtä paljon aikaa eri ryhmissä, oli siinä ennestään miehiä, naisia tai kumpiakin.

Tänä aamuna tuli puhetta koulusysteemistä, sillä ranskalaisilla vaikuttaa olevan hyvin samanlainen malli kuin suomalaisillakin, aina maksutonta yliopisto-opiskelua myöten. Kyselin, miten paljon Ranskassa panostetaan mm. esiintymistaitojen ja väittelytaitojen opettamiseen koulussa. Käsittääkseni Australiassa kaikkeen kommunikointiin, esitelmiin ja ryhmätyöhön käytetään paljon aikaa ja kommunikointi- ja esiintymistaidot sekä oppilaiden hyvä itseluottamus ovat suorastaan systeemin kulmakivi.

Ranskalaiskoulussa ei kuulemma saanut minkäänlaista oppia esiintymistaitoihin ja argumentointiin ennenkuin lukiossa (kuten minäkin suomalaislukiossa). Kun tätä ihmettelin – ranskalaisillahan on maine erittäin itsetietoisina ja helposti barrikadeille syöksyvinä oikeuksiensa puolustajina – hän vain totesi: ”ehkäpä he ajattelevat, ettei kannata rohkaista sitä kansanluonnetta enempää, kun se jo on olemassa”.

Tästä kulkeuduimme aasinsillalla aiheeseen, jota itse olen näin aikuisena ihmetellyt suomalaisessa koulusysteemissä kovasti. Nimittäin laulukokeet. Selitin E:lle, että (ainakin minun aikaani) koulussa piti mennä luokan eteen seisomaan ja laulaa opettajan harmoonisäestyksellä (tai ilman) kaikkien edessä. Pitihän opettajalla olla joku keino antaa musiikinnumero. Tämä pakotettu, myötähäpeän ja jännityksen kuorruttama Idols-kierros sai E:n häkeltymään, ”ihan tosi? Vau, outoa!”.
Heillä kuulemma musiikinnumero ratkaistiin nokkahuilunsoiton näyttökokeella.

Ohlalaa, mikä aksentti(merkki)!