Rakkaudesta

Jihuu, hääkellot kilkattavat! Eivät kuitenkaan omat, vaan perthinsuomalaisen ystävän. Ja meikäläinen on saanut kunniakutsun toimia kaasona, ensimmäistä kertaa elämässäni. Huhhuh, jännittää! Aussihäät olisi tarkoitus kasata, ja miten se tehdään - en vielä tiedä. Eiköhän morsiamella ole visio ja liuta neuvoja :) .

Tajusin tässä, että ystäväpiirissäni ei ole paljoakaan naimisiinmenneitä, eli häissä ei ole tullut oltua vuosiin. Sen sijaan tulevia morsiamia on ympärillä lähes puolen tusinaa, ja näistä ensimmäinen viettää häitään tämän vuoden lopussa. Kysyin luvan, että saako häätouhuista ja -tohinoista blogata kaason näkökulmasta, ja kuulemma saa. Eli tästähän kehkeytyy arkea Australiassa ja Suomessa - blogin lisäksi vielä hääblogikin!

Pian edessä on hääpukujen sovittelua, epäilemättä kaikenmoista askartelua, ehkäpä kukkien valintaa ynnä muuta. Ensi viikonlopun häämessut eli ensimmäisen kaasohommani missaan muiden menojen takia, mutta onneksi morsian löysi varsin helposti (n. viidessä minuutissa) uutta seuraa muunmuassa niistä muista tulevista morsiamista. Eli ehkäpä kauhean pitkää miinusta pätevät kaasot - listaukseen ei kohdalleni vielä tullut!

Häistä pääseekin aasinsillalla toiseen aiheeseen, expatin koti-ikävään. Ikävä on varmasti kaikille ulkomailla asuville tuttu mielentila. On se tuttua myös monelle suomensisäisesti muuttaneelle, jolla perhe/suku/ystävät ovat jääneet toiseen kaupunkiin tai kylään. Itse en ole koti-ikävästä juuri kärsinyt, sillä alun kulttuurishokin jälkeen olen solahtanut ulkosuomalaiseksi varsin vaivatta. Tykkään käydä Suomessa, mutta elämäni on nyt täällä Perthissä.

Olen useinkin pohdiskellut, että onko ikävöimättömyys luonteenpiirre vai opittu ominaisuus. Olen lapsena muuttanut perheeni mukana pitkin poikin Suomea vanhempien työn perässä, joten minulla ei edes ole sitä yhtä ainutta kotipaikkaa tai lapsuudenkotia. Ikävöimättömyys ei kuitenkaan tarkoita, etteikö toinen tuttu tunne olisi omaakin sydäntäni raastanut muuton jälkeen - nimittäin syyllisyys.

Siitä ei nimittäin pääse yli eikä ympäri, että kotiin jäävien ikävä painaa mieltä yhtä paljon, ellei enemmän, kuin oma ikävä kotiin. Oma ikävöimättömyys voi sitäpaitsi syyllistää enemmän, sillä silloin joutuu selittelemään, miksei ole ikävä - "emmekö ole sinulle tärkeitä??" En usko, että yksikään maastamuuttaja muuttaa siksi, että läheiset ihmiset eivät ole tarpeeksi tärkeitä. Päinvastoin. Pois muutetaan jonkin niin vahvan magneetin takia, että JOPA ero läheisiin on pystyttävä sietämään.

Omalla kohdallani kaksi aiempaa lyhyttä ulkomaanjaksoa ovat opettaneet kestämään ja käsittelemään ikävää ja syyllisyyttä. Pois niitä ei kuitenkaan täysin saa. Vuosia sitten Kanadassa opiskellessani meni öitä koti-ikävän ja syyllisyyden itkemiseen. Nyt kolmen vuoden australialaistumisen jälkeen kotona vierailut eivät pääty enää kyyneliin, koska kaikki osapuolet - minä ja muut - olemme tottuneet ajatukseen, että välillä ollaan erossa, ja sitten taas nähdään. Mutta alkuun teki todella tiukkaa loman lopussa lähteä, kun oli halattu äiti, isä ja veljet, ja äiti jäi aamuhämärässä kotiovelle vilkuttamaan silmissä huolta ja ikävää.

Oma perheeni, sukuni ja ystäväni ovat kaikki olleet todella hyvänä tukena, sillä kukaan ei ole vuolaasti itkenyt kaipausta saati lyönyt lyötyä syyllistämällä sillä. Tunnen kuitenkin monia, joita kotijoukkojen ikävän aiheuttama syyllisyys painaa kyyneliin asti. Olen aiemminkin kirjoittanut, että ulkomailla asuminen on etenkin alkuvaiheessa ja ajoittain todella rankkaa, ja/joten siihen on yleensä kullakin todella painavat syyt, oli kyseessä sitten pakkorako työn osalta, täältä löytynyt elämän rakkaus ja sittemmin perheellistyminen, tai oman polun löytäminen ja ihmisenä kasvaminen.

Tiedän, että on valtavan tuskaisaa nähdä oman rakkaan perheenjäsenen muuttavan tuhansien kilometrien ja harventuneiden kyläilyiden päähän. Toivoisin silti, että kunkin omaa elämänvalintaa osattaisiin kunnioittaa, ja kotijoukot osaisivat myös päästää irti. Ikävä kun osaa muuttua myös itsekkyydeksi: haluan, että olet lähelläni aina - vaikka se pahimmassa tapauksessa tarkoittaisi, että joudut tyytymään Suomessa elämään, jota et todellisuudessa halua (esim. luopumaan siitä ulkomaisesta kumppanista, työstä, kiinnostuksenkohteista jne.). Aiheesta lisää kotiin jääneen siskon näkökulmasta tästä linkistä.

Vaikka tämä tylyltä kuulostaakin, on jokainen itse vastuussa omista tunteistaan ja elämänsä rakentamisesta. Loputtoman ikävöinnin ja syyllistämisen sijaan voi maastamuuton kohdatessa yrittää löytää ilonaiheita - on uusi kyläpaikka missä käydä, ulkomaille päätyneen morsiamen tai sulhasen tapauksessa tulee uusia kiinnostavia sukulaisia uudesta kulttuurista, on mahdollisuus oppia itsekin ja itsestäänkin uutta. Vanha kunnon ilmapallovertaus on mielestäni pätevä. Päästä vapaaksi se, mitä rakastat.

Loppuvuodesta juhlitaan rakkautta! Kuva (c) beforethebigday.co.uk