11.3.2014

Mamun mokia

Sain loistavan lukuvinkin ja saman tien myös lainaan kiinnostavan kirjan (kiitos A!), Sarah Turnbullin omaelämäkerrallisen Almost French eli Melkein Ranskalainen. Sarah on aussijournalisti, joka päätyi Euroopan reppureissausvuoden jälkeen asumaan Pariisiin Romaniassa tapaamansa ranskalaisen poikaystävän kanssa. Kirja alkaa reppureissauksesta ja vuodesta 1995, jolloin Sarah oli 28-vuotias.

Kirja on jouhevasti kirjoitettu katsaus kenen tahansa expatin elämästä: väistämättä eteen puskevat kulttuurishokki, uuden kielen takelteleva opettelu, töiden etsintä, omien sosiaalisten piirien löytäminen, uuteen kaupunkiin ja maahan tutustuminen... ja tietysti liuta kommelluksia, vastoinkäymisiä, väärinkäsityksiä ja mokia, joita ei voi välttää tässä alien-vaiheessa, kun ei vielä kuulu joukkoon. Etenkin Pariisi-faneille - tai ylipäätään eurooppalaisessa suurkaupungissa asumisesta haaveileville - kirja on valloittavaa, vaikkakin välillä karmaisevaa luettavaa. Romanttinen Pariisikaan ei ole rottalaumoista ynnä muista vitsauksista vapaa!

Itselleni erityisen kiinnostavaksi kirjan tekee, että se on kanssasisaren lämmin tilitys elämästä ranskalaisen kumppanin kanssa. Myöhemmässä elämässään Sarah muuttaa miehensä Fredericin työn perässä Ranskan Polynesiaan (saariryhmä, johon mm. Tahiti lukeutuu), Moorean saarelle Papeeten kaupunkiin. Juurikin Papeetesta E puolestaan muutti Perthiin, missä hänet tapasin joulun alla 2012.

Olen kuunnellut suu ammollaan E:n kuvauksia joka-aamuisista uinneista ja viikonloppusukelluksista polynesialaisparatiisissa, ja toisaalta ihmetellyt faktaa siitä, että trooppisella saarella asuminen ei olekaan yhtä juhlaa. "Kun ajaa sitä pientä kiveä ympäri tuhannetta kertaa, tajuaa, että se on kultainen häkki", E totesi. Neljä vuotta työntekoa ja täydellistä eristyneisyyttä keskellä Tyyntä Valtamerta oli E:lle tarpeeksi, kuten useimmille muillekin Polynesiaan muuttaville eurooppalaisille. Joten seuraava pysäkki hänelle oli Perth - maailman eristynein (osavaltio)pääkaupunki... taisi muuttua siellä aavan meren ympäröimänä kuitenkin.

Takaisin kirjaan. Sarah on uudesta elämästään Pariisissa innoissaan, mutta törmää myös ikäviin puoliin. Näitä itsellenikin tuttuja tilanteita ovat mm:
- tuntuu, että paikalliset kohtelevat kuin vajaaälyistä, koska kieli ei luista täydellisesti.
- muiden käsitys minusta ja luonteenpiirteistäni on valovuosien päässä totuudesta (puhumatonta luullaan ujoksi ja vetäytyväksi, vaikka mykkyyden syy on sanavaraston puute).
- typerä-roolia alkaa elää itsekin siinä mielessä, että monimutkaisista aiheista ei edes jaksa avata keskustelua, koska tietää, ettei saa sanottua, mitä oikeasti haluaisi.
- paikallisilla on jo oma elämä, mukaanlukien kaveripiiri, eikä siihen välttämättä mahdu irrallinen expat (joka ei edes paljoa puhu eli ole kiinnostava). Toisin sanoen tutustuminen ja kavereiden löytäminen on haastavaa.
- vakaa aikomus hengailla vain paikallisten kanssa kärsii kolauksen, kun ystäviä onnistuu saamaan vain muista expateista - joista heistäkin moni katoaa elämästä samantien, koska olivat alunperinkin vain läpikulkumatkalla.
- uuden asuinmaan byrokratia ensin ärsyttää, sitten itkettää, ja lopulta naurattaa. Jossain vaiheessa sen huomaa omaksuneensa osaksi elämäänsä sen kummempia urputtamatta.

Ja esimerkkejä kulttuurikolahduksista. Kirjassa Sarah osallistuu Pariisissa cocktail-kutsuille, joilla ei oikein tapahdu mitään. Vieraat seisoskelevat tyylikkäinä seinustoilla, jutellen vain jo tuntemilleen ihmisille. Shampanjapullot on avattu keskipöydälle, mutta kukaan ei tarjoile juomaa eikä kukaan myöskään kaada itselleen. Puheensorina ja juhlatunnelma puuttuvat kokonaan. Rentoihin grillijuhliin tottunut aussi päättää pistää vipinää kekkereihin ja kiertää vieraan luota toisen luo, esittelee itsensä, juttelee niitä näitä, ihailee isäntäväen kauniita tavaroita ja taidetta; ja lopulta päättää tarjoilla juomat, kun kukaan ei kerran itse ota. Vastaukseksi tulee lähinnä nyrpeitä katseita ja varautuneenkohteliasta päänpuistelua kuin yli-innokkaalle lapselle.

Jälkikäteen Sarah kuulee Fredericiltä, mikä meni pieleen:
a) vieraat odottivat, että kaikki ovat paikalla, ennen kuin juomat kaadetaan ja juodaan maljat isäntäväen johdolla,
b) pariisilaisten mielestä vain moukka ällistelee suureen ääneen kauniita asioita, paljastaen näin, että ei ole ennen moisia nähnyt, ja
c) itsensä esittelyä ja seurueisiin hivuttautumista pidetään tuppautumisena ja tarkoitus onkin lähinnä jutustella jo ennakkoon tuttujen kanssa, kuten esimerkiksi pelkästään oman puolisonsa. Tarkoitus on näkyä, ei kuulua.

Mainittakoon väliin, että kun luen otteita kirjasta aidolle ranskalaisyksilölle E:lle, hän enimmäkseen tuhahtelee pariisilaisten tiukkapipoisuudelle ja tapaorjuudelle. Eli ranskiksiakin löytyy moneen lähtöön 66-miljoonaisesta maasta.

Omat mokani ovat kohtuullisen pieniä ja pääasiassa väärinymmärryksiä, kuten taannoinen keskustelu töissä.
naiskollega: "Pomolle tuli kutsu ministerin iltatilaisuuteen."
minä: "Pääseeköhän sinne mukaan? Ehkä sä voisit osallistua gorillana."
naiskollega: "Anteeksi mitä?? Mistä kohti minä olen gorillan näköinen?"
minä: "Tarkoitin henkivartijana!"

Keskustelun kuullut tanskalaistyökaveri purskahti nauruun sermin takana ja kertoi vastavuoroisen oman tarinansa. Tanskassa on kuulemma tapana kutsua söpöjä vauvoja tietyllä sanalla, tarkoittaen lähinnä "pikku nöpönassu". No eikös kaveri ollut möläyttänyt sanansa väärään paikkaan aussituttujen vauvaa ihastellessaan: "how cute little troll" eli mikä suloinen pikku menninkäinen! Eivät aussit olleet lämmenneet tälle.

Ps. huomasin juuri, että nyt on vissiin kääntynyt vaakakuppi aussilaistumisen puolelle itselläni. Tätä kirjoittaessani tietokoneen johto jäi jumiin tuolinjalkaan, enkä saanut sitä kovallakaan nyhtämisellä irti. Vaikka olen yksin kotona ja kirjoitan tätä suomeksi, suusta pääsivät ääneen tuskastuneet sanat: "how is this even possible!" eli miten tämä jumi on edes mahdollinen. Enkuksi näköjään tulee puhe, kun ei keskity.
Toisin kuin järki sanoo, myös paratiisisaaresta voi saada tarpeekseen. E:n entinen kotipaikka, Moorea eli Tahitin naapurisaari Tyynellä Valtamerellä. Polynesialaiset tuntevat nimeltä vetämättömän olon, joka kohtaa saarille muuttavia expatteja: fiu - osin trooppisen hiostavan kuumuuden ja osin saaren pienen koon ja eristyneisyyden aiheuttama kyllästyneisyys. Lähtisin silti käymään milloin vain!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!