Kaikkia meitä tänne muuttaneita, tai edes pidemmäksi aikaa päätyneitä suomalaisia näyttää yhdistävän sama asia. Nimittäin huolettomammaksi, iloisemmaksi ja rennommaksi muuttuminen. Se on se aurinko.
Mutta ei sekään kaikkea selitä.
Ensimmäisen vuoden mittaan, kun vertailin aussien ja suomalaisten yleisasennetta elämään, tuomioni oli, että aussit ovat pinnallisempia. Heitä eivät näytä huolet painavan, ja pienet ja usein isommatkin ärsytykset ohitetaan olankohautuksella. Ongelmien ja omien henkisten piikkien vatvomista vältellään, ainakin julkisesti. Hymy naamalle vaan, vaikkeivät sen päivän kuulumiset parhaita olisikaan. Tällainen "hymyilen, vaikka salaa ketuttaa" - asenne näyttäytyy äkkiseltään suomalaisen silmiin valheellisena teeskentelynä. Muttamutta.
Onko se sitten hyvä juttu, että antaa kaikkien negatiivisten tunteiden tulvia esiin, vaikkapa työpaikalla? Suomalaiset arvostavat yli kaiken aitoutta ja rehellisyyttä. Eräs suomityttö totesikin viikonloppuna, että hänestä olisi paljon rehdimpää, jos jokainen julistaisi aidot tunteensa työpaikan aamukahvipöydässä, eikä yrittäisi esittää, että hyvin menee, jos ei kerran mene.
Itse olin eri mieltä: minusta on ammattitaitoisuuden merkki, että pystyy töissä pitämään ikävät fiilikset sisällään - etenkin, jos syy on jokin mitätön tyyppiä myöhästyin junasta ja sitten jouduin seisomaan vaunussa, koska oli tungosta. Mitä pidempään täällä auringon alla asun, sitä enemmän kallistun sille kannalle, että on kohteliasta ja sivistynyttä olla purkamatta omaa pahaa oloa muihin.
Eri asia tietenkin, jos on jokin oikeasti painava ongelma, kuten vaikkapa perheessä sairautta. Oma rajallinen kokemukseni aussien asenteesta on, että kyllä vaikeista asioista ja ongelmista puhutaan lähipiirin kesken, mutta aina joku löytää pilvestä kultareunan, ja keskustelu päättyy positiiviseen nuottiin.
Tässä lähestymistavassa on paljonkin järkeä, sillä huono ilmapiiri ruokkii tutkitusti itseään, toisten valitusten kuuntelu saa omankin mielen apeaksi ja sitäpaitsi ikävien ajatusten/tunteiden vatvominen vahvistaa kyseisiä aivohermoratoja: tulevaisuudessa negatiivisista tunteista tulee lähes automaatio, jos sitä ajattelumallia on (tahattomasti) ruokkinut pyöriskelemällä ongelmissa.
Hymyyn(kin) pätee fake it until you make it - oppi, eli teeskentele, kunnes huomaamatta hymyiletkin aidosti, koska aivosi uskovat kehon signaaleja ja vähitellen kuvittelevat, että tässähän taitaa mennä ihan hyvin.
Ausseille sen sijaan katsekontakti ja peräti tuntemattomille hymyily näyttää olevan yhtä normaalia kuin hengittäminen. Jos tungoksessa tönäiset jotakuta, kuuluu sanoa reippaasti anteeksi (sorry) ja mielellään hymyillä ja katsoa silmiin samalla. Ja jos vaikkapa ruuhkajunassa sattuu vahingossa katsekontakti päälle tuntemattoman kanssa pidemmäksi aikaa, reaktio vastapuolelta saattaa olla hymy. Meikäläinen sen sijaan edelleen äkkiä kääntää katseen pois, koska omaan kulttuuritaustaani kuuluva "älä tuijota, se on tunkeilevaa"-asenne puskee väkisin pintaan.
Tällainen arkipäivän ystävällisyys kääntyy myös aktiivisemmaksi tekemiseksi. Aussit antavat maailmassa eniten rahaa hyväntekeväisyyteen: yli kaksi kolmasosaa väestä lahjoittaa rahaa joka kuukausi. Täkäläisten hyväntekeväisyysjärjestöjen yhteenlaskettu koko on 112 miljardia aussidollaria/vuosi. Lisäksi yli neljäsosa kansasta, eli 6,4 miljoonaa aussia, tekee vapaaehtoistyötä vuosittain.
Suomessa tämä heikompien auttaminen on - mielestäni oikein - delegoitu valtiolle. Mutta Kataiselta kuulostamisen uhalla joudun sanomaan, että kyllä silloin jäädään yhteishenkeä vaille, kun lähin omainen on viranomainen. Suomessa ei silti mielestäni voida lähteä nojaamaan vapaaehtoisuuteen palvelujen (kuten vaikkapa vanhustenhuollon) järjestäjänä ainakaan niin kauan, kun maksetaan korkeita veroja palvelujen tuottamiseksi. Muutenhan ne maksetaan kahteen kertaan - ensin veroina, ja sitten rahan ja oman ajan lahjoittamisena.
Australiassa on tehty tietoinen valinta, jossa ihmiset pitävät tienestinsä enimmäkseen itsellään, mutta lahjoittavat jonkin mystisen yhteishengen voimalla rahaa ja aikaa huonomassa asemassa olevien auttamiseen. "It's all part of fair go, mateship and giving a helping hand", sanotaan täällä, eli kuuluu reilun pelin, tasavertaisuuden ja auttavan käden ojentamisen kulttuuriin.
Ehdoton suosikkini aussiasenteessa on kuitenkin kyynisyyden puute. Koska olen itsekin tällainen lapsenmielinen optimisti, täkäläinen henkinen ilmapiiri on kuin vettä kalalle. Olen pohdiskelun jälkeen päätynyt tulokseen, että moni suomalainen on salaa epävarma omista mielipiteistään ja omasta auktoriteetistaan (entäs, jos minun näkemykseni kyseenalaistetaan, tai vielä pahempaa, sille nauretaan?).
Siksi todelliset ajatukset ja tunteet upotetaan kyynisyyden suohon: jotakuinkin kaikille uusille avauksille tuhahdellaan ivallisesti (Himasen onnellisuusraporttikeskustelu, anyone?) sen sijaan, että heittäydyttäisiin edes puolikkaalla innolla mukaan. Tai ehdotettaisiin jotain kunnolla mietittyä ja perusteltua tilalle, haukkujen ja naureskelun sijasta.
Idealisteille ja parempaa maailmaa tavoitteleville on helppo nauraa, kun on itse varmistanut oman selustansa paljastamatta yhtään omaa unelmaansa. Haavoittuvaksihan siinä tulee, jos vilauttelee koko maailmalle, mitä oikeasti ajattelee. Paras siis ampua puskista jäätävän huumorin varjolla.
Toim.huom: minulla ei ole mitään ironiaa ja sarkasmia vastaan, mutta nollauttava "ei tule onnistumaan / positiiviset tunteet eivät ole aitoja"-ajattelu sen sijaan saa näkemään punaista. Kun aikanaan kiikkustuolissa muistelee elämäänsä, kumpia hetkiä siihen toivoisi enemmän? Iloa ja onnea, vai kaikkia niitä kertoja, kun sai huutaa: "Itku pitkästä ilosta! Mitä minä sanoin!"
 |
| Tälläviisiin: Perthin keskustassa on jättinäyttö kaikenlaisille taidepläjäyksille, sekä mini-hiekkaranta, vaikkei vettä ole lähimaillakaan. Lasten on kiva taputella siinä hiekkakakkuja ja aikuisten istuskella varjojen alla tai puiden katveessa. On olemassa vain siksi, että kaikilla olisi kivempaa. Riittävä syy. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!