Kalbarrin luonnonpuisto

Maanantai oli täällä juhlapyhä. Päivää vietetään WA:n perustamisen muistoksi: vajaat parisataa vuotta sitten englantilainen retkikunta valtasi läntisen Australian rantautumalla Fremantleen (Perthin nykyiseen satamakaupunkiin) ja julistamalla koko kolkan Ison-Britannian siirtokunnaksi.

Kolmepäiväistä viikonloppua ei kannata tuhlata kotona nyhvertämiseen, joten hyppäsimme kaveripariskunnan mukaan autoon, konepelti kohti pohjoista ja Kalbarrin luonnonpuistoa.

Perthistä on Kalbarriin matkaa noin 600 kilometriä ja taukoineen matka vie noin kahdeksan tuntia. Enemmän, jos pysähtelee useasti. Onnistuimme käyttämään koko lauantain menomatkaan, koska pysähdyimme matkalla tutkimaan Pinnacles-nähtävyyttä (sadoittain hiekkamaasta törröttäviä korkeita ”hiidenkiviä”), tsekkasimme pari rantakylää ja yhden herkkuleipomon, sekä pysähdyimme syömään ja ostamaan eväitä Geraldtonissa.

Matkan varrella Lancelinissa voisi kokeilla hiekkadyyneillä lautailua tai nelivetokruisailua. Meistä neljästä vain E oli asiasta innostunut ja hän on käynyt dyynejä kuvaamassa jo aiemmin, joten jätimme väliin. Itselleni dyyneistä tulee lähinnä mieleen kenkiin valuva ja kurkkuun pölisevä hiekka, joten ei kiitos. Vaikka olisivatkin hienonhienoa valkoista hiekkaa ja siten näkemisen arvoisia.  

Kalbarri on suosittu luonnonpuisto ja tunnettu Nature´s Window- eli Luonnon Ikkuna-kivimuodostelmasta. Alueen maaperä on ruosteenpunaista liuskoittuvaa hiekkakiveä ja alueella on monta erikoista korkeaa törrökettä ja lohjennutta rinnettä. Kuin lännenfilmeistä konsanaan. Luonnon Ikkuna on käytännössä reikä kalliossa, josta näkee läpi takana alhaalla virtaavalle joelle.  

En ole Grand Canyonilla käynyt, mutta voisin kuvitella, että fiilis on vähän samanlainen. Nature´s Window´n alla virtaava Murchison-joki ei tosin ole uurtanut yhtä massiivista uraa kuin millainen itse Suuri Kanjoni on jenkkilässä.

Luonnon Ikkunalta lähtee noin kahdeksan kilometriä pitkä vaellusreitti joenuoman reunaharjanteita mukaillen. Emme olleet pari-kolmetuntiselle vaellukselle tarpeeksi hyvin varustautuneita, joten jätimme lenkin väliin ja ihailimme pelkästään sitä kuuluisaa ikkunaa ympäristöineen. Kuten yleensä, muutkin olivat saaneet saman idean, ja Ikkunalle sai jonottaa aasialaisturistien joukossa. Hyvin kuitenkin kaikki saatiin oma vuoro poseeraamiseen näyttävää muodostelmaa vasten.

Parin päivän aikana tutkimme puistoa yleisesti, eli kävimme tsekkaamassa helpohkosti saavutettavat näköalapaikat. Pidempiä vaelluksia emme tehneet juuri varustautumisen puutteen takia. Minnekään poluille ei Australiassa kannata lähteä haahuilemaan, jos mukana ei ole riittävästi vettä (suositus on neljä litraa per henki per päivä), eväitä, kartta, kompassi, hattu ja aurinkorasvaa, sekä varavaatteita, jos kylmä sää yllättää.

Tavanomainen luonnontilainen maasto Kalbarrissa on polven- ja vyötärönkorkuista tiheää pusikkoa ja varvikkoa, silmänkantamattomiin. Jos polulta eksyy, näkyvissä ei ole mitään maamerkkejä, joiden mukaan suunnistaa takaisin.

Luonnonpuistoihin eksyy ja kuolee joka vuosi ihmisiä, jotka eivät hoksaa, että eksynyt paleltuu, kun lämpötila laskee yöksi nollaan; tai viimeistään nääntyy janoon kolmen päivän harhailun jälkeen. Väärään suuntaan lähtemällä päätyy nimittäin tuhansien kilometrien laajuiselle tyhjälle alueelle, jossa ei ole tietoakaan teistä tai ihmisasutuksesta.

Etenkin WA:ssa on myös turhan helppoa päästä kännykän kantomatkan ulkopuolelle, sillä melkeinpä saman tien kaupungeista lähdön jälkeen on verkon ulottumattomissa. Eli avun soittaminenkaan ei onnistu.

Yleensä luonnonpuistojen polut on hyvin merkitty ja lyhyet reitit on päällystetty asfaltilla, joten ei niiltä helposti lähde harhaan. Mutta olen itsekin törmännyt tilanteeseen Perthin kukkuloilla, joissa polku haarautui ja taas haarautui ilman viittoja.  

Päätimme kääntyä takaisin, koska emme voineet tietää, mihin mikäkin haara vie ja osaammeko takaisin. Lisäksi pidemmät lenkit ovat vähemmän tallattuja ja kaikenlainen viaton ”käyn tuolla syrjemmällä ottamassa kuvia”-touhuilu voi koitua kohtaloksi, jos ei ole varuillaan.

Mitään vaaratilanteita ei reissussa koettu ja saaliina oli aimo kokoelma upouudella kameralla otettuja hienoja, värikylläisiä kuvia. Vaikka Perthissä on ollut harmaansateista vasta reilun kuukauden, piristysruiske kirkkaassa pohjoisen auringossa teki terää. Lämpötilat olivat juuri sopivat, noin +24 tienoilla. Suorassa auringonpaahteessa enemmän.

Töihin palattuani kyselin työkavereiden lomakuulumisia ja yhdellä olikin aika dramaattista kerrottavaa. Hän oli perheineen lähtenyt – kuten yleisenä lomatapana on – telttailemaan, ja olivat siinä sivussa ajaneet maasturilla lähes umpeenkasvanutta puskatietä pitkin.

Seuraavana päivänä maantiellä aikuiset olivat yhtäkkiä haistaneet savua. Ei yllättävää, sillä maastopalot ovat WA:ssa tavallisia. He päättivät kuitenkin pysähtyä läheiselle levikkeelle tarkistamaan tilanteen: kurkistus auton alle, äkkiä lapset ulos takapenkiltä ja paniikinomaisiin sammutustöihin!  

Pusikoista tarttuneet risut ja lehdet olivat kyteneet tuleen asti auton alla moottorin kuumuudessa.

Australiassa ei ole pelkästään vaarallisia eläimiä, kuten myrkyllisiä käärmeitä. Myös kuiva pusikko itsessään saattaa osoittautua riskialttiiksi.

Mahdutimme omaan turvallisempaan retkeemme myös visiitin Kalbarrin kylällä sijaitsevaan papukaijakeskukseen. Tästä tykkäsin kovasti. Papukaijahäkit ovat normitarhoihin verrattuna suuria (n. 4-5 metriä pitkiä) ja useimpia lintuja lennätetään ns. ”vapaalentoalueella” eli katetussa sisäpihapuutarhassa.

Vieraat saavat kuljeksia alueella, bongailla lintuja pensaiden kätköistä, ja väistellä huimia syöksyjä ja pyrähdyksiä tekeviä papukaijoja. Linnut vaikuttavat virkeiltä ja aktiivisilta eli tyytyväisiltä. Keskuksen erilaiset papukaijat ovat enimmäkseen kotoperäisiä australialaisia, mutta myös komeita eteläamerikkalaisia ara-papukaijoja löytyy.

Puolikesyt linnut antautuvat kuvattaviksi läheltä, mutta eivät kosketusetäisyydeltä. Sateenkaaren väreissä loistavat papukaijat ovat ilahduttavaa katseltavaa ja moni niistä puhelee niitä näitä: ”hello!” kaikui kaikkialla ja muutamat osasivat pidempiä loruja.

Erityinen suosikkini oli eclectus parrot, joista koiras on vihreä ja naaras punainen. Aikoinaan tieteilijöiltä kesti vuosia huomata, että kaksi niin erinäköistä yksilöä ovat itse asiassa saman lajin koiras ja naaras. Eclectukset eivät nimittäin vankeudessa lisääntyneet. Ja ihmekös tuo, kun samaan häkkiin pantiin vain vihreitä keskenään ja punaisia keskenään... biologian perusoppitunteja. 

Vihreä kaija alkoi jutella minulle pitkiä pätkiä englantia hiljaisella äänellä, kun tutkin viereisen häkin ara-papukaijoja. Kun menin yllättyneenä lähemmäs kuuntelemaan, lintu lennähti häkin etuverkkoon, tuijottamaan tyynenä minua mustilla nappisilmillään. 

Yritin perinteistä hello'a ja good day'ta, ei vastausta. Kun kysyin: "are you good?", lintu vastasi: "good, good". Paikalle tömpsähtänyt E innostui jututtamaan lintua myös, mutta kaija mykistyi kokonaan E:n läsnäollessa. Tutkaili ja tarkkaili vain. Vaikea tietää, kumpia kiinnosti enemmän, me lintua vai lintu meitä.

Mikäs sen rentouttavampi lomakokemus kuin varjoisa, auringon pilkuttama sisäpuutarha täynnä sateenkaarenväristen lintujen sirkutusta ja säksätystä. 
Suosittelen!

Karun luonnon kukkanen.

Yllä: pohjoisen auringossa on hyvä olla. Kalbarri on kohtuullisen lähellä Kauriin kääntöpiiriä, jos Perthistä katsoo, eli trooppisen ilmaston rajaa.

Yllä ja alla: papukaijalan asukkaita. Alakuvassa uhanalainen pikkulintu, värikäs kuin pääsiäistipu. 

Yllä ja alla: Kalbarrin luonnonpuiston maisemia ja kasveja. Kauniita. 

Yllä ja alla: Kalbarrin maaperä on ruosteenpunaista liuskekiveä. Länkkärifiiliksissä. 

Pakollinen poseerauskuva Nature's Window'n ääressä. 

Ja tältä Ikkunalla oikeasti näyttää. Populaa kuin metroasemalla. Kaikki olivat hyväntuulisia ja kohteliaita kylläkin, ja odottivat kiltisti vuoroaan Ikkunalaudalle. 

Yllä: Kari Grandi, kaikkien janoisten sankari Murchison-joella. 

Yllä: Uusi lempipuskani akaasia. Ihanan kirkkaankeltainen ja tuoksuva syksykukkiva pensas. Alla iloisenvärikäs kiipijäkasvi karussa maastossa. 

Yllä: Uudella kameralla kelpaa ottaa makrokuvia, viimeinkin. Edellinen kamera oli täysi susi pikkutarkan lähikuvaamisen kanssa. Vaatii vielä vähän treeniä. Alla: Elämä voittaa ja löytää keinot menestyä karuissakin oloissa.

Yllä ja alla: Auringonlasku Kalbarrin kylän tuntumassa.

Mitä teen työkseni

Hahaa, heti haikailtuani muutoksen perään sain kuin sainkin sellaisen! ...tosin vain väliaikaisen.

Huhut osoittautuivat todeksi ja pääsin pomoksi pomon paikalle tämän loman ajaksi. Ero normitehtävieni ja pomopestin välillä on kuin liikennepoliisilla ja etsivällä. Sen sijaan, että (kuvaannollisesti) partioin kadunkulmassa liikennevalojen ja nopeusrajoitusten noudattamista vahtien, pääsin nyt pistämään isomman vaihteen silmään.  

Yritin etsiä työpaikkaani vastaavaa toimijaa Suomesta, koska olisi helpompi selostaa mitä oikein teen, jos olisi jokin vertailupohja. Suomessa samat tehtävät on näköjään jaettu ELY-keskusten ja SYKE:n eli ympäristökeskusten, sekä Energiaviraston kesken.

Työni pyörii samalla tavalla maa- ja metsätalousministeriön (vesi) sekä työ- ja elinkeinoministeriön (energia) tonteilla kuin edellämainituilla Suomessa. Täällä tosin olemme energia- ja vesiministeriöiden itsenäinen neuvonantaja-alahaara.

Normaalisti olen analyytikko, mutta nyt Energia- ja Vesiviraston ryhmäpäällikön ominaisuudessa olen saanut ratkoa jatkuvasti putkahtelevia ongelmia, vastata päivittäisiin kysymyksiin ja tietopyyntöihin, penkoa ja analysoida päätöksiä, sekä asioida paljon laajemman verkoston kanssa kuin normaalisti. Ja vihdoin saan myös sanoa mielipiteeni sinne ja tänne ihan auktoriteetin kanssa. Just hyvä!

On ollut erityisen palkitsevaa huomata, että minähän itse asiassa hanskaan tämän homman. Esimerkkejä. Eilen väänsin puhelimessa täkäläisen ARA:n (osavaltion julkisasuntorahasto) ja sen jälkeen täkäläisen THL:n eli terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kanssa.

ARA:n tyyppi uskoi, että pihistelen jotain asbestiohjeistoa, ja vei vartin vakuuttaa, että asbesti ja sähkö eivät kuulu samalle virastolle. Siitä huolimatta, että eräs nettijulkaisumme sisältää sattumalta sanan ”asbesti”. THL:n tyyppi puolestaan puhui kuin papupata juomaveden puhtausstandardeista, ja ihmeesti sain kaikesta selvää ja vastattua järkeviä ilman katkoja tai ”mitä?”-toistelua.

Näiden jälkeen konsultoin kollegaa uudesta vesilainsäädännöstä, kun piti pystyä ohjeistamaan vesi- ja jätevesilaitoksia siitä, mitä heidän toimilupansa nykyään heiltä edellyttää. Yksikseni lakia lukiessani tuskailin, että ei tästä mitään tule.

Kun sitten asiaan perehtynyt lakinainen pähkäili samaa tekstiä ja totesi, että onpa monimutkaisesti kirjoitettu, sain huoahtaa helpotuksesta. Vika ei ollutkaan meikäläisen kielitaidossa tai ymmärryksen puutteessa, vaan poikkeuksellisen monisanaisessa lakivuodatuksessa.

Koominen ja/tai ärsyttävä piirre päivästä riippuen on, että ulkonäköni ei nähtävästi mätsää perinteiseen mielikuvaan päätöksentekijästä. Koska olen ilmeisen nuoren näköinen, toimiston ulkopuolisissa kokouksissa minun kuvitellaan olevan sihteerin assistentin apulainen. 

Näkyy tulevan aina yllätyksenä, että minä olenkin se, jolla on asiaa. Sama ensivaikutelma-uskottavuusongelma on varmaan kaikilla nuorilla ja nuorennäköisillä. No, ei auta, eteenpäin, sanoi mummo hangessa.

Kesäkuussa tulee täyteen kolme vuotta Australiassa ja heinäkuussa täyttyy kolme vuotta tässä työpaikassa. Olen tosi ylpeä siitä, että olen onnistuneesti vaihtanut maata, kulttuuria, kieltä, työpaikkaa ja itse asiassa koko toimialaa, ja päässyt vielä vaikutusvaltaiseen asemaan näin lyhyessä ajassa (omaan selkään taputtelua ja leveää  hymyilyä). Vaikutusvalta on tosin lyhytaikaista, mutta ehkä tästä vielä ura urkenee!

Sijaisuus tulee palkankorotuksen kanssa, eli vastuun- ja töiden lisääntyminen näkyvät myös palkassa. Hyvin kelpaavat rahat, etenkin kun työrintamalla on muuten nyt jotakuinkin kuollutta. E on yhä keikkahommien loukussa ja yrittää jaksaa tsempata työnhaun kanssa, mutta tuntikausien haku-uurastus, jonka palkkiona on aina uusi ”kiitos mutta ei kiitos” – kirje, ei motivoi ketään.

Biologeille on tällä hetkellä auki peräti kahdeksan paikkaa koko maassa, joten sille saralle on turha toivoa työllistyvänsä. Muitakin vaihtoehtoja onneksi on, mutta kaikki tuntuu menevän kontaktien ja tutuntuttujen kautta, ainakin Perthissä. Jos et ole piireissä, et ole myöskään kiinnostava työnhakija. Ja maahanmuuttajan on vaikea olla piireissä, joihin olisi pitänyt hankkiutua jo koulu- ja opiskeluaikoina tai oman perheen kontaktien kautta.

Täällä myös työpaikan viimeinen hakupäivämäärä näkyy olevan pelkkä ohjeellinen numero. Osavaltiolle haettaessa päiviä noudatetaan, mutta yksityispuolelle ja kunnalle hakiessa jonosta napataan ensimmäinen sopiva, eikä kaikkien hakemusten saapumista näköjään edes odoteta.

Mitenkään muuten ei selity se, että moni työnantaja antaa todella nihkeästi tietoja kyseisestä avoimesta työpaikasta hakuajan yhä ollessa auki, ja tieto ”et tullut valituksi” saattaa tulla jopa samana päivänä, kun hakuaika päättyy!

Harmillisesti tämä oma etsiväkomennukseni päättyy pian, ja seuraavaa hukia saa odotella seuraavaan vuosilomaan saakka. Vakituiseen rooliin ei ole asiaa, sillä pomoni on itsekin tyytyväinen hommaansa eli ei ole lähdössä mihinkään. No, kaikkea ei voi saada, ja ehkä pystyn neuvottelemaan/pyytämään joitain pieniä palasia hänen työstään itselleni.

Muita pieniä muutoksia tai uutuuksia ovat lounas bush tucker food – ravintolassa tänään; sekä huomenna starttaava pitkän viikonlopun automatka Kalbarrin kansallispuistoon. Kahdeksan tuntia yhteen suuntaan, eiköhän riitä road tripin määritelmäksi.

Bush tucker food tarkoittaa luonnosta poimittua, perinteistä aboriginaaliruokaa. Kuvia kummastakin, sekä road tripistä että bush foodista seuraa seuraavassa osassa!

Kuva ei liity tarinaan mitenkään, onpahan vain kaunis räpsäys. Golden Wattle on Australian kansalliskukka(pensas) ja tällainen kukkii, huumaavalta tuoksuen, matkalla meiltä juna-asemalle. Ihana puuterin ja hunajan tuoksusekoitus. Kuva (c) Floral Friday Fotos.

Koti-ikävä

Hmm. Taisin kilahtaa jonkun tutkaan, sillä heti kirjoitettuani edellisen ilmastonmuutosvuodatuksen, sivuilleni pöllähti yli 3000 käyntiä jenkkiläisistä nettiosoitteista.

Oletettavasti sanojen stranded assets ja Carbon Bubble - käytön takia (elleivät amerikkalaissivustot monitoroi myös suomenkielistä sisältöä). Olen arvatenkin jonkun mustalla listalla nyt. Sitä se totuudenpuhuminen teettää.

Ja sitten toisenlaisiin totuuksiin. Muutaman viime päivän ajan olo on ollut apea, ja vihdoin tänään tajusin syyn. Poden näköjään ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen todellista koti-ikävää.

Suomesta kantautuu uutisia, että siellä on menossa mahtava kesäsää, juhannus on tuloillaan, luonto kukkii, aurinko paistaa. Täällä puolestaan ilta pimenee kuudelta ja ulos ei huvita mennä tuuleen ja syksysateisiin.

Tiedän tiedän, ei auta valittaa, kun kesä täällä kuitenkin kestää puolet vuodesta. Kevät ja alkusyksy ovat lämpötilojen puolesta parhaat vuodenajat, joten mahtavia ilmoja piisaa melkein kolme neljäsosaa vuodesta. Silti, Suomen kesä on aivan omanlaisensa valoisien öiden tunnelman takia. Ja täällä ei vain koe Suomen kesään kuuluvia asioita kuten: mökillä saunominen, juhannuskokko, mansikka-aika, jäätelökojut, toreilla ja puistoissa liikkuvat kesähilpeät ihmiset, järvenliplatus...

Kummallista kyllä, kaipaan enemmän ympäristöä kuin ihmisiä. Eikäkun muotoillaan toisin. Tottakai ikävöin myös rakkaita ihmisiä, mutta kuulumiset voi onneksi vaihtaa skypessä ja arkea pystyy seuraamaan facebookista. Mutta Suomea, eli luontoa ja tunnelmaa, ei pysty kuvien kautta kokemaan eikä kiurun kesäluritus netistä kuunneltuna paljoa auta.

Kesän lisäksi toinen kovasti kaipaamaani asia Suomesta ovat vuotuisjuhlat ja perinteet. Olen aina ollut innokas perinnejuhlien viettäjä, ja lapsuuteni ehdottomasti parhaimpia muistoja ovat lämpimäntunnelmalliset joulut mummolassa sekä kodin koristelu muihin juhliin, kuten vappua ja pääsiäistä varten.

Nostalgia tietenkin kultakruunaa nämä muistot, mutta samaan fiilikseen ei täällä pääse. Vuodenaikojen vaihtelu puuttuu. Sekä ironista kyllä se, että kaikki muut viettävät samat juhlat samalla tavalla samaan aikaan!

Olen synnynnäinen vastarannankiiski sikäli, että minua ärsyttää yhden mielipiteen meininki ja yhtenäiskulttuuri (valioesimerkki: kaikkien on juotava maitoa tai muuten luut haurastuvat - not true). En väitä olevani super-uniikki, mutta massojen mukana meno vain massojenmukanamenon ilosta on aina ahdistanut.

Nyt kuitenkin huomaan, irtopalana toisessa kulttuurissa, että jotkut massamenot tuntuvat itse asiassa turvallisilta ja tunnelmallisilta. Kuten juuri vuotuisjuhlien vietto, mikä rytmittää vuodenkulkua mukavasti. Odotus, valmistelu, koristelu, fiilistely, itse juhlinta... Minulle perinnejuhlat ovat aina vahvasti linkittyneet tiettyyn vuodenaikaan, ja sitähän ne alunperin ovat olleet: vuodenajan merkkipaaluja.

Kyllä täälläkin vietetään joulua ja pääsiäistä, mutta kummastakin puuttuu se olennainen elementti. Nimittäin oikea vuodenaika. Joulu tulee varmaan aina olemaan minulle keskitalven juhla, jota kuuluu viettää hämärässä takkatulen tai kynttilöiden äärellä, lumen leijaillessa ulkona. Samoin pääsiäinen on kevään ja luonnon heräämisen juhla, johon kuuluvat pajunkissat maljakossa ja värikkäät koristeet kevättä vastaanottamassa.

Australian hellejoulu ja syksypääsiäinen - - - ei, ei, ja vielä kerran ei! Pääsiäinen etenkin on täällä lähinnä suklaanmässytyksen juhla, eikä se näy mitenkään muuten katukuvassa kuin lisääntyneenä suklaatarjontana.

Onneksi ympärillä on pieni mutta tiivis suomiyhteisö, jossa juhlia ja omia perinteitä voi viettää ja pitää yllä yhdessä. Tusinan ihmisen ympyrä ei kuitenkaan korvaa sitä, että koko maa juhlii samaan aikaan. Eikä etenkään sitä, että luonto ja vuodenkierto ympärillä eivät täsmää niihin juhliin, joita on lapsesta asti tottunut viettämään. Toisaalta, Australia Day on täällä iso juttu (26.1.) ja siitä olen iloinen, että tällaisen uuden juhlan olen saanut omaankin repertuaariin mukaan.

Ja onneksi E:llä oli takuuvarma resepti apean mielen karkotukseen. Autonnokka kohti Claremontin ostoskeskusta ja salmiakkikauppaa. Jättipussi kainalossa saa taas blogattuakin eikä vain nyhjötettyä surkeana sohvannurkassa. Elämä voittaa :)

Yllä ja alla: juhannusfiilistelyä Suomen-lomalla 2012. Serkku hämäyksenä trampoliinissa, etten näytä kajahtaneelta itsekseni riekkuessani.

Yllä ja alla: pääsiäistunnelmia. Yläkuva (c) amica.fi ja alakuva (c) okmatkat.fi

Yllä ja alla: vappu puuttuu Australiasta kokonaan, nyyh. Ei se kyllä syksyn sateissa tuntuisi samalta. Yläkuva (c) blogs.helsinki.fi ja alakuva (c) yle.fi.

Yllä ja alla: ei joulun voittanutta. Valkoista joulua tulee ikävä joka vuosi. Yläkuva (c) blogit.hs.fi ja alakuva ellit.fi

Totuus ilmastonmuutoksesta

Nyt en malta olla sorkkimatta politiikan kuumaa perunaa sekä Australiassa että Suomessa. Nimittäin ilmastonmuutosta.

Näin eilen uskomattoman typerän vaalikampanjakuvan a la perussuomalaiset. Saman kuvan olisi voinut julkaista myös Australian nykyinen oikeistohallitus. Kuvaa en halua blogiini linkittää, etten vahingossakaan leimaudu. Siispä sanallinen kuvaus.

Kuvassa musta poppamies hääräilee ennustamassa, että ilmastonmuutoksen takia kuu sulaa ja merenpinta nousee 600 kilometriä, ja kaikki tämä tapahtuu ensi viikolla. Loppuun poppaukko lisää: ”minulta saa myös konsultointia”.

Vihjaten siis, että koko pelottava ennuste on keksitty vain, jotta hänellä olisi tulevaisuudessa töitä konsulttina. Valkoinen keskiluokkainen pariskunta katselee menoa kauhuissaan ja toteaa: ”oijoi, meidän pitää äkkiä rakentaa lisää tuulimyllyjä, jotka toimivat vain kolme päivää vuodesta”.

Aargh, mistä päästä tätä typeryyttä lähtisi ensiksi purkamaan? Miten on edes mahdollista saada pakattua yhteen kuvaan jotakuinkin kaikki ylimielinen tiedonpuute, jota persut ja aussioikeisto harrastavat? Koska työkseni valvon energia-alaa Australiassa, sattumalta tiedän aiheesta jotain. Ja tällainen urpoilu kiehuttaa yli äyräiden.

Yritän aloittaa alusta. Ilmastonmuutos ei ole totta! huutaa äänekäs vastaanharaajaporukka. Tämä siis seuraavilla perusteilla:

A) Ihmisen toimet ovat niin mitättömiä, ettei niillä voi olla koko ilmakehän kokoista vaikutusta; B) säät ovat aina vaihdelleet, ei kylmempi tai kuumempi jakso siellä täällä mitään todista; C) ilmastotieteilijät eivät ole asiasta 100%:sti yhtä mieltä ja sellaista tiedettä ei olekaan kuin ”ilmastotiede”; ja D) tämä on iso salaliitto, jonka tarkoituksena on pakottaa kaikki maksamaan enemmän sähköstä uusiutuvan energian tukiaisten muodossa – eli tieteilijät pakosti jotenkin hyötyvät tästä sähkönkallistumisesta.

Lähdetään väitteestä A). Fakta on, että suhteessa maapallon kokoon ilmakehä on ohuempi kerros kuin omenankuori on omenalle. Jos tähän kaasukerrokseen jotakin tuuttaa, sen on pysyttävä kerroksen sisällä, kunnes se imeytyy (biomassan kautta) maankuoreen ja mereen.

Avaruuteen kaasut eivät karkaa, sillä jos karkaisivat, meillä ei olisi koko ilmakehää. Happi ja kaverit olisivat vuotaneet avaruuteen jo kauan ennenkuin ihmiset ilmaantuivat tälle pallolle tallustelemaan.

Esimerkiksi tulivuorenpurkaukset saattavat epävakauttaa säätiloja vuosikausiksi. Miten on mahdollista, että yksi yksittäinen raju purkaus (Krakatau v. 1883) aiheutti rajuja ilmastoheittelyjä viideksi vuodeksi eteenpäin, mutta kaksisataa vuotta jatkunut, alati voimistuva hiilen-, öljyn-, ja kaasunpoltto eli ilmakehän partikkeleiden lisäys miljardien ihmisten toimesta ei vaikuta yhtään mihinkään? Ei ihan täsmää.

Vastaukseksi kohtaan B) väännetään nyt rautalangasta: sää on lyhytaikainen paikallisilmiö. Ilmasto on se, mitä kullakin maapallon pituus- ja leveysasteella koetaan vuodenajasta riippuen. Sään ja ilmaston sekoittaminen keskenään on kuin väittäisi, että tällä merellä ei koskaan myrskyä, koska minun mökkirannassani liplattelee rauhallisesti.

Kohtaan C). ”Ilmastotiede” ei ole mikään yhtenäinen tieteenala, vaan tulokset on saatu monilta eri tieteenaloilta.  Nämä tutkijat eivät välttämättä yritä olla ilmastotieteilijöitä tai väitä itseään sellaisiksi, mutta heidän havaintonsa maailmasta yhdistettynä tuottavat ilmastoon liittyvää tietoa.

Biologit havainnoivat luontoa. Meteorologit havainnoivat säätä. Muiden alojen tutkijat tekevät omaa työtään liittyen merivirtojen voimakkuuksien ja lämpötilojen mittaukseen, jäätiköiden tarkkailuun ja niin päin pois.

On satelliittikuvin varmistettu fakta, että napajäätiköt ja Siperian tundra sulavat. Rajut paikalliset sääilmiöt yleistyvät ja vahvistuvat. Minulle on ihan sama, minkä alan tutkija nämä havainnot tekee, mutta jos ne perustuvat mittaustuloksiin ja ovat tilastollisesti merkittäviä, en näe yhtään syytä, miksi minä olisin pätevämpi nämä havainnot kumoamaan vain siksi, etten omasta ikkunasta ulos katsoessa näe samaa.

Tieteenteko ei ole mutustelua (mutta kun musta tuntuu) eikä myöskään ikkunasta ulos katselua, vaan se on vuosien datankeruuta, havaintojen tekoa, vertailua, tutkimusten julkaisemista vertaisarvioiduissa lehdissä, seminaareissa puhumista ja siellä vastaväitteiden kumoamista faktoihin perustuen, jne jne.

Matti Meikäläinen naapurin kanssa jutellessaan ei voi mitenkään tietää kaikkea samaa, kuin kymmentuhatpäinen, eri alojen tieteilijöistä koostuva kansainvälinen ryhmä, jotka kukin tekevät havaintonsa itsenäisesti ja toisistaan erillään. Jos havainnot täsmäävät toisiinsa ja yleiskuva on kaikilla sama (luonto ympärillämme muuttuu), vain totaalinen ääliö huutaa omaan ikkunaansa perustuen, että ei ole totta.

Esimerkiksi WA:n osavaltio on jo katkerasti huomannut, että jokin on muuttunut viimeisten parin vuosikymmenen mittaan. Ilmasto nimittäin, entistä kuivemmaksi. Sademäärät ovat reilusti kutistuneet. Siksi täällä valmistui tänä vuonna osavaltion toinen desalination- eli suolanpoistolaitos (toimii kokonaan aurinko- ja tuulienergialla). Laitos tuottaa neljänneksen koko Perthin juomavedestä. Jokien ja sadevesialtaiden perinteisesti keräämä vesi ei nimittäin ole riittänyt enää vuosikausiin. 

Entäs D)? Tämä väite erityisesti sekä raivostuttaa että naurattaa. Kansainvälinen salaliitto! Ironista kyllä, tämä kohta itse asiassa on totta. Mutta kuka on salaliiton takana ja suurin hyötyjä?

Tadaa, eivät tieteentekijät tai vihreä puolue missään, vaan isot öljy-, kaasu-, ja hiiliyhtiöt.

Maailmassa on tällä hetkellä investointuna yli 600 miljardia dollaria hiili-, öljy-, ja kaasukenttiin tai alueisiin, joilta näitä odotetaan löytyvän. Kukaan fossiilienergiafirman toimitusjohtaja saati omistaja ei ole niin hullu, että antaa investointiensa valua hukkaan siitä syystä, että uusiutuva energia uhkaa lyödä läpi halvempana ja turvallisempana vaihtoehtona.

Halvempana siitä syystä, että kun aurinko-, tuuli-, tai aaltovoimala on kerran rakennettu, polttoainetta ei tarvitse koskaan ostaa. Polttoaineesta ei voi koskaan tulla myöskään pulaa, eikä sen hinnalla voi spekuloida maailman pörsseissä. Ei sovi pirtaan maailman öljyn-, hiilen-, ja kaasuntuottajille. Öljy-, hiili- ja kaasukentistä uhkaa maailman ekonomien mukaan tulla nk. Carbon Bubble ja investoinneista stranded assets eli käyttökelvotonta omaisuutta.

Tämä on se todellinen syy, miksi ilmastonmuutoksen vastainen lobbaus on iso bisnes.

Pelkästään USA:ssa toimii noin sata vaikutusvaltaista järjestöä, jotka aktiivisesti vastustavat kaikkea ilmastonmuutospuhetta, politiikkaa, toimia ja päästöleikkauksia. Nämä järjestöt ovat juuri niitä, jotka hämmentävät kattilaa ja saavat ns. suuren yleisön kuvittelemaan, että ilmastonmuutos on jotenkin kiistanalainen asia. Tähän ne käyttävät yhteensä seitsemän miljardia dollaria vuodessa, mikä on 10% Suomen valtion vuosibudjetista.

Yhtään kukaan tutkimustyötä ymmärtävä sen sijaan tietää, että biologit, tundrakasvien tutkijat ja meteorologit eivät todellakaan saa mistään avokätisiä miljardeja per vuosi tutkimustensa rahoitukseen. Apurahoilla ja valtion sekä yliopistojen kapealla leivällä siellä mennään. Myös vihreät ryhmät ja ruohonjuuritason aktivistit kaikkialla voivat vain haaveilla tällaisesta rahoituksesta. Oma aika ja taskurahat ovat pääasiallinen resurssi.

Toisin sanoen ”ei ole totta”-lobbaajat ovat kuin tupakkateollisuus. Totuuden kiskomiseen tupakan vaaroista meni siihenkin vuosikymmeniä.

Entäs väite: ei ne uusiutuvat riitä, eivät ne ainakaan Suomessa toimi! Ei täällä tuule eikä aurinko paista riittävästi!

Raskasteollisuusmaa Saksa tuottaa tällä hetkellä 25% tarvitsemastaan energiasta uusiutuvilla, tavoitteenaan 60% parin vuosikymmenen kuluessa. Öljylordi Skotlanti tähtää sataprosenttiseen uusiutivien käyttöön jo vuoteen 2020 mennessä. Paistaako Skotlannissa aurinko, häh? Suomenkin poliitikot voisivat tehdä opintomatkan Skotlantiin, viiden miljoonan asukkaan (ehkä pian itsenäiseen) maahan, jolla on samansorttinen ilmasto kuin Suomella.

Millä ihmeen tavalla esimerkiksi puupellettien tuotanto, aurinkopaneelien asennus ja uusien energianlähteiden tutkimus- ja kehitystyö ovat Suomeen (tai Australiaan) vääränlaisia työpaikkoja, kun työpaikoista on pula?

Suurimmat rahalliset investoinnit uusiutuviin ovat äskettäin tehneet Kiina ja Saudi-Arabia. Tietääkö upporikas öljyjätti Saudi-Arabia jotain, mitä me muut emme tiedä? Loppuuko öljy pikemmin kuin luultiin? Ainakin he tekevät kaikkensa varmistaakseen itselleen hyvät asemat lähitulevaisuuden aurinkoenergiamarkkinoilla.

Vaikkei ilmastonmuutokseen uskoisikaan, miksi ihmeessä tukea aloja, joiden haittavaikutukset ovat massiivisia? Amerikasta levinnyt iso, uusi toimiala gas fracking- eli kaasun purskutusporausmetodi saastuttaa maaperän ja pohjavedet vuosiksi. Australiassa yksittäiset osavaltiot ovat jo peruneet gas fracking-toimilupia saastumisen vuoksi. Merenrannat toipuvat öljyvahingoista vuosikymmeniä.

Isot öljyfirmat sen sijaan tiedostavat, että ilmastonmuutos tapahtuu. Niiden tavoite on tiristää tästä auringonlaskun alasta kaikki irti. Grönlannin ja Pohjoisnapa-alueen jääkentät sulavat. Alla on öljyä. Sinne ja äkkiä. Vielä ehtii ahnehtia rahaa, muusta viis. Isot sijoitusrahastot puolestaan siirtävät jo rahojaan pois fossiili-investoinneista uusiutiviin, tällä hetkellä kahden miljardin dollarin vuosivauhdilla.

Jos olet ilmastonmuutosskeptikko, ajattele nyt itse. Kumpi hyötyy rahallisesti enemmän siitä, että öljyä, hiiltä ja kaasua poltetaan - tai ei polteta - kuin viimeistä päivää? Globaali ökyrikas bisnes kuten Exxon Mobil tai Shell, vai vihreä poliitikko tai meteorologi tutkimuslaitoksessa?

Totuus on, että ilmastoänkyröitä viedään kuin litran mittaa pelissä, jossa tavoite on nyhtää joka penni rikastuttamaan entisestään rikkaita. Mutta hyödytkö sinä itse? Käy Pekingissä, siellä saa hyvän tuntuman siihen, miltä tuntuu, kun aurinkoa ei näy ja happea ei saa. Yskin vieläkin, kolme viikkoa matkan jälkeen.

Suomalainen mökillään v. 2050? Kuva (c) Shutterstock, artikkelista http://www.wired.co.uk/news/archive/2014-03/03/flooding-danger

Riittävä kielitaito

Kommenttiboksiini tuli jo aikaa sitten kysymys, että mikä on riittävä kielitaidon taso Australiassa työskentelyä varten.

Taso luonnollisesti riippuu monesta asiasta, kuten työnkuvasta ja ammattialasta, sekä siitä, haluaako tehdä oman ammattinsa töitä vai kelpaako mikä tahansa mainostenjako. Ja siitä, miten nopea yleisesti ottaen on omaksumaan uutta asiaa. Yritän silti lähteä tätä vyyhtiä purkamaan.

Arvioidaan oma kielitaito alkuun. Olen aina ollut kouluenglannissa hyvä ja sain siitä ysejä läpi kouluaikojen. YO-kirjoituksissa napsahti M eli 8, mihin petyin, koska odotin E:tä eli 9:iä. Lisäksi olen opiskellut englanniksi ulkomailla yhteensä vuoden ennen Australiaan muuttoa ja yritin myös pitää kielitaitoa yllä lukemalla romaaneja englanniksi. Vaihto-opiskelupätkä Kanadassa varmasti antoi hyvät lähtölöylyt tälle Australiassa pärjäämiselle. 

Menestys kouluenkussa on kuitenkin kahtiajakoinen asia. Ulkopuolisten silmissä englantini on ilmeisesti muutostani asti ollut täysin riittävää ja sujuvaa, koska alkuperämaakseni on alusta asti veikattu Irlantia. Itse kuitenkin jämähdin aluksi mykkänä tervaan:

Pöllähdin tänne muuttaessani tilanteeseen, jossa en odotuksistani huolimatta aina osannutkaan eli jäin änkyttämään ja sanattomaksi. Sanastoa kun olisi kymmeniätuhansia sanoja, joista en kaikista koulukehuista huolimatta tiennytkään kuin murto-osan. Työnhaastattelut ja työnhaku-puhelinsoitot sitoivat kielenkannat jännityksen voimalla.  

Kun sitten nykyisen työni sain, asiakirjoittaminen ja kokouksissa mielipiteen sanominen tuntuivat helkutin vaikeilta, kun ei voinutkaan luottaa siihen, että ope kyllä korjaa punakynällä. Se, että pomo korjaa punakynällä, ei ole hyvä juttu. Olo oli kuin pussinperän hikipinkolla, joka lähtee Oxfordiin opiskelemaan ja tajuaa, että ei jumpe, minähän olen ihan pikkutekijä tässä. 

Muttamutta. Todellisuudessa englannin ei tarvitse olla lähellekään täydellistä täällä pärjätäkseen. Pääasioita ovat, että uskaltaa kommunikoida, ymmärtää muita ja tulee itse ymmärretyksi. Lauseiden ei tarvitse olla shakespearea vaan simppeleitä neljän sanan pätkiä. Itse yllätyin kovasti, kun pomoni n. vuosi sitten sattui sanomaan, että keskustelutaitoni on kirjoittamistani parempaa (vaikka tekstintuotossakaan ei sinällään vikaa ollut, kuulemma).

Itse olin kuvitellut, että asiaintila on juuri toisinpäin - keskusteluissa kun lähinnä nyökyttelin päätä ja heittelin puolen sanan kommentteja. Nähtävästi keskustelutaidon arvostus syntyi siitä, että suomalainen perinteisesti kuuntelee keskeyttämättä, ei puhu päälle ja muistaa toisen sanomiset yksityiskohtaisesti.

Ausseja ahdistaa, jos he eivät saa selvää toisen puheesta tai jos vastapuoli ei ymmärrä, mitä he sanovat. Ymmärryksen välittyminen ja samalle sivulle pääsy on ehdoton edellytys onnistumiselle. Normiaussi ei kovin vaikeasti puhu (mahdollista aksenttia lukuunottamatta), ja jos pystyt seuraamaan Kauniita ja Rohkeita ilman tekstitystä, pärjäät kyllä täälläkin, ainakin alkuunpääsyn verran.  

Ennen Australiaan töihinpyrkimistä kannattaa tehdä testi omalla työpaikalla Suomessa - eli miettiä, osaisinko hoitaa kaikki nämä samat jutut englanniksi. Jos työsi on myydä jätskiä, 99%:llä varmuudella osaat, koska nuoren polven suomalaiset keskimäärin puhuvat kohtuullisen hyvää englantia. Kun vain uskaltavat alkaa puhumaan! Jos työsi on olla projektipäällikkö tai sairaanhoitaja, voi olla vaikeampaa, tai ainakin vaatia englanninkielisen työsanaston opettelua. 

Kannattaa kuitenkin muistaa, että mitä vaatimattomampaa englantia puhuu, sitä todennäköisemmin päätyy sellaisiin hanttihommiin, joissa ei tarvita keskustelu- ja kirjoitustaitoja. Juurikin se mainostenjako, siivous, pizzanpaisto, mäkkäri...

Varoituksen sanana, että jos englantisi on kovin yksinkertaista tai joudut usein kysymään, että mitä, aussit herkästi kuvittelevat, että olet tyhmä - kielitaidottomuuden sijasta. Lienee universaali ilmiö, mutta silti raivostuttava. Pitäisi olla joku signaali sille, että tiedän kyllä tästä aiheesta, mutta en juuri nyt muista oikeita sanoja!

Viralliset kielitaitovaatimukset ovat yksi hyvä mittari. Työnantajan sponsoroimaa pysyvää oleskelulupaa (viisumi 187) varten IELTS-enkuntestistä on saatava vähintään 5 arvosteluasteikolla 1-9. 5-tason kuvaus: Kieli on osittain hallussa, ymmärtää useimpien puhetilanteiden yleismerkityksen, mutta tekee paljon virheitä. Pystyy keskustelemaan perustasolla omasta ammattialastaan. 

Itsenäisesti haettavaa pysyvää oleskelulupaa (190) varten minimivaatimus on IELTS-tulos 6: Kieli on pääosin hallussa, mutta virheitä, kuten väärinymmärryksiä ja vääriä sanavalintoja saattaa ilmetä sillon tällöin. Pystyy käyttämään ja ymmärtämään melko monimutkaista kieltä, etenkin tuttuja aiheita koskien. Huom. tuloksella 6 ei saa yhtään pistettä viisumihaun pistetestissä, eli tämä on vasta minimivaatimus. 

Jotta niitä viisumipisteitä saa, on pätkäytettävä vähintään IELTS-tulos 7: Kieli on käyttövalmista, mutta satunnaisia virheitä ilmenee joissain tilanteissa. Pystyy käyttämään vaikeaakin kieltä yleensä hyvin ja ymmärtää monimutkaista päättelyä. 

Ylimmille tasoille 8 ja 9 yltävät lähinnä korkeakoulutetut natiivit eli englantia äidinkielenään puhuvat, mutta mahdollisesti myös pitkään englantia korkeatasolla opiskelleet tai englanninkielisessä ympäristössä eläneet. Itse sain pari vuotta sitten IELTS-tuloksen 7,5 ja E puolestaan sai 8,5; mutta hän puhuu englantia toisena äidinkielenään ja on maisterikoulutettu kuten minäkin. 

Miten sitten tietää, mikä näistä vastaa omia taitoja? Itse karkeasti arvioisin, että IELTS-tulos 5 vastaa kouluenkun seiskaa, IELTS 6 kouluenkun kasia ja IELTS 7 kouluysiä. Vaihtoehtoisesti, jos ymmärrät YLE:n nettisivujen englanninkielisiä uutisia ja pystyisit kirjoittamaan samat jutut kielioppivirheittä, tasosi on mahdollisesti luokkaa 6-7.

Jos ymmärrät monimutkaista akateemista tekstiä ja pystyt virheettömästi kirjoittamaan samat, tasosi on mahdollisesti luokkaa 8. Ja jos ymmärrät tämän IELTS-arvostelutaulukon, tasosi on mielestäni vähintään 5.

Oma mielipiteeni on, että IELTS-testi on vaikeampi kuin miltä näyttää ja kuulostaa. Mutta syy ei ole kielen vaikeus, vaan kompakysymykset ja tietynlainen vastaamisen malli, jota he odottavat. IELTSiä varten kannattaa treenata etsimällä netistä ilmaisia vanhoja testejä vastauksineen. Esimerkiksi Kanadan maahanmuuttoviraston sivuilla on oikeaa vastaava ilmainen testi, löytyy täältä.

Jos et koulussa pärjännyt, ainahan englantia voi opetella omatoimisesti, mennä kansalaisopistoon tai lähteä vaikka kielikurssille. Paras opettaja tietenkin on englanninkielisessä ympäristössä oleskelu. Tänne vaan lomalle tai vähintään sille WH-vuodelle testaamaan, miten sujuu! 

Videokonferenssista ei meinaa tulla mitään kielimuurin takia. 

Hääpukuja

Tänään astuin sellaisesta ovesta, josta en ole ennen mennyt koskaan. Nimittäin hääpukuliikkeen. Olen saanut kunnian toimia kaasona vuodenlopun häitään valmistelevalle morsiamelle ja tänään lähdettiin ensimmäistä kertaa yhteisvoimin liikenteeseen hääpukua metsästämään.

Perthinsuomalainen morsian on ehtinyt jo yhdet täkäläiset häämessut kiertää ja siellä saada hieman esimakua Australian bling blingistä. Kuvaukseksi riitti kuulemma kaksi sanaa: huh huh. Odottelinkin puoliksi innoissani, puoliksi valmiiksi kauhuissani, millaisia kimallekermakakkuja vastaan tupsahtaa.

Hääpukuliikkeisiin kuuluu näköjään tehdä ajanvaraus, ja ensimmäiseen kurvasimme aamuyhdeksäksi. Paikalla oli jo puolen tusinaa morsianta tukijoukkoineen. Kun odottelimme tiskin tuntumassa vuoroamme, päämyyjä alkoi lukea ajanvaranneiden nimiä nimilistasta. Ehdin jo suivaantua, että mihin sitä ajanvarausta tarvittiin, jos täällä kuitenkin mennään "fist come first served"-asenteella?

Hetikohta selvisi, että jokaiselle morsiamelle osoitettiin oma myyjä palvelemaan. Liikkeeseen siis otetaan vain se määrä morsiamia kerrallaan, kuin on myyjiäkin. Mitään shampanjalaseja emme saaneet kouraan - kuvitelmistani huolimatta -, mikä on toisaalta aamuyhdeksän huomioiden ihan hyvä asia.

Vanhempi rouvashenkilö haarukoi ensin morsiamen budjetin ja sen jälkeen tyylitoivomukset. Suureksi yllätyksekseni sekä tässä, että seuraavassa liikkeessä, myyjä todella kuunteli ja toi vain sellaisia pukuja näytille, jotka mätsäsivät morsiamen toivelistaan. Kuvittelin, että sieltä tulee tyrkkymyyntihengessä eteen vain kalleinta tylliunelmaa, morsiamen älähdyksistä huolimatta.

Harmi kyllä liikkeissä ei saa ottaa kuvia, joten yhtään näytekappaletta tarjonnasta ei ole tähän laittaa. Vähemmän oli säihkettä ja paljettia kuin odotin, mutta enemmän, kuin kuvittelisin suomalaisista liikkeistä löytyvän. Toisaalta, morsian on tolkun nainen, joten hänellä oli melko realistinen näkemys puvusta: sen on oltava kaunis mutta käyttökelpoinen, ei saa kuristaa hengiltä, kompastuttaa laahuksellaan, sokaista överitimangeilla eikä olla sellainen pönkkähame, jossa ei pääse edes vieraita halaamaan.

Morsiamen sovitellessa kaikenlaisia valkoisia unelmia viereiselle sovituskopille leiriytyi aussiseurue. Nuori, kaksvitonen morsian toivoi nähtäväkseen A-linjaisia melko simppeleitä pukuja. Hänellä oli mukanaan ulkonäöstä päätellen isosisko ja äiti. Pahempaa biatchia en ole hetkeen tavannut kuin kyseinen isosisko, joka ei pystynyt peittelemään kateuttaan ollenkaan!

Tässäpä otteita keskustelusta, jonka väkisinkin kuulin metrin päästä.

Pikkusisko: Aika kaunis tämä mekko.
Myyjä: Näytät tosi kauniilta, ihana hoikka vyötärö sinulla.
Isosisko: En malta odottaa, että saat lapsia! Sitten sinäkin opit, mitä on tosielämä ja miten raskauskilot jämähtävät!
Pikkusisko: Tämä on ihana, parempi kuin edellinen.
Isosisko: Nojoo, onhan se ihan ookoo... mutta huomaatko, äiti ei itke! Kun äiti näki minut ensimmäistä kertaa puvussani, hän ei voinut pidätellä kyyneleitään!
Pikkusisko: En tiedä, voinko tanssia kunnolla tässä puvussa. Pitäisiköhän olla tanssia varten eri puku?
Isosisko: Laitat verkkarit jalkaan tanssia varten.
Pikkusisko: Tämä on ehkä suosikkini näistä.
Isosisko: Mutta se ei ole ollenkaan niinkuin minun pukuni!
Myyjä (hymyillen): Morsianhan on se, joka puvusta päättää.
Isosisko: [kuulumatonta mutinaa ja nurinaa naama nurjana].
Pikkusisko: Onpa valikoimaa, vaikea päättää.
Isosisko: On tosi kauniita malleja nuo tuolla, siis nuo, joita sinä et halua sovittaa. Luulenpa, että minun pitää mennä uudelleen naimisiin.

Shock and horror-hetki iski siinä vaiheessa, kun suomimorsian totesi tietyn puvun laahuksesta intoileville myyjille, että enpä tiedä tuosta laahuksesta... Kun Suomessa ei ole oikein sellaista tapaa, jossa kaasot kulkisivat morsiamen takana laahusta kannattelemassa. "Mitä, häh, mitä varten ne morsiusneidot sitten on? Montako sinulla on? Kai he nyt voivat sen verran eteesi tehdä? Olisi suomalaistenkin aika oppia, miten nämä juhlat juhlitaan!"

Ero on siinä, että suomalaisille kaaso ja morsiusneito ovat eri asioita, mutta täkäläisille se on yksi ja sama. Pikku morsiusneitoja ei tällä morsiamella ole, ja Pippa Middleton-tyylinen laahuksen kannattelu ei oikein kuulosta suomalaishäiltä. Toisaalta, ainahan sitä voi rikkoa perinteitä tai luoda uusia. Laahusasiaa ei lyöty lukkoon suuntaan tai toiseen. Hyviä ideoita kaupoista tarttui mukaan, muttei vielä sitä pukua.

Yllä: muodikas tyllimekko osoitteesta modwedding.com. Alla omaan makuuni paremmin käyvä hillitty malli, tidebuybridal.com.

Muutoksen perässä

No niin, menin sitten itse lankeamaan kateuden ansaan, vaikka aiemmin ihmettelin, mikä niissä muiden blogeissa voi tällaista tunnetta herättää. Kyselin tutuilta uusia blogivinkkejä ja sain muiden muuassa vastaukseksi linkin Olgan kotona – blogiin.

Kotivinkin bloggari Olga Temonen elelee onnellisena maatilallaan lastensa ja miehensä (ex-Apulanta-bänditähti Tuukka Temonen) kanssa, ympärillä tietysti liuta kissoja, koiria ja hevosia. Olga ratsastaa, hoitaa puutarhaa, leikkii lasten kanssa, kokkaa ja leipoo päivittäin.

Näyttelijä-tuottaja Olga tienaa osan elannostaan kirjoittamalla, mikä on oma unelmani! Jonka tavoittaakseni en kylläkään ole erityisesti tehnyt mitään... Pahus vieköön. Hyvä Olgalle, mutta entäs minä, joka en vietä Olgan mallista ”teen pelkästään niitä asioita, joista tykkään”-elämää?

Toki tajuan, ettei kenenkään elämä ole ruusuilla tanssimista, eikä edes Olga pysty välttämään rutiineja, rahahuolia, siivouspäiviä, perheriitoja, lasten känkkäränkkäilyä ja muita arjen kamppailuja. Mutta kuka jaksaisi lukea blogia, joka on pelkkää räntäarkea kesäkukkien istutuksen sijasta?

Ei tarvita sherlockia ratkomaan, että syy murjotukseeni on enimmäkseen Australian talvi. Kylmähän täällä ei vielä ole, ainakaan Suomen mittapuulla. Mutta olen huomannut, että aina kun pimeä aika koittaa, minuun iskee kummallinen levottomuus ja huoli siitä, että elämä menee sivu suun. Kun aamulla herää pimeässä ja illalla töistä päästessä alkaa hämärtää, tuntuu, ettei mitään muuta päivään mahdukaan kuin töissäkäyntiä.

Epäilen vahvasti, että enää sopeutuisin ollenkaan suomalaiseen vuodenaikojen vaihteluun. Loppukevättä, kesää ja (aurinkoisia) syksypäiviä rakastan, mutta lannistavat talvet menisivät ehkä nippanappa kirkasvalolampun, D-vitamiinitablettien ja satojen glögilitrojen voimalla. Jos edes niillä.

Nykyinen työni koostuu sen vahtimisesta, että kaikki tehdään tismalleen pykälien mukaan - yhtään minkään luovan ajattelun sijasta. Ei ihme, että tällainen tyrkkii lopulta ”muutosta halutaan”-rintamalle.

Muutosta hidastaa se, että harmillisesti työmarkkinat ovat täällä nyt hiljaiset. Töitä yhä etsivä E:kin on saanut kuulla useammasta rekrytoimistosta, että markkinat ovat nyt itärannikolla, sori.

Toinen tunnistamani orastava tylsistymissyy on, että pian kolme vuotta Perthissä asuttuani tästä uudesta kolkasta on osittain karissut uutuudenviehätys. Yhä edelleen Australia on mielestäni parhaita, ellei peräti paras, maa asua ja elää. Mutta samassa kaupungissa on vain rajallinen määrä nähtävyyksiä, uusia paikkoja, tapahtumia ja korttelikahviloita, joita voi ihmetellä, tutkia ja testailla.

Lopulta kaikki on käyty läpi ja typerä seikkailijaveri kysyy: ”mitä seuraavaksi?”. Pitääkin olla tällainen levoton utelias. No, ehkä ihmiskunta olisi ilman tutkimusmatkailijageeniä jumittunut savanninkulmalle pyörää ja tulta keksimään aina nykypäivään saakka. Ja onneksi toimisto-oravanpyörästä saa ekstralomia, jos uhraa palkkarahoja vapaapäiviksi.

Koska olen myös innokas politiikan seuraaja, on täkäläinen poliittinen meno lannistanut viime päivinä. Juuri tällä viikolla sekä WA:n osavaltion että Australian valtion oikeistohallitukset menivät sorkkimaan budjettejaan eli harjoittamaansa politiikkaa kylmäverisempään suuntaan.

Australia muun muassa päätti juuri tilata Amerikasta 58 hävittäjää jo tilattujen 14:n lentsikan lisäksi, ja leikkasi tämän rahoitusta varten rajusti sosiaaliturvaa ”nuoriso”- eli alle 30-vuotiailta työttömiltä; sekä eläkeläisiltä ja lapsiperheiltä.

Samalla valtio leikkasi yliopistojen rahoitusta ja vastavuoroisesti antoi niille vapaat kädet laskuttaa mitä lystäävät tutkinnoista. Opiskelu tulee entisestään kallistumaan nykyisistä kymmenistä tuhansista dollareista. Opintotukea ei täällä tunneta, vaan kaikki on rahoitettava lainalla tai pappa betalar-mallilla.  

Sen sijaan rahaa riittää pahimmille saastuttajille uudesta miljardirahastosta. Siitä maksetaan tukiaisia, jos bisnes haluaa vähentää päästöjä. Mitään rangaistuksia ei ole luvassa, jos eivät halua. Ja toisin sanoen siitä tehdään veronmaksajien kustannettava ongelma, että osa yrityksistä ei ole vielä leikannut päästöjä pari vuotta voimassa olleen (melko löysän) päästövero-ohjelman alla.  

Tuloksena on kylmempi, eriarvoisempi ja ankarampi Australia. Maan fair go - ja no worries -meininkiin tällainen ”myimme sielusi äärikapitalismin demoneille”- henki ei mielestäni sovi yhtään. Ei se kyllä sovi muuallekaan.

Maatilaa, lapsikatrasta ja hevostallia en itselleni kaipaa, mutta kylläkin mielekkäämpää eli innostavampaa päivittäistekemistä kuin nykyinen kahdeksasta neljään pilkkua viilaamassa-toimistorutiini. On tämä maailma hankala, kun ihmisen pitää tienata leipänsä tavallisissa töissä vaikkapa matkustelun ja siitä kirjoittamisen sijasta! (First world problem alert...).

Turhautumiseni ydin piilee siinä, että idealistisesti unelmanani on muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. Miten ja missä tämä muutos tehdään, en vielä tiedä, enkä mielestäni ole asian eteen läheskään riittävästi tehnyt.

Bloggaus auttaa vähäsen: ainakin tätä väylää pitkin pääsen kertomaan, miten muualla eletään. Se taas toivottavasti herättää ajattelemaan, että ”ai noinkin voi olla”; enemmistö maailman ihmisistä ei ole pahoja vaan aika jees tyyppejä; ja kannattaa uskaltaa vängätä elämää siihen suuntaan, johon sen haluaa kulkevan.

Sitä mullistavaa muutosideaa – elämän, ja maailman – odotellessa!

Muutos on hyvästä. (c) Luiza Vizzoli.