Kalbarrin luonnonpuisto

Maanantai oli täällä juhlapyhä. Päivää vietetään WA:n perustamisen muistoksi: vajaat parisataa vuotta sitten englantilainen retkikunta valtasi läntisen Australian rantautumalla Fremantleen (Perthin nykyiseen satamakaupunkiin) ja julistamalla koko kolkan Ison-Britannian siirtokunnaksi.

Kolmepäiväistä viikonloppua ei kannata tuhlata kotona nyhvertämiseen, joten hyppäsimme kaveripariskunnan mukaan autoon, konepelti kohti pohjoista ja Kalbarrin luonnonpuistoa.

Perthistä on Kalbarriin matkaa noin 600 kilometriä ja taukoineen matka vie noin kahdeksan tuntia. Enemmän, jos pysähtelee useasti. Onnistuimme käyttämään koko lauantain menomatkaan, koska pysähdyimme matkalla tutkimaan Pinnacles-nähtävyyttä (sadoittain hiekkamaasta törröttäviä korkeita ”hiidenkiviä”), tsekkasimme pari rantakylää ja yhden herkkuleipomon, sekä pysähdyimme syömään ja ostamaan eväitä Geraldtonissa.

Matkan varrella Lancelinissa voisi kokeilla hiekkadyyneillä lautailua tai nelivetokruisailua. Meistä neljästä vain E oli asiasta innostunut ja hän on käynyt dyynejä kuvaamassa jo aiemmin, joten jätimme väliin. Itselleni dyyneistä tulee lähinnä mieleen kenkiin valuva ja kurkkuun pölisevä hiekka, joten ei kiitos. Vaikka olisivatkin hienonhienoa valkoista hiekkaa ja siten näkemisen arvoisia.  

Kalbarri on suosittu luonnonpuisto ja tunnettu Nature´s Window- eli Luonnon Ikkuna-kivimuodostelmasta. Alueen maaperä on ruosteenpunaista liuskoittuvaa hiekkakiveä ja alueella on monta erikoista korkeaa törrökettä ja lohjennutta rinnettä. Kuin lännenfilmeistä konsanaan. Luonnon Ikkuna on käytännössä reikä kalliossa, josta näkee läpi takana alhaalla virtaavalle joelle.  

En ole Grand Canyonilla käynyt, mutta voisin kuvitella, että fiilis on vähän samanlainen. Nature´s Window´n alla virtaava Murchison-joki ei tosin ole uurtanut yhtä massiivista uraa kuin millainen itse Suuri Kanjoni on jenkkilässä.

Luonnon Ikkunalta lähtee noin kahdeksan kilometriä pitkä vaellusreitti joenuoman reunaharjanteita mukaillen. Emme olleet pari-kolmetuntiselle vaellukselle tarpeeksi hyvin varustautuneita, joten jätimme lenkin väliin ja ihailimme pelkästään sitä kuuluisaa ikkunaa ympäristöineen. Kuten yleensä, muutkin olivat saaneet saman idean, ja Ikkunalle sai jonottaa aasialaisturistien joukossa. Hyvin kuitenkin kaikki saatiin oma vuoro poseeraamiseen näyttävää muodostelmaa vasten.

Parin päivän aikana tutkimme puistoa yleisesti, eli kävimme tsekkaamassa helpohkosti saavutettavat näköalapaikat. Pidempiä vaelluksia emme tehneet juuri varustautumisen puutteen takia. Minnekään poluille ei Australiassa kannata lähteä haahuilemaan, jos mukana ei ole riittävästi vettä (suositus on neljä litraa per henki per päivä), eväitä, kartta, kompassi, hattu ja aurinkorasvaa, sekä varavaatteita, jos kylmä sää yllättää.

Tavanomainen luonnontilainen maasto Kalbarrissa on polven- ja vyötärönkorkuista tiheää pusikkoa ja varvikkoa, silmänkantamattomiin. Jos polulta eksyy, näkyvissä ei ole mitään maamerkkejä, joiden mukaan suunnistaa takaisin.

Luonnonpuistoihin eksyy ja kuolee joka vuosi ihmisiä, jotka eivät hoksaa, että eksynyt paleltuu, kun lämpötila laskee yöksi nollaan; tai viimeistään nääntyy janoon kolmen päivän harhailun jälkeen. Väärään suuntaan lähtemällä päätyy nimittäin tuhansien kilometrien laajuiselle tyhjälle alueelle, jossa ei ole tietoakaan teistä tai ihmisasutuksesta.

Etenkin WA:ssa on myös turhan helppoa päästä kännykän kantomatkan ulkopuolelle, sillä melkeinpä saman tien kaupungeista lähdön jälkeen on verkon ulottumattomissa. Eli avun soittaminenkaan ei onnistu.

Yleensä luonnonpuistojen polut on hyvin merkitty ja lyhyet reitit on päällystetty asfaltilla, joten ei niiltä helposti lähde harhaan. Mutta olen itsekin törmännyt tilanteeseen Perthin kukkuloilla, joissa polku haarautui ja taas haarautui ilman viittoja.  

Päätimme kääntyä takaisin, koska emme voineet tietää, mihin mikäkin haara vie ja osaammeko takaisin. Lisäksi pidemmät lenkit ovat vähemmän tallattuja ja kaikenlainen viaton ”käyn tuolla syrjemmällä ottamassa kuvia”-touhuilu voi koitua kohtaloksi, jos ei ole varuillaan.

Mitään vaaratilanteita ei reissussa koettu ja saaliina oli aimo kokoelma upouudella kameralla otettuja hienoja, värikylläisiä kuvia. Vaikka Perthissä on ollut harmaansateista vasta reilun kuukauden, piristysruiske kirkkaassa pohjoisen auringossa teki terää. Lämpötilat olivat juuri sopivat, noin +24 tienoilla. Suorassa auringonpaahteessa enemmän.

Töihin palattuani kyselin työkavereiden lomakuulumisia ja yhdellä olikin aika dramaattista kerrottavaa. Hän oli perheineen lähtenyt – kuten yleisenä lomatapana on – telttailemaan, ja olivat siinä sivussa ajaneet maasturilla lähes umpeenkasvanutta puskatietä pitkin.

Seuraavana päivänä maantiellä aikuiset olivat yhtäkkiä haistaneet savua. Ei yllättävää, sillä maastopalot ovat WA:ssa tavallisia. He päättivät kuitenkin pysähtyä läheiselle levikkeelle tarkistamaan tilanteen: kurkistus auton alle, äkkiä lapset ulos takapenkiltä ja paniikinomaisiin sammutustöihin!  

Pusikoista tarttuneet risut ja lehdet olivat kyteneet tuleen asti auton alla moottorin kuumuudessa.

Australiassa ei ole pelkästään vaarallisia eläimiä, kuten myrkyllisiä käärmeitä. Myös kuiva pusikko itsessään saattaa osoittautua riskialttiiksi.

Mahdutimme omaan turvallisempaan retkeemme myös visiitin Kalbarrin kylällä sijaitsevaan papukaijakeskukseen. Tästä tykkäsin kovasti. Papukaijahäkit ovat normitarhoihin verrattuna suuria (n. 4-5 metriä pitkiä) ja useimpia lintuja lennätetään ns. ”vapaalentoalueella” eli katetussa sisäpihapuutarhassa.

Vieraat saavat kuljeksia alueella, bongailla lintuja pensaiden kätköistä, ja väistellä huimia syöksyjä ja pyrähdyksiä tekeviä papukaijoja. Linnut vaikuttavat virkeiltä ja aktiivisilta eli tyytyväisiltä. Keskuksen erilaiset papukaijat ovat enimmäkseen kotoperäisiä australialaisia, mutta myös komeita eteläamerikkalaisia ara-papukaijoja löytyy.

Puolikesyt linnut antautuvat kuvattaviksi läheltä, mutta eivät kosketusetäisyydeltä. Sateenkaaren väreissä loistavat papukaijat ovat ilahduttavaa katseltavaa ja moni niistä puhelee niitä näitä: ”hello!” kaikui kaikkialla ja muutamat osasivat pidempiä loruja.

Erityinen suosikkini oli eclectus parrot, joista koiras on vihreä ja naaras punainen. Aikoinaan tieteilijöiltä kesti vuosia huomata, että kaksi niin erinäköistä yksilöä ovat itse asiassa saman lajin koiras ja naaras. Eclectukset eivät nimittäin vankeudessa lisääntyneet. Ja ihmekös tuo, kun samaan häkkiin pantiin vain vihreitä keskenään ja punaisia keskenään... biologian perusoppitunteja. 

Vihreä kaija alkoi jutella minulle pitkiä pätkiä englantia hiljaisella äänellä, kun tutkin viereisen häkin ara-papukaijoja. Kun menin yllättyneenä lähemmäs kuuntelemaan, lintu lennähti häkin etuverkkoon, tuijottamaan tyynenä minua mustilla nappisilmillään. 

Yritin perinteistä hello'a ja good day'ta, ei vastausta. Kun kysyin: "are you good?", lintu vastasi: "good, good". Paikalle tömpsähtänyt E innostui jututtamaan lintua myös, mutta kaija mykistyi kokonaan E:n läsnäollessa. Tutkaili ja tarkkaili vain. Vaikea tietää, kumpia kiinnosti enemmän, me lintua vai lintu meitä.

Mikäs sen rentouttavampi lomakokemus kuin varjoisa, auringon pilkuttama sisäpuutarha täynnä sateenkaarenväristen lintujen sirkutusta ja säksätystä. 
Suosittelen!

Karun luonnon kukkanen.

Yllä: pohjoisen auringossa on hyvä olla. Kalbarri on kohtuullisen lähellä Kauriin kääntöpiiriä, jos Perthistä katsoo, eli trooppisen ilmaston rajaa.

Yllä ja alla: papukaijalan asukkaita. Alakuvassa uhanalainen pikkulintu, värikäs kuin pääsiäistipu. 

Yllä ja alla: Kalbarrin luonnonpuiston maisemia ja kasveja. Kauniita. 

Yllä ja alla: Kalbarrin maaperä on ruosteenpunaista liuskekiveä. Länkkärifiiliksissä. 

Pakollinen poseerauskuva Nature's Window'n ääressä. 

Ja tältä Ikkunalla oikeasti näyttää. Populaa kuin metroasemalla. Kaikki olivat hyväntuulisia ja kohteliaita kylläkin, ja odottivat kiltisti vuoroaan Ikkunalaudalle. 

Yllä: Kari Grandi, kaikkien janoisten sankari Murchison-joella. 

Yllä: Uusi lempipuskani akaasia. Ihanan kirkkaankeltainen ja tuoksuva syksykukkiva pensas. Alla iloisenvärikäs kiipijäkasvi karussa maastossa. 

Yllä: Uudella kameralla kelpaa ottaa makrokuvia, viimeinkin. Edellinen kamera oli täysi susi pikkutarkan lähikuvaamisen kanssa. Vaatii vielä vähän treeniä. Alla: Elämä voittaa ja löytää keinot menestyä karuissakin oloissa.

Yllä ja alla: Auringonlasku Kalbarrin kylän tuntumassa.