Ajasta tipahtanut

Muutostamme lähtien olen sujahtanut outoon aikapoimuun. Asiat tuntuvat tapahtuvan aivan eri aikamittakaavassa kuin aiemmin. Olemme asuneet täällä vasta parisen kuukautta, ja silti tuntuu, että on kulunut vähintään puoli vuotta, ellei kauemminkin. Tulomatkamme loma Singaporessa tuntuu olleen joskus kauan sitten, viime talvena ehkä. Kaiken lisäksi vuodenajat ovat täällä mullin mallin, ja minulle suomalaisen kesän veroinen Australian talvi kääntyykin pian kevääseen ja kuumuuteen, alitajuisesti odottamani ruska-ajan ja kuuran sijasta. Jopa yksittäisen päivän pituus hämärtyy, ja illalla joutuu oikein pohdiskelemaan, että teinkö asian x tänä aamuna vai jo joskus aiemmin?

Tietenkin ajantajun venyminen ja mutkistuminen johtuu paljolti siitä, että on tapahtunut niin paljon uutta ja ennennäkemätöntä viime kuukausina. On uusi maa, kieli, kulttuuri, ihmiset, tavat, ruuat, koti, töitä. Mutta lisäksi minulla on teoria, että aikapoimu johtuu kahdesta päällekkäisestä elämästä, joita nyt elän. Suurin osa tärkeistä, minua koskettavista asioista tapahtuu täällä, mutta osa tapahtuu edelleen Suomessa - siihen kuuluvat ystävien ja sukulaisten kuulumiset ja elämänkäänteet. Kokeneemmat emigrantit pystyvät varmasti valistamaan, miten kauan aikapoimu tulee jatkumaan, ja milloin palaan - vai palaanko milloinkaan - yhden elämän arkeen. Kahden elämän keskellä on syytä olla varovainen, ettei unohdu puoliväliin, on kuitenkin valittava ja kallistuttava selkeästi toiselle puolen. Vielä toistaiseksi olen onnistunut tasapainoilemaan niin, että pystyn poimimaan kummastakin elämästä, juuttumatta epätoivoiseen "olisinpa siellä toisaalla" - tervaan. Vaikka laskukaavan paikkansapitävyyden todistaminen epäilyttääkin, olen joskus kuullut, että tupakoinnin lopettaminen pidentää elämää seitsemän minuuttia jokaista polttamatonta tupakkaa kohden. Ulkomaille muutto pidentää elämää ainakin seitsemän minuuttia jokaista elettyä päivää kohden - siltä ainakin tuntuu.

Kotiutuminen on vaikea asia. Vähän ennen muuttoamme tuli Yleltä kiinnostava dokumenttisarja ruotsinsuomalaisista. Iso osa haastatelluista totesi, että kun kerran lähti, ei ollut enää koskaan kotonaan missään. Ruotsissa ikävöi Suomea, muisteli kotitanhuvia, sukua, Suomen metsiä ja kesäöitä (tosin ihmettelin, eivätkö kesäyöt ole aivan samanlaisia Ruotsissa). Suomessa kyläillessä, tai takaisin muutettuaan ikävöi Ruotsiin, huomasi ne hyvät puolet ja kaiken, minkä jätti taakseen ja menetti. Itsekin kieltämättä pohdiskelen paljon, miten nyt pitäisi Suomeen suhtautua. Miten paljon tilaa voi antaa ikävälle, miten paljon sitä voi ruokkia aktiivisesti muistelemalla ja kaipaamalla? Vaikka suuntaakin reippaasti uutta elämää päin, miten saisi säilytettyä yhteyden lähtökotiin ja läheisiin? Kaikkien maastamuuttajien tavoin yritän opetella, miten onnistua juurtumaan kahteen paikkaan yhtä aikaa. Sinne vanhaan ja uuteen kotiin.

Aikapoimuuttori Singaporessa. Tarkemmin sanoen tiede- ja taidemuseo, valtavan hieno ja kekseliäiden näyttelyiden pitopaikka. Ei liian suuri, muuten sisälle unohtuisi liian pitkiksi ajoiksi.