30.1.2014

Normipäivä uudessa maassa

Nyt kun vielä muistan, kirjaan ylös normipäivän uuteen maahan muuton alkuvaiheessa (n. ensimmäisen vuoden mittaan, ja myöhemminkin). Miltä näyttää ja tuntuu.

Herään auringon jo ollessa ylhäällä. Nousen ylös, kaivelen jääkaapista aamupalatarpeet. Suomesta tuttu aamupala, ruis- tai kaurapaloja edam-juustolla sekä kaurajugurtti, on muisto vain. Saksalaistyylinen Burgen-paahtis toimittaa ruisleivän virkaa, ihan ok maku mutta ei todellisuudessa lähelläkään Sitä Aitoa ruisleipää. Kaurajugurteista ei ole täällä kuultukaan. Soijajugurttia on kolmea eri makua, mutta hintaa tuotteella on $1,50 per purkki ja sokeria purnukassa on enemmän kuin laki sallii. Hedelmä, kuten verigreippi tai banaani, korvatkoon jugurtin.

Mansikoita ostan innolla melkeinpä päivittäin, koska niitä on lähituotteena tarjolla. Juon aluksi kotona Mocconaa eli pikakahvia aamukupposeksi. Töissä opin työkavereilta, miten plunger eli kahvipresso toimii – oikea annostelu vaatii opettelua, eli paljonko kahvijauhetta per paljonko vettä päälle tuottaa parhaan kahvin -, joten ostan oman presson kotiin ja mutatoidun kahvihifistelijäksi. Ei juhlamokkaa enää minulle, vaan ihanaa italialaista espressoa.

Töissä pitää muistaa huikata huomenet kaikille nimeltä mainiten, ja sama vastaus tulee itsellenikin: ”Good morning Anu”, ”How are you Anu”, ”How´s things Anu”, kuuluu joka suunnalta. Kanadassa opin, että älä vastaa oikeita kuulumisia, vastaa pelkästään ”I´m good, thanks”. Tälle päivälle ei ole buukattu yhtään nettikoulutusta, mikä on hyvä. Yhden toimistotyön hoitaminen näköjään vaatii jos jonkinlaista perehdytystä, kuten Näin kohtelet oikein valtion dokumentteja – sähköisen arkistoinnin ABC, Tunnista ja eliminoi työpaikkakiusaaminen, Kulttuurienvälinen kanssakäyminen, sekä Työturvallisuus ja ergonomia toimistossa.

Kun ensimmäisen täälläolokuukauden aikana etsin töitä, pääsin rekry/vuokratyöagentti Gel Groupille haastatteluun. Ensimmäinen tehtäväni haastattelussa oli lukea Työlainsäädäntö ja yleiset työehdot – esite, joka kuulemma pitää antaa jokaiselle työnhakijalle. Kotona, haastattelun jälkeen, piti tehdä kaksi nettitehtävää: Word-ohjelman käyttönopeustesti ja Excelin osaamistesti. Vain testit hyväksytysti läpäiseet pystyivät saamaan työtarjouksia.

Sainkin töitä pian rekryagentin kautta, ja vaikka ensimmäinen pätkä oli vain kahdeksi viikoksi, töitä tuntui riittävän tulevaisuudessakin. Kaivosbuumi oli kuumimmillaan, talous nousukiidossa ja etenkin korkeakoulutettuja hakijoita tuntui olevan vähemmän kuin työpaikkoja. Onnen maa. Silloin.

Kadulla kaikki näyttää kummalliselta, vieraalta. Katuja reunustavat palmut, joissa räksyttävät puna-kelta-sini-vihreät lorikeetta-papukaijat. Suomalaisia kasveja on turha toivoa näkevänsä. Puistossa, etenkin laajoilla nurmikentillä, pään yli lehahtaa usein iso parvi valkoisia kakaduja toisilleen sirkuttaen ja säksättäen. Sitten ne laskeutuvat yksissä tuumin nurmelle ruohonjuuria kaivelemaan ja syömään. Varis kuulostaa sairaalta vuohelta ja harakka puolestaan huilulta. Nyt ei natsaa.

Vaikka täällä on laaja kirjo eri etnisyyksiä, ihmiset näyttävät yllättävän samasta muotista otetuilta pukeutumisen perusteella. Keskustassa kaikilla on bisnesasu, miehillä hillityt vaaleansiniset tai valkoiset paidat puvuntakin alla ja naisilla pitkät ja luonnollisenväriset hiukset kääräistynä pään päälle nutturalle tai ponnarille Pikku-Myy-tyyliin, kaikki ovat pitkiä ja hoikkia. Paitsi aasialaiset, jotka ovat lyhyitä ja hoikkia.

Viikonloppuna käyn lähiöostarilla (joka ei ole mikään pikkunakkiputka vaan kokoluokkaa Itäkeskus), ja siellä puolestaan tallustelevat paksummat aussit päällään t-paita, shortsit ja thongsit eli lipokkaat jalassa. Tosin keskustassakin bisnesnaiset viilettävät thongseissa, vaikka muu asu olisi tiptop.

Thongseja on erilaisia, arkisia ja juhlavampia. Omat jalkani kituvat pelkästä ajatuksesta, että voisin käyttää minkäänsorttisia kenkiä tai sandaaleja ilman sukkia. Sukkajalkani erottuvat jalkamerestä kuin pingviini koaloista. Tietäisinpä, että parin vuoden päästä jalkani ovat kouliutuneet käyttämään ballerinoja tai sandaaleja sukatta. Mutta ei vieläkään thongseja. Se perhanan pottuvarpaanhiertäjä-välikappale!

En pidä aussien muodista ja tasapainoilenkin välillä, yrittääkö sulautua joukkoon vai vetää omaa linjaa. Värit, kangaslaadut, mallit... kaikki näyttää väärältä ja rumalta. En ole kova shoppailija ja kaupoissapyörimisinto latistuu entistään, kun en löydä mitään sopivaa. Jos jokin vaikuttaa laadukkaalta, hinta on pilvissä, ja jos se puolestaan on edullinen, on laatu surkeinta kuraa, mitä vastaan voi tulla. Ensimmäisen vuoden ajan ihmettelen, miksi kiinalaiset dumppaavat ala-arvoista standardia edustavat vaatteet ja tuotteet Australiaan ja laivaavat paremmat versiot Eurooppaan. Vastaus ei ole vieläkään selvinnyt.

Haaveilen shoppailusta Suomessa, pikkuisessa kotikaupungissani. Mistä lähtien 90 000 asukkaan kaupungissa on parempi tarjonta kuin puolentoista miljoonan metropolissa? Tämä havaintoni ja asenteeni ei ole muuttunut vieläkään, ja yhtäkkiä H&M edustaa vakavastiotettavaa laatua ja tyyliä – Henkkamaukkaa kun ei täällä ole, eikä sen tuotteita voi tänne edes tilata netitse: ”IP-osoitteesi perusteella olet maassa, jonne emme toimita tuotteita”. Häh?

Suomesta saan myös kohtuuhintaisia, persoonallisia uniikkeja tuotteita, kuten käsityönä ommellun kukkaron tai käsilaukun. Täällä suuri osa käsityömyymälöistä myy tittelin "fashion" alla, ja jokainen näyttää käyttävän samaa kaavakirjaa ja hinnoittelevan tuotteensa pelkästään äkkirikkaiden kaivosmiesten luottokortteja käyttäville vaimoille.

Tänäänkin taivas on kirkkaansininen ja pilvetön. Kuten aina. Paitsi talvella, jolloin sataa ja tuulee vaakasuoraan joka päivä. Sateenvarjosta ei ole mitään iloa, koska sade koukkaa varjon alle ja kroppa on vyötäröstä alaspäin märkä. Alan käyttää Suomesta tuomaani goretex-takkia ja joskus myös goretex-housuja. Työkaverit nauravat nähdessään tämän asun ensimmäistä kertaa. ”Laskettelemaanko olet menossa?” Mutta tämähän on välikausitakki, ei talvitakki! Kukaan ei tajua, mitä eroa niillä on.

Käyn ruokatunnilla kioskissa. Kioskinpitäjä toteaa saman tien asioinnin aloittaessani, että ”et ole vissiin täältäpäin”. Saman kuulen vähintään kerran päivässä. Aksentti kavaltaa minut ensimmäisestä sanasta alkaen. Jos vastaan myöntävästi, seuraava kysymys on, että mistä tulen ja miksi olen Perthissä. Joskus vastailen, joskus hymähtelen jotain epäselvää, sillä itsensä esittely ja tekemistensä perustelu jokaiselle vastaantulijalle käy raskaaksi ja ärsyttäväksi. Erkkiäkö se sulle kuuluu mistä minä tulen, milloin muutin ja miksi!

Yritän muistaa, että toinen osapuoli on todennäköisesti vain utelias, ja toisaalta kohtelias, eli rupattelee lämpimikseen. En tiedä mikä muuttuu vuoden mittaan, sillä näitä uteluja kuulen enää harvakseltaan. Vaikka edelleen jokainen puhettani kuuleva tajuaa välittömästi, etten ole aussi. Useimmat ihmiset nykyään odottavat ensisanojen sijaan parempaa tutustumista, esim. yhteisen koulutustilaisuuden puoliväliä, ennen kuin kysyvät taustastani. Kummallista.

Isommassa porukassa jutellessa aiheet lentelevät niin tiheään, että en ehdi kommentoida väliin. Mietin jotain tarpeellista ja älykästä sanottavaa. Kun saan miettimiseni valmiiksi, aihe on jo vaihtunut. En halua puhua vain puhumisen ilosta, pitäähän sanomassani olla jotain sisältöä. Vai pitääkö? Muut hypähtelevät aiheesta toiseen, vitsit ja sanaleikit sinkoilevat. Roikun porukan reunalla, ääni ei kanna, en ehdi mukaan. Siispä kuuntelen hiljaa.

Suomalainen huumori on usein sarkastista ja jopa kettuilevaa. Silti aussien sarkasmi menee minulta ohi korvien, ja jään usein toljottamaan sinisilmäisenä niin kauan, että jonkun täytyy kädestä pitäen osoittaa, että ”se oli siis vitsi, sarkasmia, hehheh”. Toisaalta, minun sarkastiset kommenttini menevät ausseilta täysin ohi tai he ottavat ne piikittelynä. Ainoa todellinen kielimuuri, jonka tähän mennessä olen kohdannut, onkin nimenomaan sarkasmi-muuri – kummallakin puolella on omanlaisensa versio sarkasmista.

Juttelu on muutenkin vaikeaa. Ihan kuin lyöttäytyisi seuraan, kun muu porukka on jo nähnyt puolet elokuvasta. Tai pikemminkin, kuin tulisi fanikerhon tapaamiseen tietämättä mitään fanituksen kohteesta. En tunne aussipoliitikkoja enkä politiikan käänteitä. Ymmärtämistä vaikeuttaa, että osavaltiopolitiikka on täysin eri asia kuin valtion (federal) politiikka. En tunne aussijulkkiksia, en tunnista näyttelijöitä tai laulajia, saati urheilijoita kuten kriketinpelaajia, enkä tiedä kenenkään skandaalihistoriaa.

En tunne telkkarisarjoja, elokuvia tai edes aamutv:n juontajia. En tiedä, mitä pitäisi katsoa, että olisin samoilla kärryillä kuin muut. Alan lukea paikallisten sanomalehtien lisäksi juorulehtiä ”sivistysmielessä”, vaikka tietenkin oikeasti luen niitä samasta syystä kuin Seiskaa kampaajalla: tekosyy tyydyttää uteliaisuus huhujen ja skandaalien maailmassa.

Ruokavalio muuttuu kokonaan. Alan testailla erilaisia aasialaisia keittiöitä, thaimaalaisesta muodostuu erityissuosikkini, korealainen kakkosena. Ensimmäisen vuoden mittaan käyn pari kertaa viikossa aamupalalla, brunssilla tai lounaalla ulkona. Onnen täyttymys. Viimeinkin minulla on varaa ja aikaa tällaiseen luksukseen. Testaan uusia paikkoja ja palaan vanhoihin suosikkeihin lukemaan sanomalehden rauhassa laadukkaan kahvin äärellä.

Vuosien mittaan aamupalatapa kuitenkin hiipuu, kun E:n oppityttönä onnistun valmistamaan suosikkiaamupalani itse: poached eggs eli uppomunia avokadon ja graavilohen sekä paahtoleivän kera, tuoretta mango-mansikka-salaattia ja hyvää kahvia. Hintaa tälle kertyy ehkä kolmasosa verrattuna kahvila-aamiaisiin.

Rakastan ulkoilmaa ja käyn kävelyllä joka päivä, tai vähintään kävelen osan työmatkoista ihan vain nauttiakseni säästä. Paitsi silloin, kun sataa vaakasuoraan. Tai helle sulattaa kengänpohjat kiinni asfalttiin. Ensimmäisen vuoden mittaan opin, että ulos ei mennä ilman aurinkorasvaa: ilman sitä poskipäihin ja rintaan ilmestyy pisamia ja maksaläiskän alkuja, ja silmäkulmiin juonteenhäivähdyksiä. Ei kiitos, heti stoppi tälle ennenaikaiselle ihon vanhenemiselle.

Opettelen uuden joka-aamuisen rutiinin. Kasvoille kosteusvoidetta suojakertoimella 30 (kesällä), muulle kropalle riittää kerroin 15, jos on normaalista toimistotyöpäivästä kyse. Kertoimet tarvitaan lähinnä lounastauon ulkoiluun. Jos aion viettää aikaa ulkona, kertoimet muuttuvat välille 30-50. Joudun ostamaan uudet supervahvat aurinkolasit, tarkoitettu lasketteluun ja purjehtimiseen, sillä edelliset ”kaupunkilasini” eivät riitä mihinkään. Päivän ulkoilun jälkeen koskee päähän ja silmien taakse. Optikko, jolta ostan uudet lasit, toteaa, että vanhoista on pintakerros kuoriutunut auringonpaahteessa pois ja UV-sädesuodatusta ei enää ole. Hyvä että hoksasin ajoissa.

Suomeen on ikävä välillä, mutta toisaalta uutuudenviehätys ja seikkailun tuntu päihittävät kotimaan kaipuun. Pääseehän Suomessa aina käymään. Ja suomalainen puoli vuotta kestävä talvikoteloituminen neljän seinän sisälle ei enää tunnu vaihtoehdolta, pommittavasta aussiauringosta huolimatta. Etenkin, kun alan löytää kavereita, tekemistä, uusia harrastuksia, sopeutumaan ja kotiutumaan.

Kaikkialla kasvavien eukalyptusten pajumaiset, roikkuvat oksat huojuvat tuulessa. Hiljainen puu, lehdet eivät havise, pidä ääntä, juuri lainkaan. Keinuntaa on rauhoittavaa katsella. Suomalaisia koivuja on ikävä. Onneksi Albanyssa, neljän tunnin ajomatkan päässä WA:n etelärannalla ja vastapäätä Etelämannerta, kasvaa koivuja tai ainakin samannäköisiä puita. Kyllä näillä versiolla pärjää.

Onneksi serkun vaimo pitää kaunista valokuvablogia lapsiperheen elämästä, ja kuvista välittyy suomalainen pikkukaupunki+/maaseutuelämä ja vuodenaikojen vaihtelu hienosti. Täydellinen väylä Suomi-fiilistelyyn. Riittää minulle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!