Heräsin aamulla kuudelta herätyskellon soittoon ja raahauduin ylös, koska en voi enää lorvistella saikulla matkanuhaa parantelemassa. Sairaslomapäiviä on toki jäljellä, sillä niitä saa vuodessa tietääkseni 15. Mutta koska saldon loputtua joutuu palkattomalle sairaslomalle sellaista tarvitessaan, on tämä ihan hyvä kannuste käyttää saikkupäiviä mahdollisimman vähän ja pelkästään aitoihin sairauksiin. Kuten nyt vaikka Kiinasta tuotuun sitkeään nuhaköhään.
No, kyllä se päivä vielä iloksi muuttuu yskänlääkkeen, nenäsumutteen, Vicks Vaporubin ja kuuman kahvin voimin. Paahtoleipä on loppu, mutta onneksi kaapista löytyy kestoleipää eli saksalaista tummaa ruisleipää. Siis sitä, mitä Suomessakin myydään Pirkka-tittelillä minitiiliskiven muotoisissa ja painoisissa paketeissa. Tykkään paahdetusta leivästä, ja vaikka tiedän, että typerä leipäviipale on paahtimelle liian kapeaa sorttia, otan riskin. Ja häviän. Sinnehän se solahtaa, paahtoritilöiden väliin juntturaan.
Pistorasiasta virta pois katkaisijalla (joka on täällä vakiovaruste) ja kahden veitsen avulla pihtilöimään viipaletta irti. Leipäpala uppoaa syvemmälle, murenee mennessään. Samperi. Irrotan murualustan ja ravistelen väkivalloin palaset ulos. Puolen minuutin vispaamisen jälkeen tässä onnistunkin. Uusi viipale sisään (ei, en oppinut tästä mitään), virta päälle pistorasiaan, topakka vivun ponkautus paahtoasentoon...
Klingklongklang, koko paahdin putoaa tiskialtaaseen. Paniikilla virta pois päältä - vesi ja sähkö kimpassa kun eivät ole hyviä uutisia. Nostan paahtimen altaasta, samalla leipä luiskahtaa luukustaan altaan pohjalle ja vettyy saman tien pohjalla lillivässä vedessä. Paketissa on jäljellä yksi viipale, se viimeinen leipä koko talossa. Otan jälleen riskin ja tunkaisen sen paahtimeen.
Tällä kertaa minua lykästää. Leipä peräti paahtuu, saan syödä sen!
Töissä pärjään joten kuten. Yskänkohtauksia tulee ja menee, mutta onnistun hukuttamaan ne lipittämällä koko päivän Earl Greytä ja pakenemalla vessaan yskimään pahimpina hetkinä. Kun teekuppi on tyhjä, uusi on haettava pikaisesti, jotta en säikäytä koko osastoa tuberkuloosivalmiuteen. Edelleen toistan, että ihan norminuhasta on kyse, mutta täkäläiset ovat kovasti varovaista porukkaa ja suhtautuvat epäillen etenkin ulkomailta hankittuihin pöpöihin.
Ennen lomaani kuulin huhuja, että minut saatetaan tyrkätä pomoksi pomon paikalle pikapuoliin, ylennettäisiin siis sijaistamaan pomon loman ajaksi. Ainakaan ensimmäisenä lomaltapaluu-työpäivänäni moiset huhut eivät realisoidu, ja osastoni isopomo hädin tuskin huomaa minua, saati että esittelisi kuningasideansa siitä, miten minusta pian tehdään hänen oikea kätensä. Sen sijaan kuulen HR-osastolta, että osavaltio on jäädyttänyt palkkakulut, rekrytoinnin ja ylennysmahdollisuudet ainakin tilivuoden loppuun eli 30 kesäkuuta saakka.
Tämä siksi, että WA:n osavaltion budjetti on alijäämäinen, ja uusi valtiovarainministeri raapii säästöjä kasaan joka paikasta - esimerkiksi jättämällä sijaiset palkkaamatta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että viimeiset puoli vuotta nauttimani "vastuulisä" (jota saan, koska teen nykyään vakitoimenkuvaani vaativampaa hommaa) lakkautetaan kesäkuun loppuun asti. Ei voi maksaa, valtiovarainministerin määräys. Jaahas ja kiitti. Työ toki pysyy samana, kuinkas muuten. No hyvä sentään, että Kiinan-loma on jo maksettu eikä luottokortilta vingutettu. Tulisi lyhennyssuunnitelmaan hidastus. Ja sentään saan pitää työni.
En valita.
Koska on keskiviikko, illalla pelataan jalista. Joukkueemme on kirjoilla yliopisto-"liigassa", eli pelaamme opiskelijajoukkueita vastaan. Jotenkin kapteenimme, tarmokas australiankiinalainen tyttö, sai meidät vängättyä mukaan, vaikkei meistä kukaan opiskelija enää olekaan. Sataa kuin saavista kaatamalla, ensimmäistä kertaa kuukausiin. Goretexit päälle, kyllä näillä pärjää.
Sitä en tajua ottaa huomioon, että sairastelun jälkioireina en ole kovinkaan tehokas saati vauhdikas pelaaja. Erikoistaitoni on puolustaminen, ja olen aika hyvä - vaikka itse sanonkin - napsimaan pallon pois vastustajalta kuin vastustajalta. Tällä kertaa siitä ei tule mitään. Olen hidas ja kankea, en edes näe palloa, teen virhearvioita, reaktionopeus on nollassa, sätkin ja potkin sääriäni minne sattuu. Useimmiten tyhjään ilmaan. Jään jälkeen. Hengästyn. Pallo suhahtelee ohitseni ja meidän maaliverkkoon. No jo on!
Möllötän jälleen maalin edessä, kun potku tulee.
Täystyrmäys - atleettimiehen voimalla - suoraan kasvoihin. Pallo on kuin moukari. Kierähdän iskun voimasta ympäri, kaadun maahan mahalleni, saan sentään otettua käsillä vastaan. Kyyneleet valuvat. En ole muistaakseni koskaan (sitten iän 5v. jälkeen) itkenyt julkisesti. Nyt sattuu ja s**tanasti. Ympärilläni huudetaan, E kääntää minua selälleni, huolissaan, en näe mitään. Varmaankin siksi, että peitän kivusta turtia kasvoja käsilläni ja toisekseen, sataa kaatamalla suoraan silmiin, jos otan kädet pois. Tuomari häärii yläpuolellani, hokee: "Näetkö nämä sormet? Huimaako? Näetkö? Pystytkö katsomaan?".
Saan puolen minuutin jälkeen kammettua itseni istumaan. Oma joukkueeni, ja vastustajajoukkue, seisovat puolikaaressa ympärillä. Kaikilla on hätäinen ilme. "Saisiko jäitä?", pyydän. Joku lähtee juoksemaan ensiapupistettä kohti. "Haluatko jotain muuta, vaikka vettä?" joku kysyy huolestuneena. Minua alkaa järjenvastaisesti naurattaa. "Eiköhän täällä ole vettä ihan riittävästi", tokaisen, likomärkänä, mutaisella kentällä, kaatosateen ryöpytessä päälle. Kaikki rentoutuvat. On se elossa sentään! Eikä edes vuoda verta!
Saan jääpussin ja minut raijataan kentän laidalle. Haluatko jotain muuta? Mennä sisälle? Tarvitsetko ambulanssia? Oletko varma, ettet? Eikö kuitenkin kannattaisi? Ei ei, kyllä tämä tästä. Painan jääpussia silmäkulman ja poskipään päälle. Katson pelin loppuun. Joukkueeni taistelee hienosti neljällä viittä vastaan. Aussit eivät hätkähdä säätä, eivätkä tasaa pelikenttiä, vaikka joku loukkaantuu. Sillä vedät, mitä on.
Ei onneksi ollut nenä, ja siihen murtuma.
 |
| Tällaiset oli tunnelmat tänään. Meno tahmeaa kuin suopotkupallo. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!