28.9.2015

Milloin ulkomaille asumaan? Tarina Kanadasta

Näin ulkosuomalaisena tapaa karkeasti ottaen kolmenlaisia expatteja eli muita maatamuuttaneita. Yksi ryhmä ovat he, jotka ovat ulkomailla jo lähtökohtaisen väliaikaisesti - työkomennuksella, opiskelujaksolla, WH-viisumilla, irtiotolla. Toinen ryhmä ovat he, jotka ovat lähteneet jäädäkseen: on ollut alusta asti selvää, että entiseen kotimaahan ei ole hinkua takaisin, vaan elämä on nyt täällä. Ja kolmas, ehkä kaikkein suurin ryhmä, ovat lähteä vai jäädä- tyypit. Eli ne ihmiset, jotka ovat uudessa maassa enemmän tai vähemmän pysyvästi, mutta joilla kuitenkin käy mielessä ainakin satunnaisesti, että pitäisiköhän sittenkin palata sinne alkuperäiseen kotiin, vaikka tämä uusikin maa on ihan hyvä ja kodilta tuntuva koti.

Mihin ryhmään kuuluu, riippuu mielestäni ensisijaisesti elämäntilanteesta, ja ryhmästä toiseen myös liu'utaan yleisesti. Ensin kuuluin ryhmään 1, sitten 3, nyt eniten ryhmään 2 eli pysyvät. Mutta liekö sellaista ryhmä 2:n jäsentä oikeasti olemassakaan, jolla ei yhtään kertaa olisi käynyt mielessä, että on muuten aika ikävä Suomen juhannusta, joulua, kesää, talvea, perhettä, sukua ja kavereita - olisiko helpointa asua saman maan rajojen sisällä tai edes samalla mantereella? Itse en juuri tällä hetkellä ikävöi, mutta samaistun täydellisesti niihin ihmisiin, jotka ikävöivät niin että paluuliput on pakko ostaa. Olen ollut se ihminen aiemmin.

Vuosikymmen sitten (kääk!) lähdin yliopistosta vaihto-opiskelijaksi Kanadaan, Reginan pikkukaupunkiin keskelle valtavaa preeriaa, jotakuinkin mantereen maantieteelliseen puoliväliin Saskatchewanin osavaltioon. Tämä oli ensikosketukseni ei-eurooppalaisen kulttuurin kanssa ja kulttuurishokkihan siitä seurasi. Vaikka olenkin pikkukylässä kasvanut, olen henkeen ja vereen city-ihminen eli tykkään siitä, että ympärillä on vipinää, pörinää, menoa ja ihmisiä. En tarvitse ympärilleni New Yorkia, mutta mikään Helsinkiä pienempi on liian pieni.

Reginassa on 200 000 asukasta eli se on Turun ja Tampereen luokkaa, mutta se on rakenteeltaan pahimman luokan modernistista (1960-l) amerikkalaista autokaupunkia: minimikokoinen keskusta, jota ympäröi loputon omakotitalomatto katkottuna säännöllisillä ostoskeskus- ja kevytteollisuusalueilla. Ja niiden yhtä loputtomilla parkkipaikoilla. Reginaa ja monia muita keskilännen kaupunkeja kuvaa vain yksi adjektiivi. R u m a. Täällä Perthissä olen jo hieman tottunut nelikaistateihin, joiden laidoilla on kilometritolkulla sekalaisia metallihalleja: huonekalu-, auto-, puutarhatarvike-, työkalu- ym. kauppoja. Regina oli kuitenkin ensimmäinen paikka jossa tällaiseen mielestäni syövyttävän epäesteettiseen katumalliin törmäsin näin isossa mittakaavassa. Ja inhosin sitä.

Olen visuaalinen ihminen yleisestikin ja ympäristö vaikuttaa mielialaani kovasti, säätilojen ja näkymien kautta. Ruma, sotkuinen, näkymäköyhä eli tylsä - paha, lannistunut tai ahdistunut mieli. Kaunis, monipuolinen, vehreä, yksityiskohtia täynnä - hyvä, innostunut, energinen mieli. Eli Regina oli suoraan sanoen vihoviimeinen valinta meikäläisen luonteelle.

Autokaupungin ongelma minulle on se, että mitä siellä oikein on tarkoitus tehdä? Minnekään ei pääse ilman autoa (joukkoliikenne toimi juuri ja juuri sen verran, että pääsin omakotitaloalueelta yliopistolle). Yhtään kivaa kävely- ja ajanviettoaluetta ei ole, paitsi ostoskeskukset. Ja niissä taas ei ole muuta katseltavaa kuin kaupat, joissa taas ei ole paljoa järkeä palloilla jos ei halua ostaa tai ei ole varaa ostaa mitään. Edes oman kodin ympäristössä ei voi käydä kävelyllä, koska omakotitaloalueilla yleisesti ei ole kummoisia jalkakäytäviä eikä jalankulkijoille ole suunniteltu reittejä - kaikkihan ajavat autoa joka tapauksessa! Edes puistoja ei alueeltani löytynyt, ja ainoa paikka, jossa edes hieman sai käppäillä ympäriinsä puistoissa, oli Reginan yliopistokampus. Joka sekin oli parkkipaikoilla päällystetty enimmäkseen.

Meikäläisestä ei todellakaan olisi tullut hyvä amerikkalainen teini. Kanadalaiset korostavat joka käänteessä, että eivät ole kuten U.S of A, mutta peruselämä oli kyllä aivan samaa kuin mitä sen kuvittelen pahimmillaan jenkkilässä olevan: tuntikaupalla autoilua, jotta pääsee töihin, ostarille, pikaruokapaikkaan, kotiin telkkarin ääreen päättömiä sitcomeja katsomaan sipsipussia tuhoten. Olen luonteeltani ja poliittiselta suuntaukseltani kulutuskriittinen (yhteen aikaan teininä ostin kaiken kirppareilta aktivismimielessä), joten törmäys shoppailua ja yksityisautoilua ihannoivan kulttuurin ja oman viherhippiasketismini kesken oli parikymppisenä kova. Samaten arkiliikuntamahdollisuuksia oli mahdoton löytää, ja niihin kuitenkin elämässäni nojaan stressinpoistajana. Sanalla sanoen, en viihtynyt.

Kanadalaiset ovat valtavan ystävällistä sakkia ja moni teki kaikkensa, jotta minä ja silloinen poikaystäväni, joka oli reissussa mukana, olisimme viihtyneet ja pitäneet maasta. Heille siitä kaikki propsit ja ikuinen kiitollisuus. Harvassa ovat niin auttavaiset, vieraanvaraiset ihmiset kuin mitä Kanadassa jatkuvasti kohtasi. Olen varma, että jossain muualla kuin keskilännen hillbilly-alueella (kellä on isoin lava-auto on kingi) asuneena olisin peräti rakastunut Kanadaan. Tykkäsin kovasti eurooppalaishenkisestä Torontosta, jossa vietimme reilun viikon, ja eritoten pidin Kalliovuorista, missä kävimme trekkaamassa. Turkoosinkristallisina kimaltavia vuoristojärviä, sinisinä siintäviä vuorenhuippuja, korkealla humisevia ikikuusenlatvoja... Suomalaisen sielu lepää.

Olin todella innoissani ajatuksesta päästä asumaan Kanadaan puoleksi vuodeksi, mutta jostain syystä olin ahdistunut koko ajan siellä asuessani. Syynä varmaankin ovat tuo kulttuurishokki, liikunnan puute, onneton ruokavalio (yliopistolla sai lähinnä sipsejä automaatista, jos ei halunnut syödä purilaisia lounasaikaan) ja kaupungin yleinen rumuus ja kiehtomattomuus. Mikä pointti on matkustaa, jos ei pääse tutkimaan jotain uutta, jännittävää, antoisaa, mielenkiintoa kutkuttavaa, valokuvaamista inspiroivaa?

Näin jälkikäteen en myöskään suosittele vaihtariutta seurustellessa: koin syyllisyyttä, jos en tullut yliopistolta suoraan kotiin poikaystävän luo, eli missasin suurimman osan opiskelijariennoista, joihin puolestaan aiemmalla vaihtarikaudella Budapestissa osallistuin mielelläni. Koska olin liikkeellä kahdestaan enkä yksin, en nähnyt läheskään tarpeeksi vaivaa tutustuakseni uusiin ihmisiin ja hankkiakseni kavereita, ja ei minua tietenkään kukaan tullut kotoa hakemaan. Näinpä minulla ei olekaan juuri ollenkaan tuttuja Reginasta.

Yleinen viihtymättömyys yhdistettynä yksinäisyyden tai irrallisuuden tunteeseen jätti aivan liikaa tilaa koti-ikävälle ja syyllisyydelle siitä, että 'hylkäsin' perheeni itsekeskeisistä syistä nähdä maailmaa. Minulla oli kirjaimellisesti äitiä ikävä melkein koko ajan. Jännä juttu näin jälkikäteen, että Budapestissa 19-vuotiaana en harmitellut perheeni hylkäämistä: osin varmaan siksi, että se oli muutenkin 'luonnollinen' aika irtiotolle eli aikuisuuteen ja omaksi itsenäiseksi itsekseni kasvamiseen, ja osin siksi, että rakastuin Budapestiin tulisesti sen kauneuden, mystisyyden, romanttisen rapistuneisuuden ja boheemiuden takia.

Tätä samaa ei Regina tarjonnut mitenkään. Ja ollessani jo lähempänä kahtaviittä kuin kahtakymppiä, koin syyllisyyttä siitä, etten ole Suomessa, asetu aloilleni, hanki vakivirkaa, perusta perhettä, käy lenkillä ja saunassa, asu vanhempieni naapurissa ja ole kunnon suomalainen sillä mallilla, jota yhteiskunta tuputtaa. Eli ajankohta ja elämäntilanne oli aikalailla väärä Kanadan-irtiotosta nauttiakseni. Näin jopa kaipaavia unia aivan arkisista Suomen-asioista, kuten vaatekaupoilla käynnistä tietyssä KappAhlissa torin kulmalla, kun lumihiutaleet leijailevat hiljakseen joulukuun alun valossa. Häh? En ole mikään KappAhl-fani. Joulukuun valosta tykkään.

Palasin Suomeen v. 2007, väkersin graduni loppuun, erinäisen pätkätöiden ja freelanceroinnin jälkeen työllistyin oikein uraputkeen. Asetuin aloilleni. Hankin kodin poikaystävän kanssa lähestulkoon vanhempieni (ja hänen vanhempiensa) naapurista. Kävin lenkillä ja saunassa ja Namikan jumpassa ja Prismassa. Kävin jäällä kävelyllä talvisin, laitoin jouluvalot ikkunaan. Ihailin syksyn väriloistoa, mutta tuskailin marraskuun sateita, kelmeänoransseja katuvaloja harmaankuultoisten tihkupilvien alla. Lounaaksi söin lähes aina samaa valmispastaa, jota hain lähi-K-kaupasta työpaikan naapurista.
Ja olin onneton.

Kunnes muutin Australiaan ja ravistin kaikkien muiden odotukset - tai kuvittelemani odotukset - harteiltani. Pitäköön tunkkinsa, meikä elää nyt!
Tässä kotini kymmenen vuoden takaa, tarkemmin sanoen koti oli alivuokrahuone kellarissa. Kylmä kuin mikä.
Regina matkailuesitteissä. Pilvenpiirtäjäkeskusta ja keskuspuisto ovat tasan tässä kuvassa. Ympärillä ei ole mitään kaupunkikeskustaelämään liittyvää, paitsi teitä ja parkkipaikkoja ja toimistohalleja.
Regina todellisuudessa. Huomaa jalkakäytävien ja jalankulkijoiden täydellinen puute.
Peri-saskatchewanilaista maisemaa. 
Tuttu näky keskilännessä. Alavaa, moottoriteitä, isoja autoja. 
Matkalla Kalliovuorille. Elk- eli kanadanhirvilauma laitumella.
Kalliovuorista tykkäsin.
Turkoosinkirkas vuoristovesi ei ole legendaa vaan täyttä totta.
Kuin elokuvista. The Rocky Mountains. 
Kymmenen vuotta nuorempi minä torontolaisessa näköalatornissa. Voisinpa lähettää viestin menneeseen: elä ressaa ja angstaa.

7 kommenttia:

  1. Kuulostaa kaamealta. Olin kylässä ystäväni luona Kaliforniassa ja totesin saman: kaikki ihmisen tekemä oli todella rumaa. Ilman autoa ei voinut tehdä mitään. Shoppailu ja ulkona syöminen olivat pääharrastuksia. Näin toki pittoreskejakin paikkoja, mutta ne olivatkin sitten Unescon suojeluksissa. En usko että ikinä tottuisin siihen! Minä olen noita ryhmä kolmosen muuttajia: haluan vanhoilla päivilläni takaisin Suomeen. Olen kiinnostunut Suomen kulttuurista, historiasta ja kielestä, ja joskus valinta on tehtävä. Yli 35 vuoden jälkeen haluan takaisin Suomeen.

    VastaaPoista
  2. Samastun tähän postaukseen kyllä ihan täysin. Muutin muutama kuukausi sitten Kanadaan, enkä ole vieläkään tottunut siihen, ettei ovesta ulos astuessa olekaan kaikkea kivaa tekemistä ympärillä. Olen asunut koko ikäni Helsingin keskustassa, josta viimeiset 5v. Etu-Töölössä, jossa on baaria ja kivijalkaputiikkia niin moneksi, että ei edes tiedä mihin menisi. Täällä Québecissä saan tarpoa sen 45min kävellen keskustaan jos jalkaisin mielii mihinkään, missä olisi muutakin kuin omakotitaloja ja armottoman kapeita jalkakäytäviä. Québecin keskusta on Unescon suojelema, ja oikeen söpö, mutta ei sitä nyt aina viitsi körrötellä 20min bussilla keskustaan vaan päästäkseen näkemään muutakin kuin parkkipaikkoja. Vaikeaa näin eurooppalaisen silmin ymmärtää tämmöistä kaupunkirakennetta....

    Tutulta tuntuu myös nuo alloilleenasettumistuntemukset: ensi vuonna tulee ikää 25, enkä pääse eroon tästä vastakkainasettelun ajattelusta, että moni ystävä on menossa naimisiin, raskaana, ostamassa asuntoa, ja itse makaan rähmälläni pitkin poikin Kanadan kummallisuuksia ja pelaan videopelejä työkseni.... Yritän siitä huolimatta ottaa ilon irti Kanadasta.

    VastaaPoista
  3. Itse olen asunut nuorempana (kouluikäisenä) perheen kanssa niin Yhdysvalloissa kuin Kanadassakin, molemmissa pikkukaupungeissa missä koko käsite "julkinen liikenne" oli täysin tuntematon.

    Ymmärrän että monen eurooppalaisen on vaikea ymmärtää pohjoisamerikkalaista autokeskeistä kaupunkirakennetta ja kulttuuria (tai monen mielestä jälkimmäisen puutetta). Sen ymmärtääkseen tosin pitää kaivaa kulttuuria ja historiaa vähän syvemmälle; auto näyttelee siellä ihmisten elämässä, kasvamisessa ja itsenäistymisessä ihan erilaista roolia kuin Euroopassa. Se ei tee siitä sinällään "huonompaa" tai "parempaa", vaan erilaista - toki arvosteleviakin argumentteja siitä on helppo keksiä.

    Myöhemmin aikuisiällä Bostonissa vuosia asuneena on todettava että myös Yhdysvalloista löytyy kaupunkeja joissa on oikeasti hyvä julkinen liikenne; niiden lukumäärä tietysti rajoittuu yhden käden sormiin, mutta kuitenkin. Sen verran arvostan hyvää julkista liikennettä että aika vahvasti toimivan julkisen alueella olen näin aikuisiällä aina pyrkinyt asumaan - tuskin on mitään turhempaa kuin viettää työmatkoja autossa yksin istuen. Itseajavat sähköautot voivat tosin hyvinkin muuttaa tätä asennetta seuraavan vuosikymmenen aikana :)

    Melissalle; 25v ei ole vielä ikä eikä mikään. Nauti ihan rauhassa siellä pitkin poikin Kanadaa olemisesta ilman mitään vertailuikäkriisejä :)

    VastaaPoista
  4. Sim, toki kukin kokee ymparistonsa omista lahtokohdistaan kasin ja kanadalaisia tuttujani autoilu ei nayttanyt haittaavan (tosin lahes kaikki olivat ylipainoisia...). Mutta globaalilla kaupunkisuunnittelutasolla autokaupungeissa on paljonkin haittaa - pitkat automatkat aiheuttavat erilaisia haittavaikutuksia seka ymparistolle etta yksilolle. Mm. sellainenkin tutkimus on tehty, jossa havaittiin, etta pitkat tyomatkat altistavat stressille ja avioeroille (yksi syy muiden joukossa, mutta kuitenkin).

    Sita on myos tutkittu ja pohdittu paljon, etta onko esim. ADHD:n yleisyys yhteyksissa (arki)liikunnan ja luontoyhteyden puutteeseen, koska sita diagnosoidaan eniten autoilun luvatussa maassa Amerikassa (medikalisaatio toki varmaan nayttelee osaansa).

    Autokaupunki perustuu modernistiseksi kutsuttuun suunnitteluihanteeseen, jossa kaupunkia kaytetaan kuin "konetta". Kaikki toiminnot (asuminen, tyo, shoppailu, vapaa-aika) on jaettu omille sektoreilleen, eivatka ne liiemmin sekoitu. 1960-70-luvun jalkeen on huomattu, etta tama ei perustu siihen, miten ihmiset luontaisesti kayttaisivat kaupunkitilaa vaan puhtaasti tahan ideologiseen rationaalisuuden ja selkearajaisuuden ihannointiin. Tietty ideologia voi olla toista parempi siina, etta se tuottaa onnellisempia kaupunkilaisia, eli kylla minusta voi argumentoida, etta autokaupunki itse asiassa voi olla huonompi ymparisto kuin joukkoliikenne-, pyoraily-, tai kavelykaupunki.

    Kasittelen tata aihetta vaikkarissani ja oma aineistoni tukee myos vaitetta, etta ihmisetpitavat pyorailya ja kavelya mahdollistavista ymparistoista enemman kuin autoiluun painottuvista jopa taalla Perthissa, joka on hyvinkin amerikanmallinen autokaupunki rakenteeltaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman muuta, juuri näihin viittasin tuossa että arvostelevia argumentteja on helppo siitä löytää. Ei ollut tarkoitus puolustaa autokeskeistä kulttuuria sinänsä, mutta aivan liian monesti näkee sellaista että turisti tai uusi tulokas kritisoi uutta itselleen tuntematonta kulttuuria hyvin äänekkäästi ja vahvasti ilman että edes yrittää ymmärtää sitä (ja disclaimerina vielä että en väitä että tässä ketjussa kukaan niin tekisi :)).

      On kohtalaisen mielenkiintoista seurata miten autonomiset autot muuttavat kuvaa - monet maalailevat mielestäni vähän turhan utopistisia kuvia siitä (kuinka ihmiset luopuvat autojen omistuksesta kun niitä saa helposti ja nopeasti tilattua, kuinka ruuhkat poistuvat kun robottiautot voivat kulkea lähempänä toisiaan jne). Näissä ennusteissa joudutaan enemmän kun usein Amaran Lain uhriksi.

      Poista
  5. Itse kuulun ehkä ryhmään 1 vaikkakin joka kerta olen pakosta joutunut palaamaan takaisin :D Nyt asun valkovenäläisen mieheni kanssa Valko-Venäjällä, ja tarkoituksena hakea viisumia Ausseihin tässä parin kuukauden sisällä. Olen hyötynyt blogisi lukemisesta ja kaikista infoista todella paljon kun olen suunnitellut miehekkeen kanssa asioita, kiitos niistä :)
    Jos kiinnostaa niin meidän elämää ja alkavaa viisuminhakuprosessia voi seurata minun blogistani.
    Liitympä myös lukijaksi vihdoinkin!

    VastaaPoista
  6. Olipa hyvä teksti. Itse pyörin 25-vuotiaana samoissa tuskissa ulkomailla asuessani, onkohan se siihen ikään liittyvää? Parisuhteeni hajosi osin ulkomailla asumiseni takia, missasin muutaman tärkeän tapahtuman Suomessa jne ja opintoni viivästyivät -- mikä sai tuntemaan juuri valtavaa syyllisyyttä siitä, että miksi edes lähdin enkä vain asettunut aloilleni Suomeen. Masennuin tuona aikana aika pahasti.

    Nyt asun tässä samassa maassa taas pari vuotta myöhemmin ja fiilikset on aivan erilaiset - seikkailunhaluiset ja iloiset siitä, että tulin. Ymmärrys siitä että elämää tulee elää omilla ehdoilla eikä muiden, ja että harvoin se menee niin kuin suunnittelee lopulta. Sen hyväksyminen on ollut itselleni iso asia eikä sitä olisi tapahtunut ilman tuota parin vuoden takaista hirveää kevättä ja ulkomailla asumista.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!