Koti-ikävästä

Ulkomailla asuessa eteen tulee ennemmin tai myöhemmin aihe, jota ei voi ohittaa. Koti-ikävä. Netti on pullollaan blogeja, joissa ulkosuomalaiset tuskailevat hetkellisesti tai pysyvästi, miten vaikeaa on, kun mieli harhailee jatkuvasti sinne toiseen kotiin. Ulkomailla asuessa se on Suomi, Suomessa asuessa se toinen maa, johon jo ehti juurtua. Aina on ikävä jonnekin, on lause, joka toistuu tarinoissa. En osaa sanoa, onko ikävä vahvimmillaan heti muuton jälkeen, vai vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä. Riippuu varmaan eniten elämäntilanteesta. Jos muuton jälkeen tuntuu irtopalalta, ikäväkin valtaa helpoiten. Ja kääntäen, jos elää täyden elämän ja eläkkeelle jäätyään yksinäistyy (ero tai leskeksi jääminen, lapset kaukana), ikävällekin on helposti sijaa.

Itse olen huomannut, että muuttaja jää elä(ttä)mään jonkinlaista ihannekuvaa lähtöhetkestä kotimaastaan. Vain pari vuotta poissa ja moni asia on täysin toisin kuin lähtiessäni. Vain minä pidän yllä sitä nostalgista ruusulinnaa, jossa kaikki on kuin aina ennenkin. Suomalaisessa ystäväpiirissä dynamiikat ovat muuttuneet ja opiskeluaikainen ryhmä ei ole enää se tiivis "tehdään kaikki yhdessä" porukka kuin joskus. Tietenkään. Jokainen elää omaa elämäänsä eteenpäin, muuttuu, etenee, vaihtaa päämääriä, löytää uusia ystäviä. Ihmiset sairastuvat, paranevat, vaihtavat työpaikkaa, lopettavat tai aloittavat opinnot. Ja minä olen tästä kaikesta kyllä tietoinen facebookin ynnä muiden kautta, mutta se ei itselleni oikein sisäisty. Minulla on edelleen se kuva päässäni, millaiselta kaikki näytti, kun muutin. Mustan aukon aikahorisontti, missä kaikki pysähtyy. Ansa, jos nostalgia pääsee jylläämään liiallisesti. Koti-ikävä ei välttämättä ole edes ikävää kotiin, vaan se on ikävää toiseen aikaan, toisenlaiseen elämänvaiheeseen.

Ihmetyksekseni en ole potenut koti-ikävää. Ensimmäiset eli vaikeimmat puoli vuotta menivät kulttuurishokkia tietoisesti analysoiden, sekä jo ostettua Suomen-lomaa odotellen. Sen jälkeen vaakakuppi kääntyi toiseen suuntaan ja pois ei ole tehnyt mieli. Tähän auttaa varmasti eniten se, että vierailen Suomessa säännöllisesti (1-2 kertaa vuodessa) ja ympärilläni täällä on laaja ja mahtava piiri muita aussisuomalaisia, joten omat perinteet kuten juhlapyhät sekä kieli pysyvät helposti yllä. Jos tietäisin, etten kerta kaikkiaan pääse Suomeen vaikkapa rahan tai loma-ajan puutteen takia, varmasti tuskailisin asian kanssa paljonkin. Nyt kun vakituisen työn palkka ja loma riittävät kustantamaan lennot - majoitus kun on aina sukulaisissa eli ilmainen, mahtavaa säästöä -, käyntien tiheyttä ei ole ainakaan vielä tarvinnut karsia.

Omaa ikävöimättömyyttäni selittää myös se, etten varsinaisesti ikävöi Suomea*, ikävöin pelkästään ihmisiä. Sanon pelkästään, koska on vielä tuplaten vaikeampaa, jos ikävöi kokonaista elämäntapaa tapoineen, ruokineen, sanontoineen, vivahteineen... Suomalaisia ruokia kokkailee melko helposti täkäläisistä aineksista, ja salmiakkia ja Fazerin suklaata saa Ikeasta ja joistain perusruokakaupoistakin. Kieltä saan puhua millon haluan, soiton päässä on aina suomalainen.

Arvostan Suomea ja suomalaisuutta, erityisesti sellaisia piirteitä kuin sisukkuus, luotettavuus, rehellisyys ja kerskailemattomuus. Se mitä sanotaan, myös pitää ja sitä tarkoitetaan. Luonnosta löytyy upeaa nähtävää jokaisena vuodenaikana, ja suomalaiset itse ovat parhaimmillaan kuin kanervia. Sitkeitä, maanläheisiä ja omalla vaatimattomalla tavallaan sisäisesti ja ulkoisesti kauniita. Mutten välttämättä kaipaa Suomen ja suomalaisuuden negatiivisia piirteitä: kylmää, kosteaa, pimeää, ankeaa - saati viikonloppukännäystä, ainaista valittamista ja pessimismiä. Kaipa olen aina ollut liian amerikkalainen omassa kivakiva-kyllä kaikki onnistuu-reippaasti vaan eteenpäin - ajattelussani.

Olen aiemminkin kertonut, että täällä tapaa karkeasti ottaen kahdenlaisia muuttajia. Niitä, jotka muuttivat omasta halustaan esimerkiksi urakehitys-, tai ihan vain seikkailumielessä; ja niitä, jotka muuttivat rakkauden perässä. Toki rakastuneetkin ovat tulleet omasta tahdostaan, mutta heillä ei välttämättä ollut koskaan aiemmin mielessä, että päätyisivät ulkomaille asumaan. Eteen vain sattui Se Oikea muusta maasta kuin Suomesta, ja sille tielle jäätiin.

Australiaan muuton syy ei kuitenkaan suorilta poista tai lisää ikävän määrää. Kumppanin vuoksi muuttaneet saattavat asettua tänne paljolti kumppanin ansiosta ja avulla (toisen perheestä tulee kuin oma perhe, sosiaalinen piiri on jo osittain valmiina odottamassa, ympärillä on ystävällisiä ja auttavia käsiä tukemassa juurtumisessa). Toisille taas kumppanin vuoksi muuttaminen tarkoittaa, että ympärillä ei ole mitään omaa. Kävelee toisen ihmisen elämään ja se oma elämä jäi toiseen maahan, raksuttamaan hiljalleen eteenpäin, mielessä nakuttaa että "siellä kotona tapahtuu kaikki ja minä olen täällä kaukana".

Ystäväni J täällä totesi kerran osui ja upposi-tyylillä, että "silloin on ikävä, kun tuntuu, että jää jostain paitsi". Niinhän se on. Ne jotka joutuvat jatkuvasti miettimään, kenen sukulaisen häistä jäi taas välimatkan takia pois tai monenko läheisen lapsen kasvua ei pääse seuraamaan, kärsivät eniten. Jos sen sijaan tuntuu, että oma elämä on täällä, tässä ja nyt, ikävä ei saa otetta. Helpommin sanottu kuin tehty, luonnollisesti, jos oma elämä on käytännön pakosta jaettuna kahteen eri maahan peräti kahdella eri mantereella. Oma tilanteeni on ehkä sekoitus useampaa syytä.

Muutin, koska halusin seikkailla. Halusin muutosta, kokeilla jotain uutta, nähdä muutakin kuin oman takapihani. Halusin enemmän vaihtoehtoja ja paremman työelämän eli mahdollisuuden pysyvään kokopäivärooliin pätkä-, silppu-, ja projektitöiden sijasta. Isommassa maassa, isommassa kaupungissa, isommalla kielialueella myös uratikkaat tai pikemminkin uralabyrintti vie pidemmälle. Kumppaninani on toinen eurooppalainen, joten kummankin kotikulttuuri on toiselle vieras, jatkuvan oppimisen lähde. Tämä uusi maa ei ole kummankaan alkuperäinen kotimaa. Ei ole niitä valmiita piirejä, apua ja kuvioita, muttei myöskään raameja, yhteisön odotuksia tai paineita. Tällaisille uudisraivaajasieluille paras mahdollinen kyntämätön peltotilkku!

Luulenpa, että koti-ikävää aiheuttaa eniten tunne, että minä en kuulu tänne. Syy irrallisuuteen voi olla mikä vain. Jos tästä esteestä pääsee yli, koti-ikäväkin haihtuu tai ainakin helpottuu. Yksinkertaisin syy omaan koti-ikävättömyyteeni on aurinko. Olen niitä ihmisiä, joiden mielialaan ympäristö vaikuttaa rutkasti. Jos on rumaa, sotkuista ja tukkoista, ahdistun. Jos on valotonta ja ankeaa, masentaa. Kirkkaansinisen taivaan alla, kauniisti hoidetussa kaupungissa tai mielenkiintoisia kukkia ja puita tulvivassa luonnossa ei pahan mielen möröille jää pimeitä koloja missä pesiä, oli pahan mielen syy mikä tahansa.

Iso-Britannian hallituksen propaganda- tai kansanrauhoittelu-juliste vuodelta 1939 (ei alkuperäinen) kehottaa pysymään tyynenä ja jatkamaan eteenpäin sodasta huolimatta. Peribrittiläistä ja osuvaa moneen hetkeen ja tunteeseen, myös koti-ikävän iskiessä. 

*Hahhaa, huomasin jälkikäteen blogiarkistoa selatessani että vasta tammikuussa kirjoitin postauksen, jonka aihe oli nasevasti "Suomea ikävä". Ettäkö en ikävöi Suomea? No näköjään silloin tällöin, mutten juuri tällä hetkellä :)

Onnellinen Perthissä

Tavanomainen arkipäivä kuvin ja sanoin (lue: häpeilemätöntä hehkutusta), millaista elämä Perthissä voi olla.

Herään aamulla aurigonpaisteeseen ja huilumaiseen linnunlauluun. Laulaja on pihapuun "harakka", eurooppalaisen harakan näköinen täkäläinen lintu, taidokas livertelijä. Kello on seitsemän, taivas on lähes pilvetön kuten aina. Koska on jo myöhä syksy, ruoho viheriöi kasteessa. Kuuraakin on yöllä ollut, mutta se on jo sulanut aamuauringon lämmittävissä ensisäteissä. Talo on kylmä, peiton alta on vaikea päästä pois. Onneksi kylpyhuoneessa on lämpölamppu, joten suihkuun saa pujahtaa hehkun alla. Kun avaan ulko-oven kiirehtiäkseni bussipysäkille, pihanurmelta lehahtaa lentoon kaksi lorikeettaa, punaisen, sinisen, keltaisen ja vihreän värein kirjottua papukaijaa. Lorikeetat pyrähtävät läheiseen eukalyptuspuuhun livertelemään, sirkuttamaan ja räksyttämään äänekkäästi. Niillä tuntuu olevan aina asiaa. Nappaan ohikulkiessani pari puunlehteä ja muserran ne sormieni välissä. Eukalyptus tuoksuu vahvana.

Lorikeetta puussa. Kuva (c) Daintreebirdwatching-blogi.

Transperthin bussi nappaa minut kyytiin ja kohti juna-asemaa. Asemalla vaihdan ripeästi junaan. Koska asemani on vain muutaman pysäkin päässä keskustasta, juna on tupaten täynnä. Pusertaudun sisälle silti. Onneksi olen pienikokoinen, aina löytyy joku rako toisten kyynärpäiden ja reppujen välistä, jonne saan itseni pakattua. Istumaan pääsystä on turha haaveilla ja osa matkustavaisista jää laiturille odottamaan seuraavaa junaa. Juna on onneksi 99% tapauksista ajoissa - toisin kuin bussit. Bussien kanssa saattaa käydä niin, että joku vuoro jää välistä, tai vuoro on niin paljon myöhässä, että se ajaa vain minuuttia edellä seuraavaa vuoroa. Välin kuuluisi olla 10 minuutista varttiin arkena. Viikonloppuisin bussiin on turha turvautua, sillä vuoroja kulkee puolen tunnin, pahimmillaan kokonaisen tunnin välein. Jään pois kyydistä päärautatieasemalla ja nousen rullaportaat maan alta suoraan toimistorakennukseni kylkeen. Pyyhällän sisään, työpäivä alkaa.

Metalliratsuni juna. Ikinä ei ole moottoritie noin tyhjä, mikä lie lavastettu tilanne. Kuva (c) Perthtrains.Nachohat

Lounasaikaan etsiydyn joko läheisiin ruokapaikkoihin syömään (useita kiinalaisia, japanilaisia, vietnamilaisia ja korelaisia ruokakojuja sekä länsimaalaisemmat Subway ja Nandos- grillikana-ruokala); tai käymme työkaveriporukalla ostamassa ruuat mukaan ja kävelemme parin korttelin päähän Central Parkin nurmikolle syömään. Central Park ei nimestään huolimatta ole erityisen iso puisto, lähinnä se on muutaman nurmiläntin ja puurivien pilkuttama pilvenpiirtäjän pihamaa. Pilvenpiirtäjä on Rio Tinto-kaivosjätin pääkonttori Perthissä. Piha on kuitenkin suosittu lounastajien auringonotto- ja happihyppypaikka, ja puistossa on perjantaisin lounasaikaan livemusiikkia tarjolla. Mikäs sen rattoisampaa kuin viettää reilu puolituntinen nurmikolla istuen tai maaten, harvoja pilviä tuijotellen, musiikkia kuunnellen, tai jutellen ja vitsaillen työkaveriporukalla.

Central Park-puisto Perthin ydinkeskustassa. Yleensä nurmikolla on aina evästäjiä. Kuva (c) Panoramio.

Jos sattuu olemaan keskiviikko, pelaamme puulaakisarjassa jotain seuraavista: lentopallo, jalkapallo, rugby tai squash. Myös biljardia ja petankkia on tarjolla. Sarjan taso - tai oman joukkueemme taitotaso - tuntuu nousevan kuukausi kuukaudelta, sillä aiemmin ei urheilusuoritusten jälkeen tarvinnut vaivautua suihkuun, mutta nyttemmin ei ilman viitsi takaisin työpisteelle palata, sen verran hiottaa. Kasasimme myös hölkkäklubin muutaman kuukauden päästä tapahtuvaa City to Surf-tapahtumaa varten, johon työpaikkamme on sponsoroinut joukkueen. Hyväntekeväisyystapahtumassa joukkueet juoksevat (tai kävelevät) eripituisia matkoja aina neljästä kilometristä puolimaratoniin ja maratoniin saakka. Oma tiimimme tähtää neljään tai enintään 12 kilometriin näin alkajaisiksi. Tapahtuman nimi juontuu matkasta: maraton juostaan keskustasta rannalle, tässä tapauksessa City Beachille Intian valtameren rannalla.

City to Surf-juoksutapahtuma vetää väkeä. Kadut suljetaan autoilta, jotta maratoonarit pääsevät etenemään kohti merenrantaa esteettä. Kuva (c) City of Perth.

Työpäivän päätyttyä on aika suunnata takaisin kotiin junalla ja bussilla, ruokakaupan kautta. Olemme pian muuttamassa lähemmäs keskustaa ja työmatkakin yksinkertaistuu joko pelkkään junaan tai bussiin, riippuen siitä, kävelenkö lähemmäs (korttelin päähän bussipysäkille) vai kauemmas (muutaman korttelin päähän juna-asemalle). Omassa kodissamme ei tällaista vaivaa/ylellisyyttä tule olemaan, mutta house sitting - talossa on pidettävä huolta myös uima-altaasta. Tosin kovin työlästä huolenpito ei ole ollut, sillä altaan pitää puhtaana automaattinen robotti-imuri. Uimaan pääsisi vaikka joka päivä ja ilta, mutta kylmät yöt pitävät huolen siitä, että vesi ei ole lämmintä. Altaasta on iloa noin kolme kuukautta vuodessa, kun on oikeasti KUUMA. Minua innokkaammat uimarit uivat vähintään puolet vuodesta, osa läpi vuoden, joko meressä tai ulkoaltaassa.

Huolenpidon kohde, takapihan allas.

Iltakokkailut hoituvat nopeasti kaasuliedellä. Kaasu ja sähkö näyttävät olevan täällä yhtä yleisiä uunin ja lieden energianlähteitä, kaasu ehkä himppusen tavallisempi. Itse opin/jouduin opettelemaan kaasulieden käytön Unkarissa asuessani vuosikymmen sitten. Useimmiten kaasuliedessä ja uunissa on sisäänrakennettu kipinä, eli kaasu syttyy palamaan, kun lieden tai uunin namikkaa kääntää ja painaa. Toiset pitää itse sytyttää sytkärillä tai tulitikulla. Näistä itse sytytettävistä en erityisesti pidä, sillä tuntuu, että kaasua ehtii vuotaa karkuun enemmän kuin kipinävarustetuista. Kaasulla kokkaaminen on nopeaa, sillä vesi kiehuu minuuteissa ja paistolevyn kuumuutta on pöljemmänkin kokin helppo säädellä sekuntien tarkkuudella. Myös kaasulämmitteisestä suihkusta tuntuu tulevan kuumempaa vettä kuin sähkölämmitteisestä.

Kokkikolmosen työvälineet. Kuva google-kuvahaulla.

Täällä ottautuu ruuanlaitossa vuodenkierron ja kasvukauden rytmiin, sillä Perthissä on tarjolla vain sellaista tuoretta ruokaa, jonka sesonki sattuu olemaan. Tokihan muutakin saa, mutta järkyttävin kiskurihinnoin. Itse odottelen vesi kielellä seuraavaa avokado-, mansikka-, hunajameloni-, maissintähkä-, ja mangosesonkia! Kaikki valmismarinoidut liha- ja kanapalat ovat jääneet ruokavaliostani historiaan, koska täällä niitä ei saa. Jos lihaa syö, on se käytöstä riippuen paloiteltava itse, marinoinnista ja maustamisesta puhumattakaan. Aikaavievempää, mutta epäilemättä terveellisempää. Suomessa nimittäin ihmettelin epäluulon saattelemana, että mikä on, kun marinoimaton kana on aina kalliimpaa kuin marinoitu. Xingding, joku hälytyskello tässä soi. Täkäläiset käyvät myös ihan lihakaupassa asti pihvi- ja makkaraostoksilla. Marketistakin saa hyvää laatua mielestäni.

Aasialainen kanasalaatti. Ei kylläkään omatekemäni, kuva internetistä vohkittu (c) Lifestylefood.com.au 

Jos illalliselle haluaa olut-, siideri- tai viinipullon, se haetaan alkoholikaupasta. Täällä systeemi on sikäli mielenkiintoinen, että ruokakaupoissa ei myydä alkoholia, mutta alkoholikaupat ovat kylläkin ruokakauppaketjujen omistuksessa. Coles eli täkäläinen Kesko omistaa Liquorland-ketjun, ja Woolworths eli S-market omistaa ketjut nimeltään Cellarmasters, Dan Murphy's ja BWS (Beer Wine Spirits). Muitakin alkokauppoja on, mukaanlukien drive in - kaupat kuten Thirsty Camel. En ole itse kokeillut, mutta luukulle ajetaan ja pullot tilataan mukaan kuin mäkkäristä konsanaan.

Valinnanvaraa. Kuva (c) Sydney Morning Herald.

Sitten onkin aika painaa pää tyynyyn ja odotella viikonloppua, jolloin voi vaikkapa kotiseutumatkailla ja tutkailla Perthin nähtävyyksiä, maisemia, rantoja ja läheisiä luonnonpuistoja. Satunnaisesti tulee käytyä esimerkiksi taidenäyttelyissä, mutta Perthin kulttuuritarjonta painottuu enemmänkin musiikki-, teatteri/happening-, tai stand up-tapahtumiin kuin esimerkiksi kuvataiteeseen. Parin viikon päästä on tarkoitus suunnata kokeilemaan uutta lajia eli kalliokiipeilyä Greenmount National Parkiin Perthistä itään. Siitä lisää tapahtumapäivän jälkeen!

Rannalla on aina kaunista. Australia ♥

Jamie Oliver Perthissä

Olen jo pidempään aikonut kirjoittaa Perthin ravintolatarjonnasta, mutta selvästikin pitäisi kiertää hieman aktiivisemmin uusia paikkoja, jotta aiheesta saisi jonkinlaisen infopaketin kasaan. Syön yleensä ulkona vain lounasaikaan ja lounaspaikat ovat helposti samat joka viikko (maanantaina sushia, tiistaina tacoja ja niin pois päin). Iltaisin riittää jokin pienempi välipala sorttia voileipää ja salaattia, paitsi että nykyään parisuhdetilanteen muutoksesta johtuen tulee kokattua iloisena iltapuhteena. Yksin ja pelkästään itselle ei niin huvita laittaa, ainakaan minun, t. laiskuri.

Perthissä on tapahtunut viime kuukausina paljon ravintola- ja baarisaralla, sillä uusia kivoja paikkoja on avautunut useampia. Ei sillä, että olisin kaikkia testannut, mutta esimerkiksi St Georges Terracella (pääbisneskatu) on nykyään useampia "fiinimpiä" baareja vastavalmistuneen Brookfield Place - aukion/pilvenpiirtäjäkompleksin sisällä ja ympärillä. Northbridgessä avautui jokunen kuukausi sitten itärannikolta tuttu Guzman y Gomez - burritoketju, ja voi poijat, hyviä burritoja tekevätkin! Eilen sain viimein testattua keskustan uuden vetonaulan William Streetillä, Jamie's Italian - ravintolan.

Julkkiskokki Jamie Oliverin ravintolaketju ulottuu Englannin ja Irlannin lisäksi Dubaihin, Singaporeen, Turkkiin sekä Venäjälle. Ravintolan bisnesidea on tarjota herkullista ja laadukasta, perinteistä italialaista ruokaa edulliseen hintaan. Takuuvarma menestysresepti, sanoisin. Jamie's avattiin Perthissä maaliskuussa innokkaan hypen saattelemana, mikä tuottikin metrikaupalla jonoja ravintolan ovelle joka päiväksi. Moni tuttu on jonottanut ovella jopa kolme varttia lounasaikaan päästäkseen maistelemaan kuuluisuuden luomuksia. Ei Jamie tietenkään itse paikassa kokkaa, mutta on suunnitellut menun - ainakin näin kerrotaan. Paikka on tietysti auki myös iltaisin, mutta käsittääkseni sisään on tähän saakka päässyt vain pöytävarauksella.

Itse puskin sisälle eilen lounaalle hetken mielijohteesta, koska olin liikkeellä vasta kahden aikaan ja silloin huikea enemmistö lounaskansasta on palannut työpöytänsä ääreen. Täällä lounastauko on melko tiukasti 11:30-13:00 välisenä aikana, ja monissa paikoissa on ruoka loppu ja lappu luukulla vartin yli yksi. Vaivaisen viisiminuuttisen odottelun jälkeen sain paikan "baaritiskiltä". Baarimikkoina tosin hyörivät salaatti- ja jälkiruokakokit, joiden työskentelyä ruokailijat saavat seurata aitiopaikalta. Jamie'sin idea on, että kaikki tehdään raaka-aineista itse ja esimerkiksi pastantekijät vääntävät tuoretta tagliatellea ynnä muuta heti ulko-oven vieressä sisäänheittonumerona. Sisäänmeno tapahtuu siten, että pöytään ei pääse heti, vaan ensin ohjataan odottamaan sille oikealle baaritiskille juomia ostamaan. Päättelin, että tämä on normikäytäntö, koska itsekin jouduin odottamaan sen viisiminuuttisen, vaikka pöydissä oli jo tilaa. Kun en tilannut mitään juomaa, pöytä löytyikin ennätysnopeasti.

Koska minulla oli kiire kokoukseen, nappasin listalta ensimmäisen yhtään houkuttelevan annoksen, joka sattui olemaan Pasta alla Norma, entree-kokoisella annoksella hintaa $11 eli noin 8€. Alkuruuaksi tarkoitettu pastakulhollinen riitti itselleni täysin hyvin lounaaksi. Tajusin jälkikäteen, että valitsin varmaan tylsimmän mahdollisen vaihtoehdon (spagettia kasviskastikkeella), mutta myönnettävä on, että grillatut munakoisot ja kesäkurpitsat laadukkaan oliiviöljyn ja tomaattikastikkeen kera veivät kielen mennessään. Siitäkin huolimatta, että syödessä ajattelin: "osaisin tehdä tätä itsekin, miksi maksoin yli kympin tästä . . . nääh, en itse asiassa osaisi, on tää aika hyvää!". Jamie'sin tunnelmaa kuvina ja sanoina löytyy tästä englanninkielisestä blogista.

Kasvisruoasta sen verran yleisesti, että sitä kyllä Perthistä löytyy, muttei välttämättä joka ravintolasta. Erityisesti vegaaninen ruoka on nousemassa pieneksi hitiksi täällä, mahdollisesti toisen pienen hitin joogan mukana. Oma joogaopettajani esimerkiksi on innokas raw food tai raw kitchen (raakaruoka, raakakeittiö) - ruuanlaiton puolestapuhuja. Paras tähän saakka kokeilemani paikka löytyy Fremantlesta, Manna Wholefoods. Freossa on myös toinen tunnettu vegeravintola, The Raw Kitchen, jonne en ole vielä mahtunut - on sen verran täynnä lauantaisin lounasaikaan, kun olen kulmilla pyörinyt. Lisää valikoimaa linkistä http://veganperth.org.au/eating-out/

Perthiin tulevat reppureissaajat yleensä oppivat nopeasti hyödyntämään Annalakshmia, vapaaehtoisvoimin pyöritettyä ruokapaikkaa Barrack Streetin päässä Swan-joen rannalla (vene- ja lauttalaitureiden luona). Annalakshmissa tarjoillaan joka ilta kasvisruokabuffet, josta maksetaan omatunnon mukaan ulko-oven vieressä olevaan kulhoon. Suositeltu summa liikkunee kympin tuntumassa, mutta olen joskus hätäpäissäni maksanut vain parikin dollaria, kun mukana ei ollutkaan enempää käteistä. Asiakaskunta koostuu intialaisista perheistä, kaikenmaalaisista ja -värisistä nuorista matkailijoista sekä enemmän tai vähemmän arvoiltaan vihreistä paikallisista. Kannattaa testata, jos täälläpäin liikkuu.

Yllä: järkyttävän maukkaan näköinen marenkipiiras Jamie'sissa, ensi kerralla syön taatusti jälkkärinkin! Kuva (c) 140 Perth. Alla: ravintolan yleistunnelmaa. Kuva (c) justalittlebitlouder-blogi.

Perthia ristiin rastiin

Huomaan, että olen täällä asuessani tutustunut Perthin eri osiin oikein hartiavoimin ja urakalla. Olen asunut Perthissä kohta kaksi vuotta, ja sinä aikana olen ehtinyt kokeilla laskujeni mukaan kahdeksaa eri osoitetta seitsemässä eri kaupunginosassa. Mikäli Perthiin tutustuminen kiinnostaa enemmälti, kannattaa googlata kaupunginosien nimet (tulossa myöhemmin tarinassa). 

En tiedä, onko tällainen pomppiminen tavallista mannertenvälisille muuttajille, mutta todennäköistä on, ettei ihan suoraan lentokoneesta päädy siihen pysyvään ratkaisuunkaan. Ellei sitten ole onnistunut järjestelemään kaikkea kuntoon jo Suomen päässä, ehkäpä oman työpaikan toimesta tms.

Alkuvaiheeseen täällä sattui kaksi erittäin väliaikaista ja yksi parin kuukauden mittainen osoite – pidempään tätä lukeneet muistanevat, että majailimme aluksi East Victoria Parkissa kahden muun eurooppalaispariskunnan kesken jaetussa omakotitalossa ja sen jälkeen ensimmäinen yritys päästä omillemme Wembleyssä kaatui totaaliseen torakkainvaasioon, joka vuokraamastamme kerrostalokaksiosta paljastui. Tämän jälkeen asetuimme toiseen, parempaan (eli uudempaan ja laadukkaampaan), mutta tarpeettoman kaukana eli High Wycombessa sijaitsevaan jaettuun omakotitaloon – taas asuinkumppaneina kaksi muuta pariskuntaa.

Nämä jaetut talot olivat lähtökohtaisestikin väliaikainen ratkaisu, joiden tarkoitus oli saattaa elämä täällä jotenkin jaloilleen työnhaun ja yleisen Perthiin tutustumisen ohessa. Vihdoin löytyi keskustasta oikein unelma-asunto, upouudesta kerrostalosta, jossa asuimmekin tyytyväisinä aina vuoden vuokrasopimuksen päättymiseen saakka. Vuokrankorotus yhdessä eron kanssa aiheutti kuitenkin sen, että päädyin muuttamaan kämppiksen kanssa jaettuun kerrostaloasuntoon keskustan toisessa päässä.

Asuinkumppanilla ja minulla oli aika erilaiset oletukset yhteisasumisesta, joten sukset ajautuivat totaalisen ristiin ja muutin pois viime helmikuun lopussa. Koska selviteltävänä oli mm., miten määräaikaiseksi tehty vuokrasopimus voidaan purkaa kesken kauden (ei juuri mitenkään, oli ensimmäinen tulos, mutta onneksi asia ratkesi sittemmin) ja edessä lähes kuukauden mittainen lomani Euroopassa, päädyin lykkäämään pysyvän asunnon etsimistä tuonnemmaksi ja majoittumaan uskomattoman avuliaiden ystäväpariskuntien vierashuoneissa Comossa ja Wellardissa (aijuu ja pari yötä East Perthissä, terveiset sinnekin!).

Tällä hetkellä on työn alla jo kuukausia sitten sovittu house sitting – eli talonvahti/isännöintikeikka tuttavan kotona Willettonissa. Täällä ihmiset eivät mielellään jätä taloa tyhjilleen pidemmän poissaolon ajaksi, ja house sitting-keikkoja mainostetaan puolin ja toisin nettisivu Gumtreessä. Ideana on, että house sitter pitää talosta huolen kuin omastaan isäntäväen loman ajan, ja vastineeksi saa asua talossa ilmaiseksi. 

Luonnollisesti tällainen järjestely vaatii todella korkeaa luottamusta house sitteriä kohtaan, ja arvatenkin moni ottaa hommaan mieluiten hyvän tutun/ystävän, kuin täysin tuntemattoman. Käsi ylös, moniko olisi valmis bongaamaan netistä jonkun, joka lupaa asua talossasi ja pitää huolta koko omaisuudestasi ja arvoesineistäsi? Ilmeisesti house sittereillä on oltava todella hyvät suositukset, jotta he löytävät uusia asiakkaita. 

Seuraava osoite muutaman viikon päästä on sitten se oma, viimein!! Uskallan kertoa enemmän, kunhan vuokrasopimus on allekirjoitettu. Täkäläisten ystävien toteutuneiden tai suunniteltujen talokauppojen innoittamana olen itsekin alkanut tiirata sillä silmällä myynti-ilmoituksia ja jopa house and land-diilejä eli talopaketteja tontin kera (ilmankin käy). Jospa jo tämän vuoden puolella pääsisi kauppoja hieromaan. Muttamutta. 

Sopivan mallin valinta tuottaakin sitten enemmän päänvaivaa, sillä aussitaloissa ei ole sellaisia oleellisuuksia kuin a) tuplaikkunat; b) eteinen kaapistoineen; tai c) tiskikaappi, jopa keittiön yläkaapit yleisesti saattavat puuttua. Lautaset ja muut pannaan lipastonlaatikoihin, joita on luonnollisesti liian vähän. Ruokakomeronkin suhteen on vähän niin ja näin – joskus se on, joskus ei. Ai niin, siivouskomerokaan ei ole mikään itsestäänselvyys erityisesti pienemmissä asunnoissa! Tokihan imuria voi säilytellä myös sohvan takana ja moppia terassilla/parvekkeella tai sähkömittarikaapissa...

Erityisesti eteisen puute on oikea ongelma, koska en näe yhtään syytä, miksi 1) raahaisin kaikki ulkovaatteet jokaisen sisälletulon päätteeksi makuuhuoneen vaatekaappiin ja 2) säilyttäisin kenkiä autotallissa tai pyykinpesutilassa, jonne joka talossa tavallinen takaovi tyypillisesti vie. 

Parhaimmillaankin talopakettien pohjakaavassa eteinen on pitkä kapea käytävä kohti oleskelutiloja, ja huonoimmillaan ulko-ovesta tullaan suoraan johonkin täysin epärelevanttiin tilaan kuten keittiöön. Olen tätä ennenkin ihmetellyt, että siihen lieden kulmaanko takit ja hatut tulisi kenties ripustaa? Pitkä on vielä tie täysin tyytyväiseksi talonomistajaksi täällä, arvelen :)

Täkäläistä rakennustaitoa

Nyt kun on Suomea ihmetelty ja päivitelty, on aika palata rakkaan Australian kummallisuuksiin ja kiemuroihin. Mikäs sen parempi paikka aloittaa kuin oma työpaikka, jonne tosiaan palasin loppuviikoksi vain lievässä jet lag-pökkyrässä. Ilmeisesti myös näytti, että teen töitä, koska kukaan ei tullut herättämään tietsikan äärestä. Lähdin kotiinkin vain puoli tuntia etuajassa, kun katsoin tietokoneen kelloa väärin. Sattuuhan näitä. Ja asiaan.

Toimistomme on ydinkeskustassa kerrostalossa, joka on rakennettu oletettavasti 1980-luvulla. Toimistotalo läpikävi täydellisen saneerauksen ennen kuin virastomme muutti siihen muutaman korttelin päästä reilu vuosi sitten. Rakennuksesta piti tulla oikea eko-viher-tähti ja moderniutta säihkyvä ylpeydenaihe, mutta mikä on totuus. No tämä:

En väitä, että tiedän kaiken suomalaisesta rakennustyön laadusta, tai siitä, paljonko erinäiset urakat voivat tai eivät voi viivästyä (jätetään nyt ne Talvivaaran vuoto-ongelmat ja vielä kesken olevan ydinvoimalan työmaa puimatta, tässä on kuitenkin tavallinen toimisto kyseessä). Mutta puolitoista vuotta remontin lasketun valmistumispäivän jälkeen rakennuksessa on yhä sitä sun tätä rempallaan, mm. wc-istuimet vuotavat, katto- ja ovilistat repsottavat, kopiohuoneen ovi tipahti saranoiltaan normaalissa ovenkäyttötilanteessa, käyttövalmiille teevedelle tarkoitettu kuumavesihana* syytää vettä milloin haluaa, eli myös silloin, kun kukaan ei koske numikoihin, ilmastointi reistailee jatkuvasti, jne. Puhumattakaan suunnitteluvirheistä, joita nyt paikkaillaan.

Parista kokoushuoneesta unohtui ovi - siis siten, että sinne pääsisi suoraan aulasta kuten oli idea, eikä niin, että kokouksiin tulevat ulkopuoliset vieraat pitää kierrättää koko toimiston halki luottamuksellista tietoa sisältävien työpisteiden ohi/keskeltä. Avokonttoriin on nerokkaasti sisällytetty suljettuja puhelinhuoneita, joissa on tarkoitus hoitaa yksityiset puhelut. No hoitaisihan ne, jos kaikukammiomaisissa betonipintaisissa huoneissa kuulisi omaa tai toisen puhetta kaikelta kaiunnalta. Aulassa on sama vika - respa parka saa hädin tuskin selvää tulevista puheluista, kun lattiasta kattoon kivilaatoitettu tila kaikuu kuin Grand Canyon.

Kokoushuoneiden oviaukot on sentään viimein puhkaistu, mutta akustiikkaa ei voi kaikuvissa tiloissa parantaa, koska koko WA:n osavaltion kaksi akustiikkainsinööriä ovat niin kiireisiä, etteivät ehdi yhden pikkuviraston ongelmia ratkoa, kun on kaivosjättejä ynnä muita maksavia asiakkaita. Itse olen yrittänyt ehdottaa kangasta seinälle, raanu- tai ryijytyyliin, mutta ideaa ei oteta kuuleviin korviin. Osin siksi, että kankaan hyöty kaikutappajana ei näytä avautuvan kellekään, ja osin siksi, että emme saa omin nokkinemme tehdä muutoksia tiloihin. Pitää tapahtua rakennuksen omistajan toimesta, ei vuokralaisen, joka siis virastomme on.

Toimiston ikkunoihin paistaa aurinko koko päivän, ja maassa, jossa lämpötilat nousevat rutiininomaisesti yli kolmeenkymppiin, on tämä sama asia kuin työskennellä hautomalampun alla. Tuplaikkunoita ei tietenkään ole, ja yksinkertainen lasi ei jaksa pitää kuumuutta ulkona. Jossain vaiheessa on ollut jotain puhetta lasien lämpöpinnoittamisesta, mutta mitään ei ole tapahtunut. Ratkaisu onkin huudattaa ilmastointia täysillä (silloin kun se toimii), jotta saadaan kuumuus puhallettua taivaalle. Sähkölaskun on pakko olla tähtitieteellinen. Ihmettelen, mistä bingosta energialuokitustähtiä voittaa, jos tällä suunnittelulla tienaa korkeimman luokan.

Kirsikkana kakun päällä interiöörisuunnittelijat olivat "maksimoineet" rakennuksen energia- ja ympäristöluokituksen määrittelemällä toimistomme jätteettömäksi. Tämä oli toteutettu ottamalla työpistekohtaiset roskikset pois, sekä kieltämällä keittiöpyyhkeet. Aluksi taukotilaan tuotiin mitättömän pienet kierrätysastiat kaikelle kierrätettävälle erikseen. Pieleenhän se lähti menemään heti alusta saakka. Täällä yleisesti kierrätetään siten, että muovi, metalli, paperi, pahvi ja lasi mätetään keltakantiseen isoon roskikseen, ja kaikki loput mätetään vihreäkantiseen isoon roskikseen. Nyt kun tilalla olikin erillinen kippo jokaiselle kierrätyslaadulle, ihmiset joutuivat kierrätyspaniikkiin ja metallikippo oli täynnä muovia, lasia, paperia ja pahvia, paperikippo täynnä lasia, metallia ja muovia; ja niin pois päin. Kaiken huipuksi rakennuksen kellarissa on tämä perinteinen keltakantinen kierrätysroskis, jonne kaikki toimistoroskat päätyvät ennen kuljetustaan lajitteluun. Joten siivooja kippasi jokaisen kipon sisällön joka tapauksessa samaan roskapussiin ja kiikutti sinne keltakansiroskikseen.

Henkilökohtaisten roskisten puute on ratkaistu jokaisen omasta aloitteesta siten, että itse kunkin työpöydän luona on jokin epämääräinen roskankeruupussi nenäliinoille, mandariininkuorille, karkkipapereille, teroitusjätteelle tms. Arvatkaa näyttääkö professionaalilta, kun yhden jos toisenkin lipastonlaatikon sangasta roikkuu hedelmäpussi täynnä roskaa. Ja arvatkaa vähenikö jätteentuotanto sillä, että jätteentuotanto kielletään?

Sama tilanne keittiöpyyhkeiden kanssa. Keittiöpyyhkeitä ei aluksi saanut olla, koska ne pitää pestä säännöllisesti, mikä kuluttaa energiaa. Astioita pitää edelleen voida kuivata, joten firma päätti ostaa talouspaperia - hurraa, nyt jokaista kuivattavaa kippoa kohti on kaadettu puu, sen sijaan, että käytettäisiin vuosikausia kestäviä puuvillapyyhkeitä, aplodit tämän käytännön tehtailleelle ympäristönerolle!! Lopulta järjettömyys meni jopa rakennuksen omistajan päähän ja saimme kuin saimmekin keittiöpyyhkeet takaisin. Maalaisjärjen voitto, osa yksi.

Viimeinen vika rakennuksessa on hissin peili. Joka kerran kun siihen katsoo, huomaa, että tukka näyttää linnunpesältä, vaikka elävästi muistaa, että aamulla meni useampiakin minuutteja suoristusraudan kanssa väkerrellessä. Saisivat korjata sen peilin viimein.


*Kuumavesihanasta tulee lähes sata-asteista vettä, jota voi ottaa suoraan pikakahvi- tai teekuppiin.

Suomi-ihmettelyä

Tajusin tuossa Suomen-lomalla, Don Rosan Roope Ankan Elämä ja Teot-sarjista lukiessani, mistä oma suomen kielellä leikittelevä blogitekstityylini on peräisin. Aku Ankasta. Tiedä sitten, onko tämä hyvä vai  huono juttu. Toivottavasti täällä on Aku-faneja paikalla. Onhan Aku toki edelleen kärjessä Suomen tilatuimpien viikkolehtien sarjassa, joten tyyli on osunut ja uponnut muihinkin kuin minuun, oletan. Elleivät sitten muut katso mieluummin kuvia kuin lue kuplia. Mutta asiaan.

Lensin eilen keskiyöllä takaisin Perthiin ja nyt keräilen järjellisen ajattelun palasia jet lagin kourissa. On se kumma, miten pökkyrään voi aikaero pistää, vaikkei kyseessä ole enempää kuin viisi tuntia näin kesäaikaan. Toisaalta ottaen huomioon, että sisäinen kelloni on vasta aamukahdeksan ja ulkoinen kello yksi iltapäivällä, muutama tunti sitten heränneenä olen elellyt kroppani mielestä aamun pikkutunneilla - ei ihme jos ei ajatus juokse. Ja heti bloggaamaan, mikä loistoidea!

Matkustaessa ihmettelin taas kerran, että:

1) Miksi oi miksi Finnair ei tarjoa maidotonta ruokavaihtoehtoa? Muslimit on sentään kiitettävästi otettu huomioon no pork eli ei porsasta-resepteillä (joita kaikki ruuat näyttävät olevan), mutta maitoa tulee joka rasiassa ja pussukassa. Myönnän, että en ehkä syynännyt Finnairin nettisivua riittävän tarkkaan löytääkseni erityisruokavalio-valikon, mutta ainakin koneessa maidotonta vaihtoehtoa pyytäessäni sain vastaukseksi eiooota. Maidoton ruokavalio löytyy jopa Aussilan halpalentoyhtiöltä Jetstarilta - jolla ruoka tosin maksaa erikseen.

2) Miksi oi miksi Suomessa jäädään seisomaan keskelle ostarin tms. kulkuväylää miettimään, että jäikö multa maito ostamatta tai pitäisköhän poiketa tossa Tiimarissa? Sama toistuu lentokoneessa. Kun muut yrittävät ulos käytävää pitkin, suomalaispariskunta pompsahtaa viime hetkellä kaivamaan laukkuja ylätellingistä, vaikka tämän olisi voinut tehdä yhtä aikaa muiden kanssa tai sitten sen jälkeen, kun jono on ohittanut. On täällä Perthissäkin runsaasti tientukkoja, mutta Suomessa vain ärsyttää enemmän, koska kukaan ei taatusti sano "anteeksi, pääsisinkö ohi", tai "anteeksi, minähän olenkin tässä tiellä". Sanotaan enintään se kuuluisa oho, yleensä ei mitään, eikä katsota päin. Ehkä tukkoilun ärsytystä Perthissä/Australiassa lieventää se, että katsotaan silmiin ja hymyillään. Excuse me tai sorry tulee suusta solkenaan ruuhkassa, ja ohitustilainteissa otetaan katsekontakti - ovathan he ihmisiä, eivät mieltä vailla olevia pökkelöitä (jollaisiksi tientukot on ohittajan näkökulmasta kylläkin helppo kuvitella).

3) Miksi oi miksi suomalaiset sietävät niin ala-arvoista kahvia? Useampikin kahvikuppi matkalla jäi juomatta, koska kahvilassa myytiin takahikiän huoltsikan tasoista pannunpohjasumppia tai vaihtoehtoisesti kuravedenlaihaa lirua. Ensimmäisessä kahvilassa jäin pöljänä seisomaan tiskille odottamaan vuoronumeroa tahi sitä kahvikuppia ohjeistettuani kassaneitiä, että "musta kahvi, ei maitoa eikä sokeria, kiitos". Kassaneiti vain nyökkäsi teollisuuskokoista pannua päin linjaston laidalla, vieressä pinossa kupit ja lusikat; kipoissa sokerit ja maidot. Harvoin on tuntunut niin passuuttajalta. Odotin, että kassaneiti omakätisesti toisi kahvin minulle pöytään, ja että kahvi olisi valmistettu kahvikoneella pelkästään minua varten!

No joo, sarkasmi sikseen, mutta tätä kylläkin odotin, Aussilan normiin tottuneena. Unohdin, että Americano-nimellä myytävä kahvi olisi ehkä ollut lähimpänä long black-kahvia, jota Perthissä juon, ja siksi fiksumpi tilausidea. Hyvät ihmiset suomalaiset, kannattaa kokeilla espressojauhettua laadukasta arabica-kahvia! Tämä ei ole hienostelua, vaan tiedä vaikka terveellisempää. Itselläni ainakin suomalainen kahvi alkoi - taas - huipata nuppia, ilmeisesti verenpaineeni ei aineesta tykännyt. Täällä tätä oiretta ei ole, en tiedä miksi. Liekö paahdossa tai papulaadussa niin isoja eroja?

4) Miksi oi miksi kaikki on niin kallista Suomessa? Kahvilateemalla jatkaakseni, hyvä ettei pankkikortti pudonnut sumppikuppiin kun huomasin maksavani 10,70€ kahvikupillisesta sekä sitruunamarenkitorttupalasta. Dollareina $13,50. Haloo, edes lounas ei maksa näin paljon Aussilassa eikä kyllä aina Suomessakaan. Vedetäänkö vielä mummonmarkatkin peliin - 55 markkaa vuoden 2013 vaihtokurssilla! Erehdyimme kaveriporukalla tosin turistialueelle kahvittelemaan, mutta minkä hyväntähen takia turisteilta nyhdetään kultapaikatkin suusta, eiväthän he tällaisella kohtelulla enää koskaan takaisin tule moiseen kiskurihintojen maahan?? Olen isoon ääneen julistanut/päivitellyt kaikille Suomessa, miten kallis kaupunki Perth on, ja alleviivannut sanomaani mm. vuokra- ja talonostohintoja ladellen. Helsinkiläisiltä sain vastaukseksi, että eikös tuo aika lailla pääkaupunkiseudun hintatasoa liippaa? Niinkö ja kääks, jos näin on. Mihin se rahastaminen siellä oikein perustuu, jos täälläkin on mukava asuntokupla pullollaan?

5) Näin kahden vuoden jälkeen kammoni sisäötököitä kohtaan on näköjään laantunut merkittävästi. Pyytämättäni ja yllättäen Perthissä tarjoiltu torakoiden siedätysmarssi on nähtävästi ollut *jollain merkillisellä tasolla* jopa hyväkin asia. Suomessa vessassa kohtaamani sokeritoukka ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota, aiemman ällötyksensekaisen liiskausvimman sijasta. Senkun katsoin, että onpas pieni ja harmiton. Pieni ja harmiton?? Tätä vauhtia muutun takamaiden Sheilaksi, joka korkkihattu päässä ja puukko hampaissa pölistelee punaista maata pitkin maiharit jalassa, kopsautellen olkapäiltään "hitusen häiritseviä" myrkkyhämähäkkejä, pytoneita ja tappajatorakoita.

6) miten hienoa voi olla, että on kaksi kotia. Perthiin tullessani ajattelin ensimmäisenä, että onpa lämmintä ja hyväntuoksuista. Ausseille viileä syksy-yö tuntuu suomalaisesta eksoottiselta, on täysin pimeää mutta lämmintä, aavistuksen kosteaa, sirkat sirittävät. Palmut huojuvat, kuten aina. Oi onnea. Mutta. Suomeen tullessani ajattelin ensimmäisenä, että onpa mahtavaa, ettei kukaan ajattele/kysy ensimmäisenä, että mistäs sinä olet kotoisin, kun aksenttisi on vieras? Joukkoon uppoaa tuosta noin ja voi rupatella niitä näitä tietäen, ettei jää sen kummemmin mieleen. Pidän sosialiseeraamisesta, mutten välttämättä jaksa selostaa elämäntarinaani jokaiselle vastaantulijalle (mitä nyt täällä blogissa huutelen koko maailmalle).

Aussilassa yleensä pääsen/joudun kertaamaan lähes jokaiselle uudelle tuttavuudelle - olipa se uusi työkaveri, tutuntuttu tai vaikkapa kampaaja - kuka olen, mistä tulen, miksi tulen, mitä teen Australiassa, kauanko olen ollut ja kauanko aion olla, viihdynkö, onko koti-ikävä, onko sukua Australiassa jne. Suomessa voi leppoisasti vain solahtaa olemaan, istua bussissa hiljaa, lukea kampaajalla lehteä leikkuun alusta loppuun, möllöttää mykkänä kaupan kassan edessä ja olla avautumatta yhtään mistään, kun kaveri esittelee oman kaverinsa. "Moi" riittää kanssakäymiseksi minulta heidän kuulumistenvaihtonsa ajan.
Superrentouttavaa!

Suomen plussia ja miinuksia

Havainnointia Suomesta.

1) Missään ei ole niin hyvää karkkia kuin Suomessa. Ehkä nippanappa Ruotsissa, Malacon ja Maraboun kotimaassa. Näistäkin Malaco on sitäpaitsi yhdistynyt suomalaisen Leafin kanssa, joten Suomi vetää omilla mittareillani pidemmän korren. Olen käynyt jo pari kertaa ihan asiakseni ihmettelemässä Prisman tai vastaavan irtokarkkilaarimetrejä. Ostettukin on, tunnustan. Kyllä riittää valinnanvaraa, ja jokaisesta laarista löytyy jotain hyvää. Kanadan ja Australian karkkivalikoima rajoittuu mauttomiin sitkeisiin viinikumityyppisiin hedelmäkarkkeihin, joukossa kaakaoköyhää suklaata ja teollisenmakuista lakua.

Kirpeät kolapullot ja vastaavat ovat ainoita, joita ihan mielellään syö silloin tällöin, loput menevät lähinnä viime hädässä ja paremman puutteessa. Jos Perthissä ostan lakua, haen sitä joko Pandan lakuja myyvästä turkkilaisten kulmakioskista (Adelaice Terracen ja Hill Streetin kulma, vinkkivinkki perthiläiset); tai ostan suosiolla tuotetta nimeltään luonnonlaku (Natural Licorice) marketista. Tämä on lähimpänä suomalaista tuorelakua. Suklaa on jokseenkin mitäänsanomatonta ja ostankin yleensä tummaa suklaata, jota riittää palanen tai pari kertaistumalta. Tai TimTam-suklaakeksejä, Australian ylpeyttä, joita pitäisi oikeaoppisesti syödä keksit kaakaoon tai kahviin imeyttäen (kai?).

Loputtomien karkkihyllyjen kääntöpuoli on tietysti se, että Suomessa on helppo olla sokeririippuvainen - ainakin minun. Suomessa asuessani ostin joka viikonlopuksi mukavan pussillisen vähän kaikkea Makuunista tai Filmtownista, ja muistikuvien pyyhkiytymisestä huolimatta olen jokseenkin varma, että viikollakin tuli jotain mussutettua. Tämän päälle vielä suomalainen kahvileipäkulttuuri, eli kahvikuppia ei juoda ilman makeaa suupalaa tai paria. Avot, jenkkakahvahan sieltä sukkahousun suulta tursuaa. Mitään aukotonta selitystä sille, miksen syö nykyään samaa määrää sokeria, en keksi.

Mutta epäilen, että karkeilla käynnistetty jatkuva sokerihimo on Perthissä katkennut, koska mitäänsanomatonta sikäläistä tarjontaa ei tee mieli. Pullat ja kakkupalatkin jäävät vitriiniin helpommin, kun elimistön päätavoitteena ei ole sokerihumalan ylläpito. Olen myös oppinut jonkinsorttiseksi kahvihifistelijäksi Perthissä - Australiassa kahviin panostetaan aivan eri tavalla kuin Suomessa -, joten pelkkä kahvi riittää makunystyröille, ilman sen ominaismakuja sotkevia sokeripommeja. Paitsi että Perthin Venn-galleriakahvilan "terveysmuffinit", banaani-täysjyvä-sellaiset, vievät kyllä kielen mennessään kahvin kanssa tai ilman!

2) Kuiva sisäilma. Perthin itsetuulettuvien [lue: hatarien] talojen jälkeen suomalaisasuntojen lämmitetty, rutikuiva sisäilma ei yllättäen olekaan kiva juttu, vaan vetää poskiontelojen limakalvot aivan tukkoon ja turvoksiin. Kääk, eihän täällä saa henkeä! Minä olen se, joka väkisin aukoo ikkunoita tuulettaakseen, kun muut haluaisivat istua lämpimässä. Myös tämä sisälläoleskelukulttuuri on vaikea sopeutumispaikka ulkona villinä viilettäneelle. Pääseehän täälläkin ovesta ulos, mutta ei huvita mennä, koska ulkona a) tihuttaa, b) sataa räntää, c) tuulee luihin ja ytimiin, d) on harmaata ja kalseaa, e) mitä siellä tekisi, kun eivät muutkaan ole ulkona?

Suosittelen ulkosuomalaisille koti-ikävän hoitoon reissua Suomeen johonkin ankeaan vuodenaikaan, kuten nyt vaikkapa huhtikuussa, etenkin jos kevät on myöhässä. Puoliksi sulaneiden likaisten lumiplänttien alta pilkistää kalvakka laonnut nurmikko - koirankakkoineen päivineen. Taivas on täysin väritön, ei edes harmaa. Valju ja kelmeä. Turisteja tähän maahan ei kannata tuoda tähän aikaan, luulevat tulleensa Mordoriin. Paitsi että marraskuu vie ehkä Mordor-tunnelmiin vielä tehokkaammin.

Itselleni säätila on kahta suurempi ongelma, sillä talvivaatteissa on liian kuuma ulkoilla, mutta välikausivaatteissa aavistuksen liian kylmä. Koska inhoan sydämeni pohjasta kerrospukeutumista (ahdistaa, hiertää, kuristaa, puristaa, hankaa, ensin palelee ja sitten hiottaa), en voi väittää nauttineeni tästä visiitin osasta. Pisteenä iin päälle täällä on parhaillaan menossa hiekoitushiekan pölinäkausi, eli lumet sulivat juuri teiltä ja tiet kuivuivat niin, että varmasti pölisee. Siellä täällä aloitellaan putsausta. Pari ensimmäistä päivää kitalakeen liimautui hiekkakelmu. Onneksi sentään en ole siitepölyallerginen, sekin vaihe on alkamaisillaan, osin alkanutkin.

3) Ihmiset. Sekä plussaa että miinusta. Suomalaiset ovat suorastaan herttaisen käytöstavattomia, näkökulmasta riippuen tökeröitä töksäyttelijöitä tai naiivin aitoja luonnonlapsia, joita eivät suuren maailman fiinit eleet hetkauta. Ensikosketuksen sain jo Helsingin lentokentällä, kun odotin sattumalta taksijonon tuntumassa sukulaiskyytiä. Ohitseni kulki ihmisiä, jotka kysyivät, odotanko taksia. "En, kiitos", vastasin. Tuijottivat hölmistyneinä kiitos-sanaa ihmetellen. Eihän me sulta mitään sellaista kysytty, josta tarvitsee kiittää?

Myöhemmin Helsingin-visiitillä aloin posmottaa bussissa englantia selkärankareaktiona, kun matkakorttini ei toiminutkaan. Bussikuski vain tuijotti, ilmeenkään värähtämättä tai kommentoimatta sanallakaan, kun vaihdoin kielen lennosta suomeen "Eiku"-tokaisulla. Sittemmin kiilasin marketissa iäkkäämmän mieshenkilön rollaattoreineen, kun jokin värikäs tuote veti puoleensa. "Anteeksi kovasti", sanoin ohimennessäni. Anteeksipyytelyn hämmentämä mies jäi moneksi minuutiksi mutisemaan, että eihän tässä nyt kellään niin kiire ole etteikö ohi saisi mennä, ja sopiihan tuosta kulkemaan jne jne.

Aiempana esimerkkinä mainittakoon Perthistä Suomeen lähettämäni sähköposti, joka koski viisuminhakua. Pyysin tiettyjä asiakirjoja. Vastaukseksi kohteliaaseen tiedusteluun sain ytimekkään virkkeen: "Hei. Asia ei kuulu minulle, mutta ohjaan kyselysi kollegalleni." Viesti oli kuin olikin ohjattu eteenpäin, ja paperit tulivat ripeästi postitse. Mutta tehokkaasti oli meilistä karsittu täytesanat kuten kiitos yhteydenotostasi (tai peräti -otostanne, teititellen), valitettavasti ei ole aluettani, ystävällisin terveisin, hyvää jatkoa, mitä ikinä Australiassa normaalia viestikanssakäymistä. Kun luin viestin ääneen kollegoilleni, he luulivat, että minua oli tylytetty ellei peräti ojennettu. Eihän toki: täysin normaali, nopea ja tiivis vastaus suomalaisittain.

Täällä ympärilläni kuuluu jatkuvasti tällaista kohteliasta sanailua:
"Hei otatkonää suolasta vai makkeeta kahavis kanssa?"
"Täh?"
tai
"Missäs on tän lounasbuffetin maito?"
"Ei siihen kuulu maito, se on vesi, mehu tai kotikalja."
"No aika p*ska".

Ranskan maaseutu osa II

Linnojen lisäksi ehdin nähdä myös pikkukylän elämää Ranskassa. Ranskalaisillahan on tunnetusti maine, etteivät he erityisemmin pidä englanninpuhujista. Omalla vähällä kokemuksellani väittäisin, että kyse on enemmän tai vähemmän väärinkäsityksestä. Ranskalaiset eivät juurikaan osaa englantia, ja eivät siksi voi eivätkä edes yritä sillä kielellä vastata. Pariisissa asiakaspalvelussa vastaan tuli varsin nyreitä tyyppejä, mutta enpä haukkuisi mitään muuta suurkaupunkia surkeammaksi. Isossa kaupungissa alalle kuin alalle mahtuu niitä, joita ei kyseinen ammatti voisi vähempää kiinnostaa. Ja isossa kaupungissa on myös aina uusia asiakkaita ja uusia työmahdollisuuksia, eli ei ole mikään pakko miellyttää ja yrittää sitouttaa paikalle pölähtäviä turisteja vakioasiakkaiksi.

Pariisia syrjemmällä puolestaan kommunikointi sujui aivan luontevasti siten, että minä puhuin englantia ja vastapuoli ranskaa. Ymmärsimme kumpikin, vaikkemme osanneetkaan toisen kielellä vastata. Näin pärjäsi nähtävyyksissä ja matkamuistomyymälöissä sekä leipomossa, lihakaupassa ja hedelmä- ja vihannespuodissa. Mutta myönnän auliisti, etten tajunnut kuin joka kymmenennen sanan keskustelusta, jota esimerkiksi isäntäväkeni vilkkaasti kävi lounasravintolan tarjoilijan kanssa. Koulu, lapset, siinäpä ne kuulemani teemat, ja sen jälkeen kaikki nyanssit ja yksityiskohdat vilistivätkin yli hilseen.

Eräänä iltana löysin itseni tuhannen hengen kyläpahasen seurantalolta kuuntelemasta kyläläisten ja maajussien kanssa rempsakkaa mustalaisjazzia (tällä nimellä konsertti myytiin). Olin todennäköisesti ainakin 15 vuotta seuraavaksi nuorinta yleisönjäsentä nuorempi, mutta hälläpä väliä. En ole kummoinenkaan livemusiikin ystävä ja hankkiudun harvoin keikoille saati festareille, mutta väkisinkin jammailin jakkarallani kaikkien lippahattupäisten ja slipoveripaitaisten kyläläisten yleisömeressä haitarin, parin kitaran, kontrabasson ja rumpujen tahtiin. Seurueeseeni kuului viisikymppinen brittipariskunta suoraan Emmerdalesta, mies itsekin muusikko ja paikallisen autotallibändin jäsen. Heillä oli kuulemma uusi rumpali, vasta-alkaja, mutta niin mukava, ettei tätä kehdannut torpata bändistä uloskaan. ”Vaimo leipoo kylän parasta pizzaa ja tarjoilee sitä meille bändin jäsenille, kun harjoittelemme heidän autotallissaan. Emme voisi parempaa diiliä tehdä, joten antaa rumpalin paukuttaa vähän epätahtiin”, mies uskoutui.

Seurueen britit myös taivastelivat ranskalaisten organisointikykyä (kyvyttömyyttä). Liput oli jazzkeikalle pitänyt ostaa ennakkoon, mutta silti seurantalolle jonotettiin hitaasti ja hartaasti. Jonotuksen syy paljastui, kun ovensuuhun istutetut lipputarkastajat, eläkeläisukkelit, tutkivat jokaisen lipunmaksaneen nimen listastaan. Sen jälkeen tutkittiin, mihin pöytään kukin oli sijoitettu – saliin oli siis aseteltu pitkiä valkopöytäliinaisia pukkipöytiä jakkaroineen, ja näihin paikkakortit jokaisen nimellä. Ranskalaisiin pippaloihin ei marssitakaan kuin hollitupaan, huomaan. Kun parisataa vierasta oli saatu ohjattua kukin omaan pöytäänsä, alkoivat levottomat katsojat jo haikailla juomisen perään. Kukapa nyt konsertista nauttisi ilman viinilasillista. Baari kuitenkin aukaistiin vasta, kun lippu-ukit saivat urakkansa päätökseen ja juomatiskin aukaistua. Keikan alku oli jo siirtynyt tunnilla, mutta paikallisia tämä ei näyttänyt hetkauttavan. Jokaiselle vielä lasi kouraan ja vasta sitten musiikki soimaan. Hyvät olivat jamit.

Ranskan maaseutu osa I

Pariisista suuntasin vierailemaan Loiren laaksossa, tarkemmin sanoen Cher-joen rannalla Toursin kaupungista itään.

Hyppään luotijunaan Pariisin Montparnassen asemalla ja huomaan saman tien, että a) juna on varsin siisti, penkit tilavat ja jalkatuki oikealla korkeudella, joten VR saisi ottaa tästä matkustusmukavuudesta oppia; ja b) en mitenkään jaksa nostaa matkalaukkuani ylähyllylle. Vaeltelen käytävällä hoomoilasena matkatavarasäilytystilaa etsien, sellaista Suomen junista tuttua hyllykköä ulko-ovien vierestä ei löydy, enkä ehkä uskaltaisi jättääkään laukkuani vahtimatta. Kallisarvoiset tuliaissuklaat ynnä muut täytyy varjella! Viimein tajuan, että isoille laukuille on varattu tila vaunun keskeltä, jonne on jätetty parin penkin mentävä aukko lattialle.

Konduktööriä ei kuulu koko reilun tunnin matkan aikana*, joten torkahtelen pää ikkunaa vasten - jet lag painaa edelleen. Joudun vaihtamaan junaa Montrichardin asemalla, joka on Etelä-Ranskan rautatieliikenteen solmukohtia, vaikka pikkukylänen onkin. Vähän kuin Ranskan Pieksämäki, myös (neuvostohenkisestä betoni)arkkitehtuurista päätellen. Kätevästi lipussani EI lue, miltä raiteelta jatkoyhteys lähtee. Lipussa ei myöskään lue, mikä on jatkoyhteyden pääteasema. Näyttötauluilla ei näy sellaista junaa, jonka lähtöaika olisi sama kuin lippuuni on merkitty. No ai kun kiva. Lipussa tai näyttötauluilla, yhtään missään, ei lue mitään itseäni hyödyttävää, ja jatkoyhteyden pitäisi lähteä 10 minuutin päästä. Jaiks.

Raijaan kolhitun matkalaukkuni asematunneliin jälleen rappusia pitkin (ranskalaiset, miten olisi pari suunnittelukurssia hissien ja rullaportaiden strategisesta sijoittelusta?) ja löydän vihdoin seinältä tulosteen asemalle saapuvista ja siltä lähtevistä junista. Oikea raidekin löytyy tulosteen perusteella. Hyppään oikeaan junaan ja huomaan saman tien, että täällä tykätään varmistaa junayhteyden kannattavuus. Juna on reilulla kädellä ylibuukattu, paikkanumeroita ei ole jaettu, ja turhan paikkahaeskelun jälkeen ainoa istumapaikka löytyy käytävältä oman matkalaukkuni päältä. Tuliaiset, sori nyt tämä ahterilla lyttääminen.

Vihdoin olen määränpäässä ja isäntäväkeni kaappaa minut ranskalaisten poskisuudelmien jälkeen autoon ja kohti ensimmäisiä nähtävyyksiä. Alue on tunnettu siitä, että idyllistä maaseutumaisemaa pilkuttavat kylät varhaiskeskiajalta, elleivät peräti Asterixista tutuilta roomalaisajoilta. Kylän keskellä tai tuntumassa on aina linna kuin suoraan satukirjasta. Ja toinen toistaan hienompia ja paremmin säilyneitä nämä linnat ovatkin! Lomailu- ja matkakohdevinkkejä kaipaavat, kannattaa googlata hakusanoilla le chateaux de la Loire, ja takaan, että iskee matkakuume päästä ihailemaan Loiren seudun maisemia. 

Alueella tehdään kesäisin kuumailmapalloretkiä, joilla näkee silmänkantamattomiin levittäytyvät aatelisten maat linnoineen yhdellä silmäyksellä. Linnoista löytyvät pyöreät tornit ja vallihaudat, jättimäiset muurinmurtajankestävät ovet, seiniltä vaakunoita ja haarniskoja, usein myös autenttinen tai sen veroinen kalustus ja sisustus, sekä  ritarin+hevosen mentävät oviaukot ja jopa portaikot: eräässäkin linnassa on kierreportaikko yläkertaan erikseen ratsuille ja ihmisille, en tosin tiedä miksi vaikkapa kolmoskerroksessa tai linnan katolla on pitänyt voida ratsastaa. Osa linnoista on nykyään Ranskan valtion omaisuutta, osa on edelleen perikunnan hallussa. Yhdessä käymistämme linnoista peräti asutaan, ja aatelisperheen valokuvia, hääkuvineen päivineen, on aulassa näytillä.

Kun hihkun ja ihastelen ääneen näitä satukirja- tai fantasiamaisemia, isäntäväkeni kysyy, että ovatko linnat Suomessa kovastikin samanlaisia. No eivät nyt ihan tarkalleen... Olavinlinna ja Turunlinna eivät ole todellakaan näin näyttäviä, koristeellisia tai suuria. "Ai ihanko totta, missäs suomalaisten kuningas sitten asui?". Niinpä... Ruotsissahan se, totean. Illalla syödään iso tarjottimellinen erilaisia pateita, lihahyytelöitä, rapukakkua, pikkelsöityjä sipuleita ja lihaisia makkaroita, sekä maistellaan puolisen tusinaa erilaista vuohenjuustoa, paikallisia herkkuja kaikki. Luonnollisesti viinilasillisten kera. En tunnista yhtäkään ruokalajia, enkä ole niitä siten myöskään koskaan aiemmin maistanut. Mutta toivon mukaan maistelen paljonkin jatkossa, sen verran maistuvia olivat kaikki - liian tuhdin ja maksaisen makuista verimakkaraa lukuunottamatta.

Esimerkiksi tällainen valtavan komea linna tuli nähtyä ja kierreltyä. Chenonceau chateau.

*Kuulin myöhemmin isänniltäni, että minun olisi pitänyt itse älytä leimata matkalippu jo asemalla, ja leimaamattomasta matkalipusta seuraa tarkastusmaksu, jos kiinni jää. Paitsi että turistien kohdalla saatetaan tehdä poikkeus, koska eihän ranskaa osaamattomilta voi täyden kympin suoritusta odottaa missään asiassa.

Perthistä Pariisiin

Suomen-reissu alkoi kiertoteitse, Ranskan kautta. Pölähdin Charles de Gaullen lentokentälle viikko sitten,  tavoitteena oli hankkiutua saamaani osoitteeseen Montmartrelle E:n ystävien luo. Tämän toteutin parhaaseen Amazing Race-tyyliin lähijuna- ja metrokarttaa suurennuslasilla syynäten, sekavia asemakylttejä puolijuoksutahdissa tavaten sekä perässä pompahtelevaa vedettävää matkalaukkua raahaten. CDG-lentokentältä kulkee lähijuna suoraan Pariisin keskustaan, mutta koska junia lähtee jokaiseen muuhunkin ilmansuuntaan ja Ranskan kaupunkiin, ei Pariisin-juna löydy ihan heti. Kylttejä on niukasti ja näyttötauluilta näkee vain kaukojunien aikoja ja lähtölaitureita. Vihdoin älysin tarkistaa myös aseman eteläisen uloskäynnin pohjoisen lisäksi, ja löytyihän se Pariisin suuntakin.

Voin sanoa, että Pariisiin ei kannata lähteä kainalosauvoin, pyörätuolilla eikä oikeastaan terveinkään jaloin, jos metroa ja lähijunia aikoo käyttää. Esteettömyydestä ei ole kuultukaan, ja hissejä on asemilla tarjolla vain satunnaisesti, sama pätee rullaportaisiin. Keskikokoinen matkalaukku alkaa mukavasti painaa viimeistään kolmansissa portaissa. Pariisissa on ainakin 12 metrolinjaa ja päälle lähijunat, ja metrokartta näyttääkin lähikuvalta Mikado-pelistä tai sotkeutuneista lankavyyhdeistä. Pariisilaiset eivät näytä myöskään opasteista piittaavan, ja kylttejä on, jos on huvittanut laittaa. Ohjeet eri lähtölaituireille on sokkeloisilla metroasemilla opastettu pelkästään metrolinjan numerolla ja värillä, lähtö- ja pääteasemiin ei kylteissä viitata ennen kuin lähestulkoon laiturilla.

Ihme kyllä Pariisin-visiitilläni ajoin vain kerran väärään suuntaan, ja löysin aina oikean laiturin ja päätepisteen. Opettelin jo aikoinaan Budapestissa asuessani lukemaan kylttejä mahdollisimman kaukaa, vaivihkaa ja ohikävellessä, jottei tarvitse pysähtyä kohdalle ja näyttää turistilta (koska pelkäsin hysteerisesti hypoteettisia taskuvarkaita, jotka vaanivat turisteja). Sama taito näköjään pelaa myös kolminkertaisella määrällä metrolinjoja. Pullahdin maanpinnalle Montmartren taiteilijakaupunginosan laitamilla ja kiikutin tavarat kyläpaikkaan: parhaaseen pariisilaiseen malliin tämän kuvataiteilija-muusikkopariskunnan koti sijaitsi kuusikerroksisen satavuotiaan kerrostalon kattohuoneistoissa, kapoisten narisevien portaiden päässä, ei hissiä. Matkalaukku tuntui säkilliseltä lyijyä, tiiliskiviä ja tietosanakirjoja tässä vaiheessa.

Koska minulla oli Pariisissa vierailuaikaa niukalti, päätin tempaista kaikki keskusta-alueen nähtävyydet saman tien. Ensin Montmartrelle (kuuluisa Moulin Rouge-kabareebaarista sekä kukkulaa 1800-luvulla asuttaneista, historiankirjoihin jääneistä kuvataiteilijoista) ihmettelemään kapeita polveilevia katuja ja boheemia tunnelmaa. Boheemi tunnelma tosin hukkuu jonnekin tavaraa tyrkyttävien mustalaisten (pahoittelut mahd. loukkaavasta termistä, mutta gypsyiksi heitä siellä kutsutaan), tavaraa tyrkyttävien helppoheikkien, muoto- ja pilakuvia tyrkyttävien tusinataiteilijoiden sekä yleisen markkinahumun ja kaduilla vellovien turistimassojen alle. Ohhoh, oli yllätys, vaikkei ehkä olisi pitänyt olla. Jos kohde on maailmankuulu ja minä haluan sen nähdä, on suunnilleen kahdensadan prosentin mahdollisuus, että jokainen muukin matkailija haluaa nähdä saman paikan.

Vaelsin pienen haeskelun ja kartantulkinnan jälkeen Sacre Coeur-kirkolle, joka törröttää kukkulan korkeimmalla paikalla Taj Mahalin kopiolta näyttäen. U-p-e-a. Ja mitä onkaan sisällä? Hartaan tunnelman sijasta jättimäisiä infojulisteita, kynttilänmyyntikojuja (pyhimyksille sytyttämistä varten), automaatteja, jotka lyövät muistomitaleita ja -kolikoita rahaa vastaan. Ja tuhansia turisteja.

Sacre Coeur eli Pyhä Sydän on kaikesta huolimatta näkemisen arvoinen, jo kirkon mittavilta portailta avautuvien, Pariisin yli pyyhkivien näköalojen takia. Täältä Seine-joen toiselta puolelta näin myös ensivälähdyksen Eiffel-tornista. Kun suunnistin takaisin (mitä tahansa ensin löytyvää) metroasemaa kohden, jäin tutkimaan karttaa kadunkulmaan ja ihmettelin, miksi koululaisryhmät - joita oli joka paikka täynnä koko kaupungissa - jäivät kadun toiselle puolelle osoittelemaan ja kuvaamaan suuntaani. Kai Pariisissa nyt on ennenkin karttaa lukevia turisteja nähty? Vilkaisu ylös ja pään päällä sojotti tuulimyllyn siipi. Moulin Rougehan se siinä, tai siis sen paikalle rakennettu moderni kopio. Kuva varmuuden vuoksi plakkariin, vaikkei kopiorakennus kovin vakuuttava ollutkaan. Ja suunta kohti Louvrea ja Notre Damea. 

Louvreen ei pääse sisälle ihan noin vain, sillä jonottamiseen saa varata aikaan jopa tunnin ellei enemmänkin. Aiemmat kokemukseni jättimäisistä taidemuseoista (Eremitaasi Pietarissa ja La Reina Madridissa) ovat opettaneet, että koko museota ei ole mitään tsäänssiä kiertää yhdessä päivässä. Mona Lisan näkeminen houkuttaisi, kuten kaikkien muidenkin renessanssi-taidemaalarimestarien teosten, mutta ei voi mitään. Aikaa ei kannata tällä reissulla uhrata pelkästään yhteen paikkaan. Taivallan päättäväisesti kohti muutaman korttelin päässä, Seine-joen keskellä sijaitsevaa Ile de la Cite'ta. Ja Notre Damen kirkkoa kyseisellä saarella. Notre Damen kellonsoittaja-tarinasta tuttu kirkko on yhtä näyttävä ja vaikuttava kuin mielikuvitella voi. Mutta mitä on kirkon edessä? Käsittämätön vanerirakennelma, 'kunniakatos' tai jonkin sortin silta- ja katsomohässäkkä kirkon 850-juhlavuoden takia. Kirkolle vievä tie ja näköalat on tukittu tällä käsittämättömällä väsäelmällä.

No, itsekin kipuan kuitenkin katsomoon kirkon julkisivua ihmettelemään ja kuvia räpsimään. Onhan tässä järkeä, tavallaan. Saa istua paikallaan ja pääsee myös aavistuksen katutasoa korkeammalle kuvaamaan kaukana ylhäällä keikkuvia julkisivupatsaita, kattotorneja ja gargoileja, hirviöfiguureja. Mutta itse olisin halunnut nähdä rakennuksen jo kaukaa koko komeudessaan. Notre Damen sisältä löytyy käsittämättömän upeita lasimaalauksia ja koristeellisia ikkunoita, sekä komeita patsaita ja veistettyjä koristeita. Notre Damen puiset, takorautakoristeiset ulko-ovet ovat käsityötaidon mestarinäyte. Sisältä löytyvät myös jo tutuiksi tulleet kynttilänmyyntipisteet ja muistomitalin lyöntimasiinat. Markkinahumulta ja matkamuistoilta ei välty edes täällä kaikkein pyhimmässä.

Kuljeskelen saarelta kauemmas ja Seinen vasta- eli etelärannalta löydän vahingossa pienen konditorian, josta puuttuvat turistimassat ja markkinahumu. Vitriineissä on appelsiinin kokoisia käsintehtyjä tuoreita marenkeja ja toinen toistaan houkuttelevampia kakkuja, torttuja ja piirakoita. Oijoi... Lämmittely piparminttuteekupposen ääressä kera raparperipiirakan "palasen" (leipälautasen kokoinen!) maistuvat hyvin viimaisessa, +1-asteisessa säässä. Pariisin kevät on tänä vuonna roimasti myöhässä. Tietenkin juuri sinä vuonna, kun olen buukannut kauan toivomani matkan. Puut ovat paljaita, ilma on tuulenpuuskien myötä purevan kylmä. Ruoho on vasta paljastunut lumen alta, ja krookukset, narsissit ja tulppaanit ovat parhaimmillaankin vasta nupuillaan. Kukkaloistoa ja hiirenkorvia, leppeästä länsituulesta puhumattakaan, on turha toivoa!

Illansuussa valitsen taas ratsukseni metron ja hurautan muutaman kilometrin päähän Seinen toiseen mutkaan, Eiffel-tornille. Metroasemalta on reipas kävely tornin juurelle. Taas matkalla saa väistellä pääosin afrikkalaistaustaisia miehiä, joilla on kaikilla samat eiffeltorni-avaimenperiä ja muita trinkettejä pursuilevat valikoimat turisteille tarjolla. Jälleen käyttöön Budapestista opittu "minä asun täällä" kävelytahti ja määrätietoinen katse suoraan eteenpäin, kukaan ei yritäkään lähestyä tai tuputtaa matkamuistoja. Eiffeltornin juurella on yllättävän tyhjää: valtavan tornin alle mahtuu helposti monta sataa ihmistä, eikä alue silti vaikuta ruuhkaiselta. Pääsiäisen jälkeinen, mutta ennen kesälomia oleva aika on näköjään kohtuullisen turistitonta sesonkia Pariisissa, vaikka matkustavaisia on toki tällaisessa maailmankuulussa kohteessa aina.

Päätän kiivetä Eiffel-torniin, ja sisään pääseekin jonottamatta. Turvatarkastaja portilla vilkaisee kyllästyneesti laukkuni suun suuntaan, vaikka kylteissä julistetaan, että "näytä kaikki tavarasi ja ole yhteistyöhaluinen päästäksesi sisään". Eikun matkaan, kipuamaan 700 askelta. Kävellen tornissa pääsee noin 2/3-osamatkaa ylös ja huippu jää näkemättä, mutta itseäni kiinnostaa nähdä maisemien lisäksi rautaisen tornin rakenne. Muuten, torni on ruskeaksi maalattu, ja se on koristeellisempi kuin kuvista ja pienoismalleista tajuaakaan. *Kuvia seuraa, kun löydän jostain muistikortinlukijan*. Portaiden päässä on tasanne, josta saisi ottaa hissin tornin huipulle, mutta jäätävänviimainen sää, kylmettyneet kameraa puristavat näpit ja pimenevä ilta eivät houkuttele tästä hissistä enää maksamaan. Aika lähteä majapaikkaa kohti. Luonnollisesti ystävien kanssa nautitun runsaan bistro- eli perinteisen ruokapaikkaillallisen jälkeen. Jet lagin kourissa, ruuan, viinilasillisen ja kaiken kävely ja nähdyn jälkeen voin sanoa, että nukutti hyvin.

Pariisin metrokartta.

Naisasialla

On kestanyt lahes kaksi vuotta taalla, ennen kuin sisainen feministi on pulpahtanut pintaan ja valloilleen. WA:ssa kaytiin osavaltion parlamenttivaalit parisen viikkoa sitten ja tuloksena ennestaankin pieni naisministerien maara tipahti kahteen yksiloon. Seitsemaatoista ministerinsalkkua ’miehittamaan’ loytyi reilun kahden miljoonan asukkaan WA:sta vain kaksi riittavan patevaa naista. Nainkohan.

Suuresti ei myoskaan yllata, etta ministerinsalkut ovat ns. perinteisille naisten alueille ’mielenterveys- ja vammaispalvelut, lastensuojelu’, seka ’naisten asiat’. Tosin toinen ministereista vastaa myos poliisivoimista ja tieliikenteesta, seka pienyrityksista. Itse en pelkkana PR:na eli pysyvalla oleskeluluvalla asustelevana ei-kansalaisena saanut aanestaa, joten en erityisemmin vaaleja seurannut. Tulos kuitenkin ihmetytti nain lansimaa(pohjoismaa?)vinkkelista, silla olisin kuvitellut prosenttiosuuden liikkuvan lahempana edes suhdetta 40%-60% kuin 12%-88%.

Aihe tuntuu sikalikin ajankohtaiselta, etta olen nyt parin viikon aikana kohdannut muitakin kummallisia vanhakantaisia kasityksia. Tyopaikalla kuulin, etta eraaseen johtopestiin oli valittu organisaation ulkopuolinen supliikkimies patevan, jo vuosia talossa tyoskennelleen ahkeran naisen sijasta; supliikkimies itse asiassa paatyi eroamaan pari paivaa sitten taysin yllattaen, koska ei loppujen lopuksi parjannytkaan tehtavassaan.

Tyopaikan sekajoukkuepuulaakipeleissa kuulen jatkuvasti kommentteja muilta naisilta, miten ’emme me naiset saa mitaan aikaan tassa lajissa, antaa miesten pelata’, jne. Siis herrajjesta, nyt loppuu tuo itse itsensa lyttaaminen! Naytan varmaan kaapiopinserilta naita kommentteja kuullessani, silla usein samaiset naiset peruvat puheensa saman tien minua vilkaistuaan – tai tarkemmin sanoen muuttavat ne muotoon ’niin siis puhuin itsestani, hehheh’.

Myos miehet erehtyvat kommentoimaan samassa sarjassa, esim. ’antaa tyttojen pelata keskenaan, ettei tule liian epatasaiset matsit’. Anteeksi nyt vaan, mutta miten esimerkiksi biljardinpeluussa paadytaan auttamatta epatasaiseen tilanteeseen, jos toisella pelaajalla sattuu olemaan munasarjat niiden toisten munien sijasta? Myonnan auliisti, etta esimerkiksi squash-aloittelijana havisin kaikki pelini miehia vastaan. Mutta joukkueemme toinen nainen, piirisarjamestari K sen sijaan hakkasi palloa menemaan sen verran kovaa, etta matsit paattyivat tyypillisesti lukemiin 30-1, K:n voitoksi.

Oma pomoni sattui viela kommentoimaan tassa samoihin aikoihin, etta seuraava tavoitteeni uraportailla on varmaankin tietty tiimi, jonka paavastuulla ovat organisaation sihteeripalvelut. Vitsiksi tarkoitettu kommentti sai vastaansa tyrmistyneen tiuskaisun, etta miksi ihmeessa siirtyisin samalla portaalla vaakasuunnassa tai perati ns. alemmas (tehtavien vaativuudessa ja palkkatasossa). Pitaa ilmeisesti taman harhakuvitelman karkottamiseksi alkaa hakea jokaista johtoportaan paikkaa, joka puodissa aukeaa. Pomon puolustukseksi sanottakoon, etta organisaation muiden sektorien jasenet ovat kauttaaltaan ja tykkanaan ekonomeja, joten humanistin papereilla ja kokemuksella niihin on vaikea paasta.

Silti olen alkanut haistamaan lasikatto-oireita (olipa syyna sukupuoli, ika tai koulutustaustani), kun miehia tunnutaan suosivan ylennyksissa, riippumatta siita, millaiset johtamistaidot henkiloilla todellisuudessa on. Logiikka lienee se, etta koska moni ikaiseni nainen jaa aitiysvapaille, ei kannata ylentaa, koska ’pomo ei voi olla osa-aikainen’. Tuokaan ei tosin ole itselleni selvaa, etta miksi ei. Luulisi, etta tehtavien organisointi, patevyys ja tehokkuus painavat vaakakupissa enemman kuin lasnaolotuntien maara. No ja jaa-a, tama tuskin on Australian yksinoikeus- tai erityisongelma. Valitettavasti.

Ikava kylla vanhakantaista tyonjakoasennetta eivat auta ne tuhannet ja taas tuhannet naiset, jotka tassa maailmankolkassa nayttavat roikkuvan pelkastaan akkirikastuneiden kaivosmiesten perassa. WA elaa kaivosteollisuudesta ja kaivoksilla palkat ovat tunnetusti hyvat, vastineeksi raskaasta raadannasta seka henkisesti kuluttavasta reissutyosta. Taalla kuulee ihan liikaa tarinoita siita, millaisia eparealistisia ja epareiluja odotuksia monilla takalaisilla naisilla miehia kohtaan on. Pitaisi loytaa joku siipaksi, joka elattaa, palvelee, hoitaa, rahoittaa, syottaa, juottaa, kestitsee ja kustantaa kaiken manikyyreista lahtien, jotta naisen itsensa ei tarvitse tehda enaa toita. Anteeksi mita? Mista lahtien tallainen leikki-ikaisen tai esiteinin satumaa on ollut aikuisten ihmisten (naisten tai miesten) elamantavoite???

Monet reissutyota tekevat kaivosmiehet ova poissa kotoa viikon tai viikkoja kerrallaan, ja jattavat luottokortin siksi aikaa partnerille. Luottokorttia sitten vingutetaan ihan urakalla. Viimeisin totaalinen kuulemani ylilyonti oli, kun tutuntuttu mies oli jarjestanyt ja maksanut morsmaikun vaatimuksesta haat, joiden kokonaishinta oli $40 000, siis noin 30 000 euroa. Mies on ammatiltaan puhelinmyyja, ja joutui lainaamaan suurimman osan laskun summasta. Mutta ylihintaiset kekkerit piti jarjestaa, jotta morsian sai paivansa prinsessana – johon omasta mielestaan oli oikeutettu. Jos ei puhelinmyyjamiehen kustantamana, niin aina loytyisi jostain rikkaampi kaivossiippa. Herramunjee...

Toinen tuttu mies toivoo kovasti loytavansa elamankumppanin nettideittailun kautta, mutta tahan saakka jokainen yhteydenotto naisilta on alkanut: ”teetko FIFOa, jos niin mita rosteria”, eli teetko reissutoita kaivoksilla ja milla vuoroilla (eli paljonko voi laskeskella miehen tienaavan, koska pitkat vuorot tietavat enemman rahaa kuin lyhyet). Harmi etteivat Perthin naiset lue tata ulkomaankielista blogia, mutta tekisi kylla mieli yhta jos toistakin ravistella ja huutaa taysilla korvaan: ryhdistaydy hyva nainen, ole kunnon ihminen!

Rennolla otteella

Tänään oli ensimmäinen kerta tälle vuodelle, kun päälle sai/joutui pukemaan ihan kaulahuivin ja goretex-takin. Aamut ja illat ovat olleet viileitä jo koko maaliskuun mitan, mutta eilisen ja tämän aamun tuulinen suomisyksysade sai uskomaan, että pelkkä paksumpi paita ei riitä enää ulkoiluasuksi. Sään muutos tapahtui yllättävä äkkiä, sillä koko helmikuu ja maaliskuun ensimmäinen viikko kylvettiin helteissä, ja sen jälkeen lämpötila tipahtikin aamuiksi jonnekin kymmenen ja viidentoista asteen välimaastoon – päiviksi toki nousee edelleen mukavasti yli kahteenkymppiin. Töissä ihmiset rupattelevat iloisesti siitä, miten kivaa vaihtelua on, kun saa käyttää takkia. Itse olisin pärjännyt ilmankin tätä vaihtelua, mutta onhan tämä myös hyvää akklimatisoitumista kahden viikon päästä starttaavaa Suomen-reissua ajatellen. Enpähän tupsahda suoraan helteistä lumen keskelle.

Sateisten kelien myötä huomaa, miten elämä täällä tuntuu välillä suorastaan loputtomalta mökkeilyltä tai peräti telttailulta. Talot ovat lähinnä tuulen- ja sateensuojia, lämmittäjiksi niistä ei ole. Kun aamu on kylmä ja kostea ulkona, on se sitä myös sisällä. Lämpimän peiton alta joutuu ponnistelemaan ylös ja suihkuun ei huvita mennä ollenkaan, koska myös kylppäri on luonnollisesti kuin kivikellari, kostea ja kylmä. Tänä aamuna herätessä alkoi päässä loilottaa ihan pyytämättä (Mombasan tahtiin) ”kylmänkostean, minä tunsin Australian, ja meren taivaan sateisen”.  Näistäkin kylmänhyhmäisistä tunnelmista huolimatta ihmettelen edelleen, miten rentoa sakkia aussit ja/tai wessit ovat. Täällä elämää ei oteta turhan vakavasti, eikä mitättömistä asioista viitsi tehdä numeroa. Esimerkkejä:

Nykyasuinpaikastani kestää bussilla keskustaan töihin tulo noin parikymmentä minuuttia ja jos lataan kaksikymppisen bussikortilleni, se kestää 6 päivää. Lataan bussikortin mieluiten rautatieasemalla, koska siellä latausmasiina hyväksyy pankkikortin. Bussissa ladatessa joutuu aina maksamaan käteisellä. Olen kuitenkin nyt parin erehdyskerran jälkeen oppinut pitämään kaksikymppistä lompakossa, jotta ”yllättäen” (huomaamattani) tyhjennyt bussikortti saa täyttöä, kun aamukiireessä tajuan, että unohtui se lataus TAAS. Kuinka ollakaan, bussikuskit eivät ole turhan niuhoja tämän latailun suhteen.

On jo pari kertaa käynyt niin, että täpätessäni bussikorttia masiina hälyttää, että rahat ovat paria penniä lukuunottamatta loppu. Sen sijaan, että olisin joutunut maksamaan kertalipun, kuski on vain nyökännyt matkustamoa kohti kehottaen, että ”take a seat, Ma´am”. Istumaan istumaan, maksat sitten toiste. Toiset pari kertaa on puolestaan käynyt niin, että kuskin kortinlatauslaite ei ole toiminut enkä ole saanut rahaa kortille yrityksestä huolimatta. Tällöinkin vastaus on ollut sama, menehän kyytiin, sen sijaan että kuski olisi rahastanut kertalipun. Automaatio tämä kohtelu ei kuitenkaan ole ja on täysin kuskista riippuvaista, pitääkö maksaa vai eikö, joten ei kannata tarkoituksella yrittää pummata kyytejä.

Kun visiteerasimme E:n kanssa Caversham Wildlife Parkissa (tarkkaavainen lukija huomaa, että tämä oli jo kolmas käyntini kyseisessä eläinpuistossa puolentoista vuoden sisään), unohtui ottaa bussista mukaan public holiday – eli pyhäpäiväaikataulu. Koska Whiteman Parkiin, luonnonsuojelualueelle jossa Caversham sijaitsee, kulkee busseja Perthistä muutenkin harvoin, ei kannata luottaa tuuriin. Illan viimeinen bussi takaisin saattaa lähteä jo iltapäivästä ja ainoa muu kyytivaihtoehto autottomalle olisi taksi ja ainakin satasen verran rahaa siihen. Bussipysäkiltä on reilun parin kilometrin kävely itse eläinpuistoon.

Pyysimme eläinpuiston lippuja ostaessamme bussiaikataulua lipunmyyjältä. ”Ei meillä täällä ole, eipä ole tullut koskaan mieleen! Eikä meillä ole nettiäkään. Kappas juu, tosiaankin, voisi olla hyvä idea pitää bussiaikatauluja täällä. Mutta älkää surko, kyllä sitä aina joku kyyti järjestyy ihan varmasti, älkää antako moisen huolen pilata päiväänne täällä!” Iloinen myyjätäti vakuutteli ja huiskutti meidät eteenpäin jonoa tukkimasta. Ja todellakin. Kun iltapäivästä lähdimme paarustamaan pitkin pölyistä hiekkatietä kohti bussipysäkkiä ja kännykän netillä löytynyttä viimeistä bussivuoroa, kohdallemme pysähtyi citymaasturi ja sisältä vilkutti vanhempi pariskunta. ”Oletteko kyytiä vailla?”. He olivat menossa Perthistä poispäin, mutta mielellään tiputtivat meidät bussipysäkille sitä ennen. Ennenkuulumatonta,ainakin suomalaiselle.

Ostan yleensä lounastarpeet työpaikan lähiruokakaupasta. Kätevä ja helppo ratkaisu itselleni on ostaa tuore sämpylä (nimeltään ciabatta roll eli sellainen kovakuorinen rapsakka patonginoloinen leipä) ja täyttää se vaikkapa tonnikalalla tai kinkulla työpaikalla. Kylkeen vielä vihanneksia tai hedelmiä, ja johan lähtee nälkä. Ciabatta rollit ovat olleet tarjouksessa nyt noin viikon, normaalin yhden dollarin hinnan sijasta 70 senttiä. Satuin huomaamaan itsepalvelukassalla, että kone veloitti sämpylästä tarjouksesta huolimatta dollarin. Pyysin myyjää tarkistamaan asian, johon hän totesi, että tarjous on voimassa Everyday Rewards Cardilla eli täkäläisellä S-etukortilla.

Ennen kuin ehdin sanoa, että minulla ei ole kyseistä korttia joten maksan kiltisti normaalihinnan, myyjä näpytteli Rewards-koodin koneelle ja tarjous lätkähti kuittiin. Vaikka kyseessä on vain 30 senttiä rahaa, on tämä hyvä esimerkki siitä, miten täällä ei nipoteta korttien tai jäsenyyksien perään. Useammankin kerran on sattunut, että myyjät etsivät asiakkaalle edullisimman mahdollisen vaihtoehdon ja mm. käyttävät jonkinsorttista kaupan yleistä alennuskorttia tai kuponkia, jotta kaikki mahdolliset tarjoukset saa (jos pyytää). En osaa sanoa, onko tämä jonkinlainen kauppiaan ohjeistama yleinen asiakastyytyväisyystakuu-politiikka. Mutta taatusti samaan kauppaan palaa uudelleen!