5.2.2014

Lumille lompsis

Viimeinen aurinkoinen kesäpäivä kolmeen viikkoon Perthissä ennen lumiseen (?) Suomeen lentoa. Kävellessäni aamulla junalle ilmassa tuntui vihreän tuoksu, ruohon ja lehtien. Varmaankin siksi, että kaupungin puistotyöntekijät olivat kastelemassa ja leikkaamassa pensasaitoja lähistöllä.

WA:n luonto tuoksuu yleisesti ottaen paljon vähemmän kuin Suomen, koska Suomessa on kesällä paljon kosteampaa ja sateen jälkeenhän luonnon raikkaus pääsee hyvin esiin. Täkäläinen luonto on lähtökohtaisesti kuivaa, eivätkä esimerkiksi eukalyptukset tuoksu, ellei niiden lehtiä rusentele rikki.

Maanantaina pizzaa noutaessa nenään leijui kodikas puusaunan tuoksu. Puolen sekunnin ajan nuuskin tyytyväisenä, kunnes tajusin, että täällä savu tarkoittaa huonoja uutisia. Ja todentotta, meiltä etelään eräällä Perthin omakotitaloalueella riehui metsä/puskapalo, ja uutisista selvisi, että useampi talo oli jo palanut. Todella surkeaa. Tänä kesänä Perthissä on palanut enemmän kuin kahtena edellisenä, ja palot ovat tulleet lähemmäs asutusta ja keskustaa kuin minun aikanani aiemmin.

Lehdissä jaetaankin ohjeita, miten itse kunkin pitäisi riskiin varustautua: mm. karsia kasvustoa talojen ympäriltä, etenkin natiivikasveja kuten eukalyptuksia ja ruohopuita (grass trees), koska nämä ovat erityisten syttymisherkkiä ja hyötyvät säännöllisistä tulipaloista. Eukalyptuksenlehtien sisältämä öljy on kuulemma lähes sama asia kuin bensa, eli puut todellakin humahtavat liekkiin tilaisuuden saadessaan.

Täällä auringon alla asuttuani on entisestään vahvistunut käsitys, että puolen vuoden pimeä ei ole ihmiselle terveellistä eikä luonnollista. Saati se, että luonto ympäriltä on jäätynyt saman ajan. Koko ihmislajihan on alunperin Keski-Afrikasta, joten tämä Australian meno lienee lähellä sitä ”alkuperäistä” elinympäristöä.

Sillehän eivät suomalaiset mitään voi, että ovat sattuneet päätymään kolkkaan, joka on auringosta väärään suuntaan kallellaan puolet ajasta. Mutta on ymmärrettävää, miksi sinne on jääty. Suomessa ei tarvitse pelätä suuren maailman mullistuksia kuten maanjäristyksiä, tulvia tai näitä metsäpaloja. Ja kesällä luonnonläheisyyttä, järvien liplatusta ja vihreyttä piisaa.

Itselleni on usein käynyt niin, että inhoan jotain asiaa ensin, mutta tykästyn siihen vähitellen niin, että asiasta tulee lempparini. Olkoon se sitten väri, ruoka, musiikkia, muotia tai mitä nyt ikinä. Lumen kanssa on käynyt päinvastoin. Lapsena tykkäsin kovasti lumesta – kukapa lapsi ei -, koska onhan se ilmaista ja loputonta ainetta, josta mielikuvitus muovaillaan fyysiseen muotoon. Lumiukkoja, -akkoja, -kakkuja, -hevosia-, linnoja-, käytäviä... ei parempaa huvia olekaan, paitsi ehkä legopalikat.

Aikuistuttuani lumesta tuli kuitenkin pelkkä vaiva ja haitta. Ei voi pyöräillä eikä juuri kävelläkään, kun reitit ovat tukossa, liukkaita, täynnä hankalaa lumipöperöä tai sohjoa. Oikoteitä ei voi käyttää, kun jokainen puisto, piha ja tyhjä pläntti on puolen metrin hangen alla. Auto pitää kaivaa lumen alta ja sitten ei näe ajaa, kun pyry häivyttää tienreunat. Kävellessä tuiskuttaa naamaan, märät hiutaleet tuhrivat ripsivärin  ja muuten vaan ottaa pannuun. Keväämmällä vasta rasittaakin, kun hiekoitushiekka likaa hanget teiden varsilla ja joka paikka on yhtä Neuvostoliittoa.

En ole koskaan ollut talviurheilun ylin  ystävä ja etenkin hiihto sai koulun liikuntatuntien myötä tappotuomion. Hikistä latua lipsuvilla tai kitkaisilla suksilla väkisin ympäri, kunnes pilli viheltää, sen jälkeen suksisetin raahaaminen takaisin kouluun ja päivän jälkeen kotiin. Laskettelemaan en koskaan oppinut, koska olen sen verran pieneltä kylältä alkujaan, että meilläpäin vain eliitillä oli rahaa, aikaa ja intoa lasketteluun.

Kun perheeni sittemmin muutti ihan kaupunkiin, olin jäänyt lasketteluinnossa jälkeen, enkä oikein ottautunut siihen, vaikka kaverini laskettelivat ja lautailivat. Pariin kertaan yritin mukaan muiden rohkaisemana, mutta kun toista kertaa rinteessä lainasuksilla nitkuttaessani lumilautailija rysäytti vahingossa nyppylän takaa voimalla päälle ja lauta poikittain suoraan selkärankaani, kipu ja nöyryytys savustivat minut tehokkaasti rinteestä ulos.

Perthissä kaikki hihkuvat innosta, miten mahtavaa on, että pääsen talvisiin maisemiin, näen lunta,  pääsen hiihtämään ja laskettelemaan!! Näin sitä on kiittämätön, ettei osaa lunta yhtä kiihkeästi arvostaa.

Ehkä etäisyys on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja lumen näkeminen itse asiassa on kiva juttu, onhan se valtavan kaunista parhaimmillaan: huurteiset oksat, kaiken yllä valkoinen harso, kimmeltävät hanget, sininen hetki, kuutamoyö ja lumiset puut. Ja silloin vasta synkkää olisikin, jos lunta ei talveksi tulisi. Pimeälle tarvitaan vastavoima.

Kaikesta tästä avautumisesta huolimatta olen varma, että nautin Suomen talvitunnelmista ja odotan talven valokuvaamista innolla. Loma, täältä tullaan!

1 kommentti:

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!