22.11.2011

Otetaan osaa

Myönnän, ettei ollut fiksuin ideani koskaan liittyä työpaikan lentopallojoukkueeseen melkeinpä kuumimmaksi vuodenajaksi. Firmojenvälisiä puulaakipelejä on käyty nyt neljänä viikkona ulkoilmassa rantapuistossa ja lämpötila matseissa on kohonnut tasaisesti. Viimekertaisen, kolmen vartin mittaisen pelin jälkeen olin varma, että pinkki naamani oli pahan kerran palanut kaikesta aurinkorasvasta huolimatta, kunnes tajusin, että ihan tavallista kuumotuksenpunoitusta se oli. Haihtui päivän mittaan pois, kun hikirauhaset tyyntyivät ja työpaikan ilmastointilaitteet pistivät parastaan viilentääkseen ylikuumenneet pelaajat. Myönnän myös, että hivenen huolestuttaa, kun tämän viikon pelin alla ihan asiakseen varoitettiin pelaajia kuumasta säästä. Ja jos keli on täkäläisten mielestä kuuma, se on polttava. Ei auta. Sen verran olen uhonnut viraston käytävillä ja hississä kaikille vähänkään vastustajan näköisille, että minähän pistän teille luun kurkkuun siellä verkolla (jos ensinnäkin ylettäisin edes verkon alareunaan). Mukaan vettä, aurinkorasvaa, lippis ja aurinkolasit, eiköhän se siitä! Pianhan saa Suomessa viilennellä tunteita (toivottavasti) valkoisen joulun vietossa.

Täällä kaikkinainen osallistuminen sosiaalisiin tapahtumiin on reippaasti Suomea tärkeämpää. Työpaikolla näyttää olevan tarjolla etenkin urheilutapahtumia, joihin odotetaan mukaan - yleensä toki mukana pyörivät ne samat innokkaat, eli ei osallistuminen ole kuitenkaan pakkorako. Mikään julkissektorin monopoli-ilmiö tällainen työajalla puuhastelu ei ole, sillä Corporation Olympics- eli Yhtiöolympialaiset-nimellä kulkeviin parin kuukauden mittaisiin eri lajien "turnauksiin" näyttää osallistuvan väkeä erityisesti isoista pörssiyhtiöistä, kuten kaivosjäteiltä. Edellinen laji oli jalkapallo, nyt lentopallon rinnalla kulkisivat myös krikettikarsinnat, mutta olen sentään älynnyt jättäytyä joistain pois. Eli urheilurintamalla kalenteriani täyttävät työpaikalla järjestettävä viikottainen jooga (parasta!) sekä lentopallo. Urheilun ohella hyväntekeväisyys on merkittävä osa työpaikkojen sosialiseerausta, ja mm. omalla työpaikallani järjestetään noin kuuden viikon välein rahankeruu-aamutee: vapaaehtoiset kollegat leipovat ihania herkkuja pöydät notkolleen, ja muut maksavat kohtuullisen pikkusumman kuten $5 päästäkseen ahmimaan noutopöydän tyhjäksi aamukahvitauolla. Rahat lahjoitetaan ennalta valittuun hyväntekeväisyyskohteeseen, omalla työpaikallani on kerätty rahaa mm. RSPCA:n eli Australian eläinsuojelujärjestön hyväksi.

Täällä asenne hyväntekeväisyyteen on kauttaaltaan positiivinen, ainakin julkisuudessa. Joku australialaispohatta onkin yrittänyt herätellä ja levittää ideaa, että jokainen rikas (yritys tai yksityinen) lahjoittaisi vuosituloistaan prosentin hyväntekeväisyyteen. Vaikken rikkaisiin lukeudu, huomaan, että lähes aina kadulla rahankeräyslippaan nähdessäni kaivelen edes joitain roposia pottiin. Sen sijaan kerjäläiset eivät täällä näytä menestyvän. Perthin kaduilla näkee satunnaisesti kerjäläisiä - lähinnä nuoria nuhruisia valkoisia miehiä tai naisia, jokseenkin narkomaanin oloisia - mutta en ole koskaan nähnyt kenenkään antavan heille rahaa. Itseäni aavistuksen ihmetyttää (ja myös herättää arvostusta), että aboja en ole nähnyt koskaan kerjäämässä. Siinä on kansanosa, joilla ei mitenkään sanottavan hyvin mene, ja moni sortuu alkoholismiin, huumeisiin ja rikollisuuteen. Silti heitä ei näe istuksimassa lakki ja kerjuukyltti edessä ainakaan Perthissä.

Köyhyys ja kodittomuus toki ovat ongelmia myös täällä, kuten varmaan kaikkialla. Yksi mielestäni kannatettava yritys auttaa kurjuuteen joutuneita on Big Issue-lehti. Kaksi kertaa kuussa ilmestyvää lehteä myyvät tehtävään koulutetut, yleensä kodittomat tai vähävaraiset myyjät kadunkulmissa, ja jokaista myytyä lehteä kohden he saavat puolet hinnasta itselleen. Olen ottanut tavakseni ostaa lehden aina kun uusi ilmestyy, en kuitenkaan pelkästään hyväntekeväisyysmielessä. Big Issuen ammattijournalistien kirjoittamat artikkelit ovat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja, tyyliltään lehti muistuttaa ehkä yhdistelmää Suomen Kuvalehteä ja Valittuja Paloja. Joka numerossa on myös sivun verran mietteitä eli kirjeitä myyjiltä itseltään, samoin vakiopalstana on jonkun myyjän esittely ja elämäntarina. Pitäisi olla ilmiselvää, että kuka tahansa voi joutua puutteenalaiseksi. Silti kummasti olen hämmästyttänyt itseni hämmästymällä, kun olen lukenut koulutettujen, aikaisemmin menestyneiden ihmisten tarinoita huonosta onnesta, sairastumisesta, mielenterveysongelmista, yrityksen konkurssista... syistä, jotka ajoivat lopulta kadulle asumaan, ja sittemmin kadulle myymään lehteä. Elämäntarinoiden ja koko lehden asenne on positiivinen ja eteenpäin pyrkivä, ja vaikka maailman kurjuutta ei taatusti lehtikaupustelulla ratkaista, yritys on kuitenkin hyvä. Etenkin, kun lehteä julkaiseva taho on yritys, ei valtio tai viranomainen. Samoin lehdentekoa sponsoroivat yritykset. Osoittaa, että yrityskin voi toimia eettiseltä pohjalta ja tavoitella jotain suurempaa päämäärää kuin lyhytnäköistä voittoa hinnalla millä hyvänsä.
Perthin kaupunkimaisemaa, lentopallo-rantapuistoon vievän kadun varrelta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!