11.6.2014

Bloggaamisesta - omasta ja muiden

Nykymedian on syytä olla varuillaan meidän bloggareiden takia. Ei siksi, että minä henkilökohtaisesti varastaisin toimittajien tai tv-ankkureiden työt. Vaan siksi, että ainakin itse luen nykyään paljon mieluummin blogeja kuin esimerkiksi naistenlehtiä.

Telkkarinkaan ääreen ei enää näin pitkän katselutauon jälkeen osaa asettua: vapaa-aika kuluu helposti joko omaa blogia pitäen tai muiden blogeja innolla lukien ja uusia etsien.

Olen aiemmin kertonut, että meillä ei ole telkkaria. Puhtaasti siksi, että kun muutimme kalustetusta asunnosta kalustamattomaan, kaiken muun ostaminen ajoi tärkeydessä edelle. Sen jälkeen asia vain unohtui.

Tilanne muuttui pari kuukautta sitten, kun saimme E:n veljen työpaikalta ilmaisen telkun, jättikokoisen taulu-tv:n. Nyt ruutu nököttää vierashuoneessa ilman antennijohtoa. Ei ole vain tullut hankittua.

Katsomme ruudulta elokuvia tietokoneen kautta, mutta jokailtaista rutiinia töllöntuijotuksesta ei ole enää tullut. Tämä on hämmästyttävän iso muutos, sillä olin ennen niitä ihmisiä, jotka laittavat telkun päälle välittömästi kotiin tullessaan. Taustaääneksi, seuraksi, mahdollisia kiinnostavia uutisia ja asioita sieltä täältä äänivirrasta bongaten.

Uskokaa pois, olen kovasti yrittänyt ottautua tv-rutiiniin! Ilman antennijohtoakin telkkua voi katsoa tietokoneeseen kytkettynä, ja yritin heittäytyä entisten lemppariohjelmieni kuten the Block'in pariin. Sitä yritettiin joskus tuoda Suomeenkin: formaatissa pariskunnat saavat vaikkapa kerrostalosta lääväkuntoiset asunnot ehostettaviksi, ja lopussa kaikkien asunnot huutokaupataan. Eniten tienaava voittaa.

Onko minustakin tullut osa Music TV-sukupolvea, joka ei enää pysty keskittymään mihinkään hitaasti etenevään? Siltä pahasti näyttää. Telkkarisarjan seuraaminen on ihan liian h-i-d-a-s-t-a, kun ei ole aikoihin katsonut.

Kolme neljäsosaa ajasta ei oikeastaan tapahdu mitään, muuta kuin ympäriinsä ajelua ja puhuvia päitä. Viimeisessä neljänneksessä sentään arvostellaan valmiit huoneet ja jaetaan äänestyspisteet. Ajatus harhailee, tsekkaiskohan facebookin....

Toinen yritys koski E:n ja miljoonien muiden suosikkia the Game of Thrones-sarjaa. Äääärkkh, totaaliväärä valinta. Jos en yleensäkään uskalla katsoa mitään K16-merkittyä, GoT on raakuuksissaan toiselta planeetalta meikäläiselle. Seuraaminen hyytyi kahteen jaksoon.

Näin viihdetauon jälkeen telkkarisarjoissa lyövät erityisesti silmille kurjat naiskohtalot. GoT on esimerkki raaimmasta päästä (siinä ei kyllä miehiäkään säästellä). Mutta itseäni on alkanut ahdistaa viihtymisen sijasta se, miten moni sarja perustuu raiskausten ja murhien selvittelyyn. Strippiklubi on tietysti myös olennainen tapahtumapaikka minkä tahansa poliisitoiminnan taustaksi.

Aina pitää saada joku hengiltä, mielellään mahdollisimman kiduttavalla ja kammottavalla tavalla, jotta sarjakäsikirjoitus etenee. Ehm, entäs jos sittenkin niitä virkkaus- ja kukkaruukuntuunausblogeja...

Blogien (ja myös nettisanomalehtien) lukeminen voittaa telkkarin, sillä samassa ajassa ehtii lukea tusinan postauksia tai artikkeleita monesta eri lähteestä. Blogeissa ihailen myös ihmisten luovuutta, sillä vaikkei aihe sinällään olisi luova, maailma on pullollaan uskomattoman kyvykkäitä bloggarivalokuvaajia ja kiinnostavia kuvakulmia.

Toinen entinen suosikkiviihteeni, naistenlehdet - lähinnä Kodin Kuvalehti ja vastaavat, ei niinkään Trendit ja Seiskat - ovat kärsineet inflaation. Sain paristakin lähteestä suomalaisia naistenlehtiä lukuun ja - - -  ei vaan jaksa kiinnostaa!

Ongelmani on mainostuputus, jota parhaissa blogeissa ei ole. Lisäksi olen estänyt tietsikaltani nettimainokset, eli en näe niitä facebookissa tai uutissivuilla. Melkein mainosvapaan netin jälkeen mainosten vyöry yllättää ja ärsyttää paperilehtien sivuilla.

Muotiin keskittyvät lehdet hiertävät jo mallivalinnoillaan, sillä telkkarinpuutteessa en ollut aikoihin muistanut, millaisia tulitikkuja mallit olivatkaan. Tämä nyt on kaikille tuttua urputusta, mutta ei minua kiinnosta ostaa ylihintaisia farkkuja, jotka mahtuvat vain 14-vuotiaan, aliravitun ja photoshopilla entisestään kavennetun tyttölapsen päälle.

Enkä myöskään innostu ”kauneus”-artikkeleista, joiden mukaan ”nämä luomivärit tarvitset tänä talvena!”, ”ilman näitä vaatekaapin täytteitä et voi elää!”, tai ”nämä korkokengät korvaavat rakkauden!”. Sori nyt, mutta olen kuin ihmeen kaupalla pysynyt hengissä, vaikken ollut edes kuullut kuulto-aubergine-sävyistä, korkeavyötärö-kynähameista tai Manolo Blahnikeista.

Toki muotiblogeissakin mainostetaan, mutta lukulistalleni ei ensinnäkään juuri kuulu muotiblogeja aiheen kiinnostamattomuuden takia (tarvitsenko jonkun koko ajan kertomaan, mitä kaupoista löytyy tänään, ja taas tänään).

Toisaalta, muotiblogien tyyli on siedettävämpi, koska kirjoittajat yleensä kertovat omista kokemuksistaan tuotteiden käyttäjinä ilman rasittavaa ”et voi elää ilman tätä, osta osta!”-rallatusta. Että vinkistä vaariin, muotilehtien toimittajat...

Yksi ilahduttava huomio on, että ehkäpä Big Brother-tyhjäpää-julkkisuran sijaan ammattibloggarius on nykynuoria kiinnostavampi uravalinta. Voihan blogikin olla huttua, mutta ainakin siinä pitää hallita teknisiä taitoja, osata omaa äidinkieltään (tai peräti jotain muuta kieltä) ja keksiä joka viikolle jotain uutta asiaa kännissä toilailun ja bikinikuvien sijasta.

Omaa identiteettiä ja persoonaa ei voi myöskään ihan kokonaan rakentaa ulkonäön ja silikonitissien varaan, kun blogissa yleensä kuuluu sanoakin jotain ja olla jotain mieltä. Instagram/Twitter on sitten asia erikseen, jossa silikonitissijulkisuus näyttää yhä olevan ihan kelpo uravalinta.  

Moni nuori bloggari on erityisen taitava valokuvaaja, varmaan siksi, että kännykkäkamera löytyi kouraan jo vaippaiässä. Toisin kuin meikäläiselle, joka edelleen ihmettelee kameran säätöjä ja käyttää pelkästään automaattiasetuksia ”varmuuden vuoksi”.

Itse seuraan tämän nuoren perheen elämää, vaikkei omassa elämässä paljoa yhtäläisyyksiä olekaan. Saman parin blogeissa (yksi häille omistettu, yksi muoti/elämäntapa/lapsiperheaiheita käsittelevä ja yksi perheenisän näkökulmasta kirjoitettu) kumpikin perheenpää uskaltaa kertoa arjestaan avoimesti ja itseluottamuksella, vaikuttamatta silti itserakkaalta. Ihan hyvä roolimalli nuoremmille ja miksei vanhemmillekin.

P.s. perthiläiset, pitäkäähän silmällä the West Australian-lehden mielipidesivuja. Räyhätekstini haintappo-ohjelmaa vastaan on käsittääkseni menossa julkaisuun tällä viikolla, ainakin puhelu tuli lehdestä äsken.
Arki on kaunista blogeissa. Ja toivottavasti oikeassakin elämässä! Kuva (c) Polka Jam.

2 kommenttia:

  1. Mukavaa että muitakin "valtamedian" vastustajia löytyy.. Itselläni ei ole pitkään aikaan riittänyt hermo kuunnella, katsella tai lukea sitä idiotiaa mitä 99%:ia (ts Sturgeon oli optimisti ;) niistä edustaa. Rakenteilla olevaan taloomme emme edes asennuta antennia joten teoreettinenkin TV:n katselumahdollisuus päättyy. Netissä mainokset onneksi katoavat aika hyvin AdBlock-tyyppisillä ratkaisuilla.

    VastaaPoista
  2. Sanomalehtiä luen netistä yhä innolla, mutta aika vasenta laitaa vedän the Guardian, the Conversation ja Sydney Morning Herald-valinnoilla. Blogissa mainittua the West Australian'ia on pakko pitää silmällä töiden takia (siinä on säännöllisesti työhöni liittyviä juttuja), mutta savu nousee korvista aina ennen lehden loppuun pääsyä. Ei herramunjee sitä puolueellista propagandaa, pelottelu-uutisointia ja häikäilemätöntä objektiivisuuden puutetta!

    Telkkariuutisten kanssa sama ongelma: kun vaikea aihe tiivistetään yhteen puhuvan pään lauseeseen, taju lähtee ainakin minulta, miten yksisilmäistä maailmankuvaa media aivan huoleti välittää/tiivistää/tuputtaa jotakuinkin kaikessa. Etenkin Tony Abbottin toilailuissa.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!