Ollapa pullaa

Ei varmaan ole enää tarpeen numeroida näitä tekstejä. Tarkoituksena oli näyttää, että tekstit alkavat ykkösestä, vaikka kaikki eivät etusivulla näykään. Eiköhän tottumattomampikin blogikävijä ole jo huomannut logiikan!

Asun nyt kolmatta kertaa ulkomailla - pari edellistä kertaa alle puoli vuotta kerrallaan - ja on kiinnostavaa vertailla havaintoja ja tuntemuksia. Ensimmäisellä kerralla olin valtavan innoissani, mutta toisaalta yksinäinen. Unkarissa kielimuuri ja myös kulttuurierot olivat yllättävän ylittämättömiä. En kuitenkaan kadu päivääkään, ja tuo ensimmäinen kierros opetti rutkasti sekä uudesta maasta että itsestäni. Seuraavalla kerralla Kanadassa puolestaan oli seuraa ja aktiviteetteja, mutta ankara koti-ikävä vaivasi ensimmäisestä viikosta alkaen, enkä koskaan oikein kotiutunut. Osasyynä oli jälleen kulttuurishokki, sillä olin erehtynyt olettamaan Kanadan olevan kuin Suur-Suomi, englanninkielisenä vain, enkä osannut tutkailla maata sen omilla ehdoilla. Tunnetusti kolmas kerta toden sanoo ja osaan nyt paremmin varautua siihen, että tulemme kohtaamaan outouksia, ärsytyksiä ja ongelmia, mutta myös tutuiksi, tärkeiksi ja rakkaiksi tulevia ihmisiä, paikkoja ja asioita.

Huomaan, että kaipaan Suomesta joka kerta eri asioita. Salmiakki on joka kerran listalla, klassisesti. Sitähän kaikki NHL-pelaajatkin ilmoittavat ikävöivänsä! Sauna ei ihme kyllä ole koskaan ollut kovasti tapetilla, vaikka saunomisesta pidänkin. Enemmän palelua olisi varmaan aiheuttanut enemmän saunankaipuuta. Unkarissa ollessani Suomen symboliksi muodostuivat koivut. Niin paljon kuin rakastinkin Budapestin maisemia, idyllisiä katuja hevoskastanjoineen syysväreissä, koivuja ei tienoilla kasva. Aloin jopa nähdä valveunia, joissa kuljeskelen valkeiden runkojen reunustamissa järvimaisemissa. Budapestissä kaipasin myös - järjenvastaista kyllä - lunta. Kunnes sitä joulukuussa satoi sohjoiseksi kerrokseksi, ja sain elämäni flussan poskiontelontulehduksineen. Kanadassa puolestaan ei ollut lumesta pulaa, mutta ikävöin ruisleipää ja edam-juustoa niin, että sylki valui suusta. Edes ruisleipä ei ollut niin tärkeää kuin oikea juusto. Siellä ei jostain kumman syystä myyty juustohöylättävää kovaa juustoa, leivän päälle oli vain erilaisia sulatejuustoviipaleita, yäk.

Perthissä ruokapuoli on aika hyvin hallussa, ja suomalaistyylisesti voi syödä jopa melko helposti. Dundernewsistä poimin loistovinkin, että suosikkileikkeleeni suolaliha on täällä nimeltään silverside. Ei aivan vastaavaa, mutta ajaa asiansa. Eilisellä Ikean-reissulla tosin mustikkatee ja perunasalaatti osoittautuivat yllättävän myyviksi, ja mukaan tarttui jopa sillipurkki - eväs, jota emme Suomessa syöneet koskaan, ja kylläpä nyt maistuu maukkaalta. Harmillisesti hapankorppuja ei löytynyt, ainoastaan kouluruokailumuistoja herättävää näkkäriä, ei kiitos.

Hartaimmin kaipaamani ruoka täällä ovat olleet piparit. Oi onnea, Ikeasta saa Anna's Pepparkakkoreja oikein alekorista, ja nyt niitä on varastoituna kotihyllyyn kahvipurkin kylkeen. En edes ole erityinen keksihiiri, mutta pipareista tulee mieleen joulu, joulusta talvi ja pimeä, tyyni hiljaisuus, perheen ja suvun kanssa vietetty aika. Samasta syystä, ja ihanan vesikielelle-maun takia, kaipaan myös korvapuusteja. Ensi tilassa hiivaa lipastamaan, jotta saa leivottua. Huomasin muuten juuri, että nämä sunnuntaipostaukset ovat aikamoista tunnelmointia - syytä ei tarvitse kaukaa hakea, kun sunnuntait yleensä kuluvat hitaasti kotioloissa puuhaillen, ajatuksiin uppoutuneena. Pullaa....